Psykolingvistiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Psykolingvistiikka on tieteenala, joka tutkii ihmisen kielen ja mielen välistä suhdetta. Psykolingvistiikkaa voidaan pitää osana sekä psykologiaa että kielitiedettä – näkökulman mukaan. Sitä pidetään usein myös soveltavana kielitieteenä. Psykolingvistiikka syntyi nykyaikaisena tieteenä 1950-luvun lopulla Yhdysvalloissa, kun sekä kielitieteilijät että psykologit alkoivat kehittää malleja, joilla voidaan kuvata ihmisen kognitiivista ja kielellistä toimintaa. Merkittäviä tutkijoita olivat mm. psykologi George Miller ja kielitieteilijä Noam Chomsky.[1]

Nykyään kielen ja ajattelun suhdetta tutkitaan suurimmaksi osaksi monilla eri tieteenaloilla ja niiden rajamaastossa, kuten filosofiassa, sosiaalipsykologiassa, viestintätieteissä, neurotieteissä, biologiassa, etologiassa ja paleolingvistiikassa, mutta tätä tutkimusta ei yleensä kutsuta psykolingvistiikaksi.[2] Itsenäisen tieteenalan nimenä psykolingvistiikka viittaa lähinnä pohjoisamerikkalaiseen kielentutkimuksen ja psykologian perinteeseen.[3]

Psykologiassa kieli on tärkeä. Kieli on mentaalinen ilmiö, ja siksi jotkut pitävät kielitiedettä psykologian haarana. Psykologian teoriassa on tärkeää selvittää ajattelun luonnetta, ja koska ajatteluun käytetään kieltä, myös kielen (varsinkin sen käytön ja merkityksen) tutkiminen on psykologiassa tärkeää.

Monelle asialle annetaan sanallinen nimike. Tämä on seikka, joka kiinnostaa sekä psykologia että lingvistiä, joskin hieman eri kannalta. Psykologia kiinnostaa, havaitsemmeko me vain ne asiat, joilla on nimi vai tapahtuuko havaitseminen jotenkin toisella tavalla. Sapirin–Whorfin hypoteesin mukaan äidinkielenä puhutun kielen sanastollinen ja kieliopillinen rakenne vaikuttavat puhujan tapaan hahmottaa kielenulkoinen maailma sekä hänen käyttäytymiseensä.

Psykolingvistiikalla on osin samat ongelmat kuin kielifilosofialla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hannele Dufva: Kieli, mieli ja konteksti. Kari Sajavaara & Arja Piirainen-Marsh: Kielenoppimisen kysymyksiä, 1999, s. 11-44. Jyväskylä: Soveltavan kielentutkimuksen keskus, Jyväskylän yliopisto. ISBN 951-39-0621-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Dufva s. 13.
  2. Dufva s. 14.
  3. Dufva s. 12.