HMS Vanguard (23)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo Kuninkaallisen laivaston viimeisestä taistelulaivasta. Muita samannimisiä aluksia, katso HMS Vanguard.
HMS Vanguard
HMS Vanguard
HMS Vanguard
Naval Ensign of the United Kingdom.svg
Aluksen vaiheet
Rakentaja John Brown and Company, Clydebank, Skotlanti
Kölinlasku 2. lokakuuta 1941
Laskettu vesille 30. marraskuuta 1944
Palveluskäyttöön 9. elokuuta 1946
Palveluskäytöstä 7. kesäkuuta 1960
Loppuvaihe romutettu
Tekniset tiedot
Uppouma 44 500 t (kuiva)
51 420 t (kuormattu)
Pituus 248,20 m
Leveys 32,92 m
Syväys 9,38 m
Koneteho 130 000 shp
Nopeus 30 solmua
Miehistöä 1 893
Aseistus 4 x BL 15"/42 Mk I -tykkiä kaksoistorneissa
8 x QF 5,25"/50 Mk I -kaksoistykkiä
10 x 40 mm kuusiputkista ilmatorjuntatykkiä
1 x 40 mm kaksiputkinen ilmatorjuntatykki
11 x 40 mm yksiputkista ilmatorjuntatykkiä
4 kolmen naulan kunnialaukaustykkiä

HMS Vanguard (viirinumero 23) oli Britannian kuninkaallisen laivaston viimeinen valmistunut taistelulaiva. Alus rakennettiin John Brown and Companyn telakalla, ja se otettiin palveluskäyttöön 9. elokuuta 1946 toisen maailmansodan päätyttyä.[1]

Suunnittelmasta tilaukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alus suunniteltiin vastaamaan uusien japanilaisten taistelulaivojen aiheuttamaa uhkaan Kaukoidässä alkuvuodesta 1944. Aluksen hankintapäätös tehtiin maaliskuussa 1939, ja sen perusteena oli Kuninkaallisen laivaston neljän tai jopa useamman taistelulaivan alivoima Kaukoidässä. Laskennassa oli kuitenkin otettu huomioon jo aiemmin suunnitellun ja sittemmin peruutetun Lion-luokan taistelulaivat, ja lisäksi laskelmassa oli otettu huomioon 30 vuotta vanhojen Revenge- ja Queen Elizabeth -luokan alukset.[2]

Alkuvuosista 1920 alkaen laivastolla oli ollut varastoituna neljä 15 tuuman Mk I -tykkitornia, jotka oli poistettu HMS Courageousilta ja HMS Gloriousilta, kun kyseiset alukset muutettiin tukialuksiksi. Näitä tykkitorneja voitaisiin modernisoituina käyttää uuden taistelulalaivan pääaseina. Lisäksi nähtiin mahdollisuus muodostaa tulevan aluksen miehistö Australian laivastosta.[2]

Kolme suunnitelmaa valmistui 17. heinäkuuta 1939 mennessä, ja neuvottelut aloitettiin. Suunniteltujen alusten uppoumat olivat 38 050, 40 400 ja 40 000 tonnia. Kussakin aluksessa oli toisiaan vastaava panssarisuoja, ja alusten erona olikin niiden nopeus (28,5, 30,25 ja 29,25 solmua). Keskimmäinen, 40 400 tonnin ja 30,25 solmun nopeuteen kykenevä alus, valittiin jatkosuunnittelun pohjaksi. Suunnitelma kuitenkin keskeytettiin 11. syyskuuta, ja sitä jatkettiin vasta helmikuussa 1940 tilausvahvistuksen toteutuessa. Suunnitelmaa muokattiin hieman, jolloin uppouma kasvoi suojaa lisättäessä 41 200 tonniin. Työt olivat keskeytettyinä kesäkuusta lokakuuhun 1940.[3]

Sodan alun kokemusten seurauksena suunnitelmia muutettiin edelleen, ja lopulliset piirustukset hyväksyttiin 17. huhtikuuta 1941, ja varsinainen tilaus tehtiin 14. maaliskuuta.[4]

