Glykatoitunut hemoglobiini

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Glykatoitunut hemoglobiini (A1C, HbA1c, Hb1c, HGA1C) on punasoluissa esiintyvä hemoglobiinin (Hb) muoto, jonka pitoisuuden mittausta veressä käytetään arvioimaan kolmen kuukauden aikaista keskimääräistä verensokeritasoa. Testin keskiarvo on rajoittunut 3 kuukauteen sillä normaalia hemoglobiinia ja A1C:tä sisältävien punasolujen elinikä ihmisissä on noin 4 kuukautta.[1]

A1C-koetta voidaan käyttää esimerkiksi diabeteksen diagnosoinnissa, sillä A1C:tä muodostuu hemoglobiinin reagoidessa hallitsemattomasti verensokerin kanssa ei-entsymaattisen glykaation kautta.[1] Myös perusterveillä esiintyy A1C:tä, mutta pienempiä määriä kuin esimerkiksi diabeetikoilla.[2] A1C-testit mittaavat hemoglobiiniin sitoutuneen beta-N-1-deoksi fruktosyylin määrää.[1]

Lyhenteen A1C nimi tulee hemoglobiini A:n (A) käytöstä kationinvaihtokromatografiassa (engl. cation exchange cromatography) testin suorituksessa. Historiallisesti kromatografiassa ensimmäiseksi erottuvalle puhdasta Hb A:ta sisältävälle jakeelle annettiin nimi A0, seuraavalle "epäpuhdasta" glykatoitunutta Hb:tä sisältävää jaetta kutsuttiin A1:ksi.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Glykatoituneen hemoglobiinin (A1C:n) erotti ensimmäisinä muista hemoglobiinin muodoista Huisman et al. 1958 kromatografisesti.[4] Sen tunnisti glykoproteiiniksi ensimmäisen kerran Bookchin ja Gallop 1968.[5] A1C:n määrän lisääntymisen veressä diabeteksen seurauksena havaitsi Rahbar et al. 1969.[6] A1C:n muodostumiseen kehossa johtavat reaktiot kuvaili Bunn et al. 1975.[7] Koenig et al. ehdottivat 1976 A1C:n sopivan verensokerin mittaamiseen diabeetikoilla.[8]

A1C:n mittaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verrattain terveillä henkilöillä glykatoituneen hemoglobiinin (A1C) tasot ovat 30–33 millimoolia per mooli (mmol/mol). Ruotsissa 2014 mitatussa tutkimuksessa keskimääräiset arvot ykköstyypin diabeetikoille olivat 63 mmol/mol (7.9 DCCT%) ja kakkostyypin 61 mmol/mol (7.7 DCCT%).[2] 2010 vuoden American Diabetes Association Standards of Medical Care in Diabetes -julkaisun mukaan 48 mmol/mol (≥6.5 DCCT%) arvot ovat edellytys diabeteksen toteamiselle.[9]

Mitatut A1C arvot Diabetes Control and Complications Trial (DCCT) prosentteina (%) voidaan muuttaa verensokerin keskiarvon arvioksi (VKA) yksiköissä mg/dl tai mmol/l ja seuraavanlaisesti:[10]

VKA (mg/dl) = 28.7 × DCCT% − 46.7
VKA (mmol/l) = 1.59 × DCCT% − 2.59

Alla taulukossa sulkujen sisässä olevat arvot esittävät 95% luottamusväliä, eli arvo on 95% varmuudella näiden arvojen sisässä.

A1C Verensokerin keskiarvon arvio (VKA)
DCCT% mmol/mol VKA (mmol/l) VKA (mg/dl)
5 31 5.4 (4.2–6.7) 97 (76–120)
6 42 7.0 (5.5–8.5) 126 (100–152)
7 53 8.6 (6.8–10.3) 154 (123–185)
8 64 10.2 (8.1–12.1) 183 (147–217)
9 75 11.8 (9.4–13.9) 212 (170–249)
10 86 13.4 (10.7–15.7) 240 (193–282)
11 97 14.9 (12.0–17.5) 269 (217–314)
12 108 16.5 (13.3–19.3) 298 (240–347)
13 119 18.1 (15–21) 326 (260–380)
14 130 19.7 (16–23) 355 (290–410)
15 140 21.3 (17–25) 384 (310–440)
16 151 22.9 (19–26) 413 (330–480)
17 162 24.5 (20–28) 441 (460–510)
18 173 26.1 (21–30) 470 (380–540)
19 184 27.7 (23–32) 499 (410–570)

