Historiallis-vertaileva kielitiede

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Historiallis-vertaileva kielitiede eli komparatiivinen kielentutkimus (engl. historical-comparative linguistics, saks. historisch-vergleichende Sprachwissenschaft) on historiallisen kielitieteen alue, joka tutkii kielisukulaisuutta käyttäen hyväksi historiallis-vertailevaa metodia. Kielisukulaisuuden formaali todistaminen tapahtuu laatimalla vertailtavat kielet kattava, monikielinen eli polylektaalinen komparatiivinen kielioppi.

Historiallis-vertailevaa kielitiedettä täydentää historiallinen kielitiede, joka kielijärjestelmän historian lisäksi tutkii myös kieliyhteisöjen historiaa. Kielijärjestelmien historian tutkimusta kutsutaan myös diakroniseksi kielitieteeksi.

Tutkimuskohteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallis-vertaileva kielitiede tutkii kielen historiaa kielisukulaisuushypoteesin pohjalta ja pyrkii

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallis-vertailevan kielitiede alkoi kehittyä 1700-luvun lopulla kun huomattavia sanaston ja taivutuspäätteiden yhteyksiä havaittiin eri uralilaisten kielten ja indoeurooppalaisten kielten välillä. Alan varhaisia pioneereja olivat János Sajnovics ja William Jones.

Historiallis-vertaileva metodi kehittyi todelliseksi tieteeksi kuitenkin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla Saksassa. Kehitystä edesauttoivat erityisesti saksalaiset ns. nuorgrammaatikot, muun muassa Karl Brugmann, Hermann Osthoff ja Hermann Paul.

1900-luvulla historiallis-vertailevaa metodia on menestyksellisesti sovellettu kymmenien kielikuntien tutkimiseen. Kielitypologian kehitys on tarkentanut sen esittämiä rekonstruktioita.

Metodit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallis-vertailevan kielitieteen perusmetodit ovat monista tarkennuksista huolimatta pysyneet oleellisesti samoina 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Näistä tärkeimmät ovat:

  • vertaileva metodi
  • sisäinen rekonstruktio

Vertaileva metodi perustuu kahden tai useamman kielen sanaston ja morfologian (vähäisemmässä määrin myös kielellisten rakenteiden) vertailuun ja kielten historiaa koskevien johtopäätösten tekemiseen näiden pohjalta. Esimerkiksi muutaman uralilaisen kielen kättä merkitsevät sanat ovat seuraavat:

suomi käsi

pohjoissaame giehta

ersämordva ked'

niittymari kid

Kaikissa muissa kielissä kuin suomessa ja sen edeltäjissä s:ää vastaavassa asemassa esiintyy t tai d. Tämän pohjalta voidaan päätellä, että suomessa varhaisempi t on muuttunut s-äänteeksi. Vertailevan metodin perusteella voidaan näin esittää, että sanan käsi varhaisempi muoto on ollut *käti (rekonstruoidut muodot merkitään tavallisesti asteriskilla *).

Sisäinen rekonstruktio perustuu yhden kielen äännevaihtelun pohjalta rekonstruoimiseen. Esimerkiksi suomen käsi sana taipuu seuraavalla tavalla:

käsi: käden: kättä: käteen

Koska s esiintyy ainoastaan nominatiivissa, jossa se on i:n edellä, päätellään sisärekonstruktion perusteella, että t on muuttunut suomen kielen edeltäjässä s:ksi ainoastaan i:n edellä. Historiallis-vertaileva metodi voi näin esittää äännelain, jonka mukaan suomen edeltäjässä kantasuomessa on tapahtunut äänteenmuutos *ti > si.

On huomattava, että historiallis-vertaileva metodi ei vertaile niinkään yksittäisiä äänteitä, kuin toisiaan vastaavia äännejonoja. Esimerkiksi suomen kielen t-äänteen kehitys voidaan kuvata kahden säännön avulla:

1. i:n edellä t > s

2. muualla t säilynyt

Historiallis-vertaileva metodi perustuu siis äänteistössä kielen sisällä ja kielten välillä havaittavaan vaihteluun ja sen pohjalta suoritettavaan deduktiiviseen päättelyyn. Käytännössä on havaittu, että niissä tapauksissa, joissa kielen historia on historiallisesti tunnettu, esimerkiksi vanhojen tekstien perusteella, historiallis-vertailevan metodin avulla tehdyt rekonstruktiot ovat melko yhtä pitäviä dokumentoidun kielen historian kanssa.

