Helvi Hämäläinen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Helvi Heleena Hämäläinen (16. kesäkuuta 1907 Hamina17. tammikuuta 1998 Espoo) oli suomalainen kirjailija, joka yli kuusi vuosikymmentä kestäneen kirjailijanuransa aikana julkaisi kymmeniä proosa- ja runoteoksia.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hämäläinen syntyi Haminassa. Hänen vanhempansa olivat nahkuri Aaro Hämäläinen (1873-1922), joka oli lähtöisin Ilomantsista, ja Iida os. Mikkelsson (1880-1951), joka oli lähtöisin Somerniemeltä.[1] Helvi Hämäläisen serkku äidin puolelta oli Miss Suomi Ester Toivonen, joka myös syntyi Haminassa.[2]

Hämäläinen muutti jo kouluikäisenä vanhempiensa kanssa Helsinkiin, jota hän on kuvannut monissa teoksissaan. Kirjailijan isän kuoltuua vuonna 1922 perhe jäi köyhyyteen, mutta äiti Ida eli vielä pitkään.[2][3] Helsingissä Hämäläinen kävi seitsemän luokkaa Lucina Hagmanin perustamaa Helsingin uutta yhteiskoulua, jonka johtajana tuolloin oli Gustaf Munsterhjelm.[4]

1930-luvulla Hämäläinen työskenteli WSOY:llä Porvoossa oikolukijana. Porvoossa hän avioitui Niilo Haapmanin kanssa. Yhteiselo päättyi vain viikon jälkeen, ja Hämäläinen palasi pian Helsinkiin. Helvi Hämäläisen ja Niilo Haapmanin poika Jussi Haapman (1932–1985) toimi Helsingin Sanomien arkiston johtajana.[3][2] Jussi Haapmanin puoliso vuodesta 1964 oli tekstiilitaiteilija Hilkka Rahikainen-Haapman (os. Rahikainen).[5]

Helvi Hämäläisen rakkaussuhde kirjailija Olavi Paavolaiseen alkoi 1938 ja päättyi syksyllä 1941.[6][2]

Helsingin ohella Helvi Hämäläisen elämänvaiheisiin liittyviä paikkakuntia ovat Pusulan Arimaa ja Somerniemen Härjänoja , joista kummallakin hänen Somerniemen Palikaisista kotoisin olleella äidillään oli sukulaisia. Näiden luona kirjailija äitinsä ja poikansa kanssa vietti etenkin kesiään ja myös sota-ajan talvia kirjoittaen ja sai samalla aineksia sekä romaaneihinsa että runoihinsa ensin Arimaan ja sitten Härjänojan luonnosta ja ihmisistä. Sittemmin kirjailija hankki myös oman mökin Härjänojalta.[7]

Vuodesta 1960 Hämäläinen asui Espoon Tapiolassa.[2]

Helvi Hämäläinen kuoli 90-vuotiaana 17. tammikuuta 1998. Hänet on haudattu Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle.[2]

Tuotanto ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Proosa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hämäläisen ensimmäinen julkaistu teos, romaani Hyväntekijä, ilmestyi vuonna 1930. Toinen tomaani, Lumous (1932) otti vaikutteita D. H. Lawrencelta. Varsinaisen läpimurtonsa Hämäläinen teki viisi vuotta myöhemmin ilmestyneellä työläiskuvauksella Katuojan vettä. Työläiskuvauksia ja lawrencelaisia teemoja jatkoi vuonna 1937 ilmestynyt romaani Tyhjä syli.[6]

Urbaanien työläis- ja myöhemmin sivistyneistöromaanien ohella toinen juonne Hämäläisen tuotannossa ovat romaanien ja myös runojen maaseutukuvaukset, joihin hän ammensi aiheita äitinsä suvun kotiseudulta, ensin Pusulan Arimaalta ja sitten Somerniemen Härjänojalta, jota kirjailija nimitti ”runokyläkseen”. Tätä osaa hänen tuotannossaan edustavat etenkin kyläaiheisten romaanien ihmis- ja yhteisökuvaukset ja runojen luontokuvasto. Hämäläisen tapa käyttää tunnistettavia esikuvia johti kuitenkin ristiriitoihin myös kyläyhteisössä ja näin kirjailija etääntyi myös tästä aihepiiristä.[2] Hämäläisen kyläromaaneista ensimmäinen oli Kylä palaa (1938).[6]