Sodan laajetessa Kaukoitään aluksen valmistumista kiirehdittiin, ja työmaalle pyrittiin siirtämään mahdollisimman runsaasti työvoimaa. Työvoimatarpeen tyydyttämiseksi John Brownin telakalla rakenteilla olleen Minotaur-luokan risteilijän HMS Bellerophonin työt keskeytettiin. Näillä toimilla ei kuitenkaan ollut haluttua lopputulosta johtuen monista eri syistä, ja alus valmistui vasta sodan päätyttyä.[4]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen leveyden 108 jalkaan rajoittivat Panaman kanavan leveys sekä Devonportin telakan koko. Aluksen kyljet olivat erityisen kaarevat ja perä katkaistu, ja näillä saatiin säästettyä aluksen massaa ja pituutta ilman, että aluksen merikelpoisuus hävisi.[4]

Panssarointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alukseen suunniteltiin 14 tuuman panssarointi (joka kaventui aluksen alalaidassa 4,5 tuumaan) ammusvarastojen suojaksi sekä 13 tuuman panssarointi (joka kaventui 4,5 tuumaan alaspäin mentäessä) konehuoneiden suojaksi. Kylkipanssarointi asennettiin hieman A-tornin etupuolelta juuri taaemman Y-tornin takapuolelle. Etu- ja takaosa rakenteista suojattiin aluksi 13 tuuman ja sittemmin ensin 12:n ja lopulta 11 tuuman panssaroinnilla. Panssari jatkui kahden kannen verran alaspäin. Suojapalkisto oli 12 tuumaa.[4]

15 tuuman tykkitorneissa oli 13 tuuman etupanssari, 7–9 tuuman kylkipanssarointi ja 7 tuuman takaosa sekä 6 tuuman katto. Apuaseet oli sijoitettu 1,5–2 tuuman panssaroinnilla suojattuihin torneihin.[4]

Vedenalainen suojaus oli samanlainen kuin King George V -luokan taistelulaivoissa lisättynä parannuksilla, jotka lisättiin HMS Prince of Walesin upottua. Sama syy johti aluksen vesitiiviiden osien vedenpoiston sekä poistumisteiden suunnitteluun. Aluksen suoja muodosti 36,3 prosenttia aluksen massasta.[4]

Voimanlähde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen päävoimanlähteeksi valittiin nelivaiheinen turbiini sijoitettuna neljään kattila- ja neljään konehuoneeseen. Aluksella oli kaksi Admiralty 3 -rumpuista kattilaa kussakin kattilahuoneessa. Sotakokemusten tuloksena dieselapukoneiden asennusta oli muutettu ja määrää oli lisätty.[4]

Suunnitelman mukaan aluksen koneteho olisi 130 000 hevosvoimaa maksiminopeuden ollessa 30 solmua. Alus saavutti koeajoissa 51 070 tonnin uppoumalla 132 950 hevosvoimaa ja 30,38 solmun nopeuden. Aluksen standardiuppouma 41 600 tonnia, joka hyväksyttiin vuonna 1941, kasvoi rakentamisen aikana 492 00 tonniin vuonna 1942. Aluksen lopulta valmistuessa standardiuppouma oli 51 537 tonnia.[4]

Aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen pääaseina olivat Kuninkaallisen laivaston taistelulaivojen standardin mukaiset 15 tuuman Mk I -tykkitornit. Tykit ampuivat 1 938 paunan kranaatteja 2 458 jalan sekuntinopeudella. Tornit, vaikka ne olivatkin ensimmäisen maailmansodan peruja, modernisoitiin käyttämään maksimissaan 30 asteen korotuskulmaa, sekä suojaa lisättiin. Torneihin asennettiin myös ulkoinen voimanlähde (engl. Remote Power Control, RPC) niiden suuntaamiseksi. Kussakin tornissa, lukuun ottamatta etummaista A-tornia, oli 30 jalan etäisyysmittari.[5]

Aluksen apuaseina oli kahdeksan 5,25 tuuman Mk I -kaksoistykkitornia, joita käytettiin Dido-luokan risteilijöissä pääaseina, varustettuna RPC:llä. Tornien elevaatio mahdollisti niiden käyttämisen ilmatorjuntaan. Tornit oli asennettu King George V -luokasta saatujen kokemusten perusteella pareittain.[5]

Aluksen ilmatorjunta-aseistukseen kuului alkuperäisen suunnitelman mukaan kuusi kahdeksanputkista ja kaksinaulaista tykkiä, mutta sotakokemusten perusteella suunnitelmaa muutettiin. Aseistus lisättiin kahdeksaan kahdeksanputkiseen ja yhteen neliputkiseen kaksinaulaiseen tykkiin, ja lentokoneen tarvitsemat rakenteet poistettiin ilmatorjunta-aseistuksen tilan kasvattamiseksi.[5]