Sopivat henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksittäinen A1C-koe antaa paljon paljastavamman tuloksen henkilön verensokeritasosta kuin paaston aikainen verensokeritaso. Paastoglukoosin mittaukset ovat kuitenkin olennaisia hoitopäätösten tekemisen kannalta.[11]

Mikäli mitattava henkilö viimeisen 6 viikon sisällä muuttanut ruokavaliotaan tai hänen hoitoaan on muutettu, ei A1C:n mittaaminen ole sopiva testi. Myös hemoglobiinin epämuodostumat (kuten sirppisoluanemia), hiljattainen veren menetys (kuten verenluovutus) tai punasolujen vaurioituminen (kuten hemolyyttinen anemia) tekevät testistä epätarkan.[12]

Mittauslaitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A1C:n mittaamiseen käytetään

Vauriomekanismit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Glykatoitunut hemoglobiini (A1C) pystyy vaurioittamaan verisuonistoa usealla eri tavalla ja siten todennäköisesti lisäämään henkilön riskiä sairastua valtimonkovettumatautiin, eli ateroskeleroosiin.[13]

A1C lisää reaktiivisten vapaiden radikaalien muodostumista punasoluissa. Radikaalit muuttavat solukalvojen ominaisuuksia. Tämä johtaa punasolujen kasautumiseen eli aggregaatioon, ja siten veren lisääntyneeseen "paksuuntumiseen" (viskositeettiin) ja tätä kautta heikentyneeseen verenkiertoon.[13]

A1C on haitallinen myös sen tulehdusreaktioiden määrää lisäävän ominaisuuden vuoksi. Tulehdukset voivat johtaa valtimonrasvoittumien (ateroomien) muodostumiseen. Kertyvät radikaalit pystyvät virittämään hemoglobiinin (Hb) Fe2+:n (ferro-ioni) Fe3+ (ferri) kautta Fe4+:ksi (ferryyli). Fe4+ on epävakaa ja reagoi Hb:n tiettyjen aminohappojen kanssa päästäkseen takaisin Fe3+:n hapetusluvulle. Ionin kanssa reagoinut Hb ryppäytyy verkkoutumisreaktioiden kautta muiden Hb molekyylien kanssa muodostaen multimeereiksi kutsuttuja monen Hb:n kasaumia. Multimeerit rikkovat punasolujen rakennetta, jolloin solut vapauttavat Fe4+-Hb:tä verisuonten sisäpinnan endoteelisolujen välitilaan (matriisiin). Tämä johtaa suonten lisääntyneeseen läpäisykykyyn (permeabiliteettiin) ja tulehdusta houkuttelevien monosyyttien adheesio-, eli tarttumaproteiinien tuottoon. Tämä johtaa syöjäsolujen (makrofagien) kertymiseen verisuonten sisäpintaan. Tämä johtaa lopulta haitallisten rasvoittumien ja kovettumien eli plakkien muodostumiseen.[13]

Hb:n kehittyneet glykaation lopputuotteet (kuten A1C) menevät verisuonten sileiden lihaskerrosten lävitse, jolloin ne inaktivoivat asetyylikoliinin aikaansaamaa endoteelistä-riippumatonta suonten rentoutumista, joka laajentaa suonia. Tämä tapahtuu mahdollisesti glykatoituneen Hb:n sitoutuessa typpioksidiin (NO) estäen sen suonia rentouttavaa vaikutusta. Suonten supistumisen vähentämisen lisäksi NO estää ateroskeleroottisen hapettuneen LDL-kolesterolin muodostumista, jonka vuoksi sen toiminnan estäminen on myös haitallista.[13]