Hämäläisen tunnetuin teos on romaani Säädyllinen murhenäytelmä (1941), joka ilmestyessään aiheutti suuren kohun, ei vähiten siksi, että romaanin päähenkilöistä oli tunnistettavissa useita sen ajan merkittäviä kulttuurihenkilöitä, muun muassa Tyyni Tuulio ja Hämäläisen miesystävä Olavi Paavolainen.[3] Paitsi henkilöhahmoja ja ympäristöjä lukijat pitivät tosina myös tapahtumia, jotka kuitenkin olivat kokonaan kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Tämä aiheutti hahmojen esikuville suurta mielipahaa. Seuraavat romaanit, Velvoitus (1942) ja Hansikas (1943) ovat myös Helsingin ja sivistyneistön kuvauksia. Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa Kadotettu puutarha ilmestyi vasta 1995.[6]

Jatkona Hämäläisen maaseutukuvauksille olivat pienoisromaani Pouta (1946), Tuhopolttaja (1949) ja Karkuri (1962) sekä humoristinen Ketunkivi (1948).[6] Vaikeita aiheita käsitelleet Tuhopolttaja ja Karkuri johtivat Hämäläisen kuvaamassa kyläyhteisössä samanlaiseen vieroksuntaan kuin kirjailijan sivistyneistöromaanit aiemmin.[2]

Romaani Kolme eloonherätettyä (1953) sijoittui Raamatun aikaan ja pienoisromaani Suden kunia (1962) Palestiinaan Rooman vallan aikana. Muut 1950-luvun romaanit Uusi Adam ja Kylänruusut ilmestyivät vasta 1997 ja 1998.[6]

1990-luvulla julkaistiin sekä kirjailijan vielä eläessä että myöhemmin postuumisti aiemmin kirjoitettuja mutta julkaisematta jääneitä romaaneita. Näihin kuului muun muassa Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa Kadotettu puutarha (1995).

Runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hämäläisen varhaista runotuotantoa ovat runonäytelmät Aaverakastaja (1936) ja Kuunsokea (1937). Näitä seuraavassa Härjänojan runoudessa kokoelmissa korostui voimakas luonnontunne ja mielikuvitus. Tämän kauden teoksia olivat runokoelmat Lapsellinen maa (1943), Voikukkapyhimykset (1947) ja Pilvipuku (1950) sekä runonäytelmät Viheriä poika (1947) ja Pilvi (1947).[6]

Hämäläisen runouden kolmannessa vaiheessa korostuivat kansalliset ja henkilökohtaiset menetykset. Tyylillisiä vaikutteita kirjailija otti sekä kansanrunoudesta että modernismista. Tämän vaiheen kokoelmia olivat Surmanyöt (1957), Punainen surupuku (1958) ja Pilveen sidottu (1961). Runotuotannon neljäs vaihe kokoelmissa Poltetut enkelit (1965) ja Sokeat lähteet (1967) sisälsi apokalyptisiä näkyjä ihmiskunnan tuhosta.[6]

Parikymmentä vuotta hiljaiseloa viettänyt Hämäläinen palasi uudestaan julkisuuteen 1987, kun hänen runokokoelmansa Sukupolveni unta ilmestyi.[2] Siinä korostuivat kirjailijan sukupolven yhteiset kokemukset ja huoli luonnon tuhoutumisesta. Liikkeelepanijana uuteen luomisvaiheeseen oli kirjailijan pojan kuolema vuonna 1985.[6]

Kokoelma Sukupolveni unta herätti suurta kiinnostusta, joka nosti 80-vuotiaan kirjailijan julkisuuteen seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, ja jatkui vielä myös kirjailijan kuoleman jälkeen. Tänä aikana kirjailijan teoksista tehtiin uusia painoksia ja myös aiemmin julkaisemattomia teoksia ilmestyi.[6]

Muuta tuotantoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvulla Hämäläinen kirjoitti salanimellä Annikki Heinä serkkunsa Ester Toivosen elämäkerran. 1990-luvulla julkaistiin Ritva Haavikon kirjoittama Hämäläisen elämäkerta sekä Hämäläisen ja Haavikon yhdessä toimittamat kirjailijan päiväkirjat vuosilta 1955–1988.

Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmastaan Sukupolveni unta Hämäläinen sai vuonna 1987 Finlandia-palkinnon.[2] Tätä ennen Hämäläinen oli palkittu Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1959.[8]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hyväntekijä (1930)
  • Lumous (1934)
  • Katuojan vettä (1935)
  • Tyhjä syli (1937)
  • Kylä palaa (1938)
  • Säädyllinen murhenäytelmä (1941)
  • Velvoitus (1942)
  • Hansikas (1943)
  • Kylä vaeltaa (1944)
  • Pouta (1946)
  • Sarvelaiset (1947)
  • Ketunkivi (1948)
  • Tuhopolttaja (1949)
  • Kasperin jalokivet (1953)
  • Kolme eloonherätettyä (1953)
  • Karkuri (1961)
  • Suden kunnia (1962)
  • Kadotettu puutarha (1995)
  • Säädyllinen murhenäytelmä (täydellinen laitos 1995)
  • Uusi Aadam (1997)

Postuumit romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kylänruusut (1998)
  • Kaunis sielu (Hämäläisen vuonna 1927 kirjoittama proosateos, julkaistu 2001)
  • Raakileet (Hämäläisen vuonna 1950 laatima käsikirjoitus, jota ei kehitetty valmiiksi romaaniksi asti. Käsikirjoitus julkaistiin 2007)

Runokokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runonäytelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuunsokea (1937)
  • Viheriä poika (1946)
  • Pilvi (1946)

Päiväkirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Päiväkirjat 1955–1988 (toimittanut Ritva Haavikko, 1994)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haavikko, Ritva & Hämäläinen, Helvi: Ketunkivellä. Helvi Hämäläisen elämä 1907–1954. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18612-0.
  • Hämäläinen, Helvi: Päiväkirjat 1955-988. toimittanut Ritva Haavikko. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-18991-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Haavikko & Hämäläinen 1993: 12, 14, 20.
  2. a b c d e f g h i j Rahikainen, Esko: Helvi Hämäläinen Someron kaupunginkirjasto. Viitattu 9.3.2016.
  3. a b c Helvi Hämäläinen (1907 - 1998) (Arkistoitu versio palvelussa Archive.org) Pegasos. 2008. Kuusankosken kaupunginkirjasto. Viitattu 9.3.2016. (englanniksi)
  4. Haavikko & Hämäläinen 1993: 71-72.
  5. Hämäläinen 1994: 104.
  6. a b c d e f g h i j Ritva Haavikko: Hämäläinen, Helvi (1907–1998) (maksullinen artikkeli) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.11.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  7. Haavikko & Hämäläinen 1993.
  8. Hämäläinen, Helvi Kirjasampo.fi. Viitattu 28.11.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kähkönen, Marjut: Ei kenenkään veli. Naiskirjailijuuden metaforat Helvi Hämäläisen lyriikassa. Helsinki: SKS, 2004. ISBN 951-746-507-6.
  • Rahikainen, Esko: Kylä, kirjailija ja talonemäntä. Muistoja ja muistiinpanoja Helvi Hämäläisestä, Salme Sirrosta ja Somerniemen Härjänojan kylästä. Somero: Amanita, 2003. ISBN 952-5330-11-7.
  • Rahikainen, Esko: Tie Härjänojaan. Muistiinpanoja kirjailija Helvi Hämäläisen suvun taipaleelta. Espoo: Lintu, 1987. ISBN 951-95401-2-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Helvi Hämäläinen -sitaatteja.