Historiallis-vertailevaa metodia on mahdollista soveltaa myös eri kielikuntien välisessä lainasanojen tutkimuksessa.

Historiallis-vertailevan kielitieteen tulokset ja sovellukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallis-vertailevan kielitieteen keskeisiin tutkimustuloksiin kuuluu eri kielten välisen kielisukulaisuuden määrittely. Suurin osa historiallis-vertailevaa metodia käyttävistä lingvisteistä uskoo, että useimmat maailman kielisukulaisuudet on jo todistettu, eikä ainakaan suuria uusia kielikuntia enää löydy.

Historiallis-vertailevan kielitieteen avulla on myös rekonstruoitu lukuisia kantakieliä. Kantakieliä toistensa kanssa edelleen vertaillen ja sisärekonstruktiota hyväksikäyttäen voidaan päästä vielä suurempaan historialliseen aikaulottuvuuteen, joskin rekonstruktioiden epävarmuus ja abstraktisuus samalla kasvaa. Esimerkiksi suomi yhdessä lähisukukielineen (itämerensuomalaiset kielet) palautuu kantasuomeen. Vastaavasti saamelaiskielet palautuvat kantasaameen. Kantasuomea, kantasaamea ja eräitä muita uralilaisen kielikunnan ns. välikantakieliä (mm. kantasamojedia, kantapermiä, kantamordvaa jne.) vertailemalla on esitetty suomalais-ugrilaisen kantakielen ja kantauralin rekonstruktioita. Koska näiden kaukaisten kantakielten rekonstruktiot eivät perustu nykykielten vaan jo itsessään rekonstruoitujen välikantakielten pohjalta rekonstruoimiseen, ovat ne melko abstrakteja.

Eri kantakielten rekonstruktioitavuus on kuitenkin hyvin eri tasoista. Esimerkiksi indoeurooppalainen kantakieli on paljon yksityiskohtaisemmin rekonstruoitavissa kuin kantaurali. Tavallisesti historiallisesti lähempänä olevia kantakieliä koskeva rekonstruktioihin perustuva tieto on yksityiskohtaisempaa ja luotettavampaa kuin kaukaisempia kantakieliä koskeva.

Kielellisten rakenteiden (esimerkiksi syntaksin) rekonstruointi historiallis-vertailevan metodin avulla ei tavallisesti ole yhtä helppoa kuin kielenaineksen, eli sanojen ja äänteiden. Tämä johtuu siitä, että historiallis-vertailevaa metodia sovelletaan nimenomaan kielen fonologiseen ainekseen.

Historiallis-vertailevaa metodia on menestyksellisesti käytetty lähes kaikkiin kielikuntiin kuuluvien kielten tutkimuksessa. Pisimmälle sitä on voitu soveltaa indoeurooppalaisten kielten tutkimuksessa. Myös muun muassa uralilaisia kieliä, turkkilaiskieliä, austronesialaisia kieliä ja bantukieliä on tutkittu sen avulla jo pitkään.

Historiallinen kielitiede kuuluu keskeisiin esihistoriaa tutkiviin tieteisiin. Paleolingvistiikaksi kutsuttu tutkimusala, joka rekonstruoitujen kantakielten avulla pyrkii rekonstruoimaan kantakielen puhujien kulttuuria on yhdessä arkeologian kanssa mahdollistanut monien kantakielten puhuma-alueiden ajoituksen ja paikannuksen.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Raimo Anttila: Historical and comparative linguistics. Amsterdam 1988.
  • Lyle Campbell: Historical linguistics. An introduction. Edinburgh 1998 (uusintapainos 2004).
  • Anthony Fox: Linguistic reconstruction. Oxford 1995.
  • Erkki Itkonen: Kieli ja sen tutkimus. WSOY. Porvoo. 1966.
  • Paavo Ravila: Johdatus kielihistoriaan. Tietolipas 3. SKS. Helsinki 1946. (uusintapainokset 1961, 1966, 1975)