Punasolujen hajoaminen lisäksi vapauttaa normaaleja hemi-molekyylejä, jotka voivat myös vaurioittaa verisuonten sisäpintoja ja hapettaa LDL:ää.[13]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c K Miedema: Standardization of HbA1c and Optimal Range of Monitoring. Scandinavian Journal of Clinical and Laboratory Investigation. Supplementum, 2005, 65. vsk, nro 240, s. 61–72. PubMed:16112961. doi:10.1080/00365510500236143. ISSN 0085-591X. Artikkelin verkkoversio.
  2. a b Nationella Diabetesregistret Årsrapport 2014 års resultat (pdf) Nationella Diabetesregistret Årsrapport 2014 års resultat: Nationella Diabetes Registret. Arkistoitu . Viitattu 17.10.2017.
  3. KP Peterson, JG Pavlovich, D Goldstein, R Little, J England, CM Peterson: What is hemoglobin A1c? An analysis of glycated hemoglobins by electrospray ionization mass spectrometry. Clinical Chemistry, syyskuu 1998, 44. vsk, nro 9, s. 1951–1958. PubMed:9732983. ISSN 0009-9147. Artikkelin verkkoversio.
  4. TH Huisman, EA Martis, A Dozy: Chromatography of hemoglobin types on carboxymethylcellulose. The Journal of Laboratory and Clinical Medicine, elokuu 1958, 52. vsk, nro 2, s. 312–327. PubMed:13564011. ISSN 0022-2143. Artikkelin verkkoversio.
  5. RM Bookchin, PM Gallop: Structure of hemoglobin AIc: nature of the N-terminal beta chain blocking group. Biochemical and Biophysical Research Communications, 11.7.1968, 32. vsk, nro 1, s. 86–93. PubMed:4874776. ISSN 0006-291X. Artikkelin verkkoversio.
  6. S Rahbar, O Blumenfeld, HM Ranney: Studies of an unusual hemoglobin in patients with diabetes mellitus. Biochemical and Biophysical Research Communications, 22.8.1969, 36. vsk, nro 5, s. 838–843. PubMed:5808299. ISSN 0006-291X. Artikkelin verkkoversio.
  7. HF Bunn, DN Haney, KH Gabbay, PM Gallop: Further identification of the nature and linkage of the carbohydrate in hemoglobin A1c. Biochemical and Biophysical Research Communications, 3.11.1975, 67. vsk, nro 1, s. 103–109. PubMed:1201013. ISSN 0006-291X. Artikkelin verkkoversio.
  8. RJ Koenig, CM Peterson, RL Jones, C Saudek, M Lehrman, A Cerami: Correlation of glucose regulation and hemoglobin AIc in diabetes mellitus. The New England Journal of Medicine, 19.8.1976, 295. vsk, nro 8, s. 417–420. PubMed:934240. doi:10.1056/NEJM197608192950804. ISSN 0028-4793. Artikkelin verkkoversio.
  9. Executive Summary: Standards of Medical Care in Diabetes—2010. Diabetes Care, tammikuu 2010, 33. vsk, nro Suppl 1, s. S4–S10. PubMed:20042774. doi:10.2337/dc10-S004. ISSN 0149-5992. Artikkelin verkkoversio.
  10. DM Nathan, J Kuenen, R Borg, H Zheng, D Schoenfeld, RJ Heine: Translating the A1C Assay Into Estimated Average Glucose Values. Diabetes Care, elokuu 2008, 31. vsk, nro 8, s. 1473–1478. PubMed:18540046. doi:10.2337/dc08-0545. ISSN 0149-5992. Artikkelin verkkoversio.
  11. American Diabetes Association: Standards of medical care in diabetes-2007. Diabetes Care, tammikuu 2007, 30. vsk, nro Suppl 1, s. S4–S41. PubMed:17192377. doi:10.2337/dc07-S004. ISSN 0149-5992. Artikkelin verkkoversio.
  12. ES Kilpatrick, ZT Bloomgarden, PZ Zimmet: Is haemoglobin A1c a step forward for diagnosing diabetes? BMJ (Clinical research ed.), 10.11.2009, nro 339, s. b4432. PubMed:19903702. ISSN 1756-1833. Artikkelin verkkoversio.
  13. a b c d e J Saleh: Glycated hemoglobin and its spinoffs: Cardiovascular disease markers or risk factors? World Journal of Cardiology, 26.8.2015, 7. vsk, nro 8, s. 449–453. PubMed:26322184. doi:10.4330/wjc.v7.i8.449. ISSN 1949-8462. Artikkelin verkkoversio.