Uusien kuusiputkisten, 40 millimetrin aseiden tullessa käyttöön päätettiin kaksinaulaiset aseet korvata niillä. Ilmatorjunta-aseistus koostui vuonna 1945 kymmenestä kuusiputkisesta ja yhdestä kaksiputkisesta 40 millimetrin sekä kuudesta neliputkisesta ja 14 kaksiputkisesta 20 millimetrin ilmatorjuntatykistä. Lopulta neliputkiset 20 millimetrin tykit peruutettiin, ja täysin vakautetut 40 millimetrin tykit tulivat palveluskäyttöön.[5]

Aluksen lopullinen ilmatorjunta-aseistus koostui kymmenestä kuusiputkisesta 40 millimetrin Mk VI -ilmatorjuntatykistä, yhdestä 40 millimetrin Mk II STAAG -ilmatorjunta tykistä sijoitettuna B-tornin katolle sekä 11 yksiputkisesta 40 millimetrin Mk VII - ilmatorjuntatykistä (kukin RPC:llä varustettuna). Ainuttakaan 20 millimetrin tykkiä ei alukselle koskaan asennettu. Alukselle ei asennettu torpedoputkiakaan.[5]

Elektroniset järjestelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulenjohtojärjestelmä koostui kahdesta pääaseiden tulenjohtoon käytettävästä 274 tutkasta, joista yksi sijaitsi aluksen etu- ja toinen takaosassa. Aluksella oli myös neljä apuaseiden tulenjohtojärjestelmää, jotka muodostuivat yhdysvaltalaisista Mk 37 -yksiköistä tuettuna 275 tutkalla. Järjestelmistä kaksi oli asennettu keskilinjaan sillalle ja kansirakenteiden takaosaan sekä kaksi keskilaivaan laidoille juuri takimmaisen piipun eteen.[5]

Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HMS Vanguard kuljetti helmikuusta toukokuuhun 1947 Britannian hallitsijaparia Etelä-Afrikan vierailulla. Myöhemmin samana vuonna alus siirrettiin Devonportin telakalle huoltoon, mikä kesti vuoteen 1948. Alus siirrettiin tammikuussa 1949 Välimerelle, jossa se oli heinäkuuhun asti, minkä jälkeen alus suoritti erilaisia koeajoja supistetulla miehistöllä aina marraskuuhun asti.[5]

HMS Vanguard vuonna 1950

Koeajojen päätyttyä alus sijoitettiin koulutustehtäviin Portlandiin, minä aikana se otti osaa keväisiin purjehduksiin vuosina 1950 ja 1951 Kotilaivaston lippulaivana. Alus siirrettiin toukokuussa 1951 koulutuslaivueen (engl. Training Squadron) lippulaivaksi.[5]

HMS Vanguard oli huollossa syyskuussa, minkä jälkeen se palasi Kotilaivaston lippulaivaksi, kunnes se siirrettiin keväällä 1954 modernisoitavaksi. Alus palasi palvelukseen vuonna 1955, mutta se asetettiin jo maaliskuussa 1956 reserviin Plymouthiin ja ankkuroitiin Hamoazeen.[5]

Alus hinattiin lokakuussa 1956 Portsmouthiin sijoitettavaksi reservilaivastoon. Alus palveli reservilaivaston lippulaivana, kunnes se asetettiin 7. kesäkuuta 1960 poistolistalle. Alus hinattiin 5. elokuuta Portsmouthista, ja se saapui 9. elokuuta Faslaneen romutettavaksi.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta HMS Vanguard (23).
  • Whitley, M. J.: Battleships of World War Two - an international encyclopedia. Lontoo: Arms and Armour, 1998. ISBN 1-85409-386-X. (englanniksi)
  • Coward, B. R.: Battleships & Battlecruisers of the Royal Navy since 1861. Runnymede, Englanti: Ian Allan Ltd, 1986. ISBN 0-7110-1573-2. (englanniksi)
  • Gardiner, Robert (ed.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922-1946. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Conway's s. 16
  2. a b Whtley s. 153
  3. Whtley s. 153-154
  4. a b c d e f g h Whtley s. 154
  5. a b c d e f g h i j Whitley s. 155


Naval Ensign of the United Kingdom.svg Edeltäjä:
Lion-luokka
Royal Navyn taistelulaivaluokat Seuraaja:
Ei seuraajaa