Frantz Fanon

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Frantz Fanon
Frantz Fanon
Frantz Fanon
Henkilötiedot
Syntynyt20. heinäkuuta 1925
Fort-de-France, Martinique, Ranska
Kuollut6. joulukuuta 1961 (36 vuotta)
Bethesda, Maryland, Yhdysvallat
Koulutus ja ura
Koulukunta marxilaisuus
eksistentialismi

Frantz Omar Fanon (20. heinäkuuta 1925 Fort-de-France, Martinique, Ranska6. joulukuuta 1961 Bethesda, Maryland, Yhdysvallat) oli psykiatri ja filosofi ja ehkä samalla myös 1900-luvun merkittävin dekolonisaatiota käsitellyt yhteiskuntafilosofi ja kolonialismin psykopatologi. Hänen teoksensa ovat olleet inspiraation lähteinä antikolonialistisille vapautusliikkeille kautta koko maailman koko 1900-luvun loppupuolen.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martinique ja toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fanon syntyi Fort-de-Francessa Martiniquen saarella Karibialla. Saari oli tuolloin Ranskan siirtomaa mutta on nykyisin olennaisesti Ranskan valtioyhteyteen kuuluva departementti. Frantzin isä oli afrikkalaisen orjan ja intialaisen sopimustyöläisen jälkeläinen Félix Casimir Fanon, joka toimi tullivirkailijana. Frantzin äiti Eléanore Médélice oli afromartiniquelainen, jolla oli valkoista elssasilaista taustaa. Fanonin perheenisä kuului Martiniquen kohtalaisesti toimeentulevaan väestönosaan, mutta perhe ei kuitenkaan ollut taustaltaan perinteisen keskiluokkaista. Perhe saattoi kouluttaa poikansa värilliselle tarkoitetussa Lycée Schoelcherissä.

Ranskan antauduttua saksalaisten hallintoon vuonna 1940 jättäytyi osa sen laivastosta Martiniquen saarelle. Saarelle jääneet sotilaat olivat siellä olonsa aikana avoimesti rasisteja. Syntyi useita syytöksiä huonosta seksuaalisesta käytöksestä ja ahdistelusta. Ranskan armeijan sotilaiden käytöksellä martiniqueläisiä kohtaan oli voimakas vaikutus Fanoniin, jopa niin että se sementöi hänen vieraantumisen tunteensa ja ymmärtämyksensä todellisesta rasismista.

Kahdeksantoista ikäisenä Fanon lähti kotisaareltaan nykyiseen Dominikaaniseen tasavaltaan liittyäkseen siellä vapaan Ranskan joukkoihin. Myöhemmin hän pestautui Ranskan armeijaan ja suoritti aktiivipalvelua Ranskassa, eritoten toisen maailmansodan Elsassin taistelussa. Vuonna 1944 hän haavoittui taistelussa ja sai ansioistaan Croix de la Guerre -ansiomitalin. Hänen joukko-osastonsa ei kuitenkaan taistelujen aikana ylittänyt Reinjokea.

Toivuttuaan haavoittumisestaan vuonna 1945 Fanon palasi takaisin kotisaarelleen Martiniquelle kunniamerkein palkittuna sotaveteraanina. Paluu kotisaarelle kesti kuitenkin vain hyvin lyhyen ajan. Saarella ollessaan hän työskenteli ystävänsä ja ohjaajansa Aimé Césairen parlamenttivaaliavustajana. Césairen vaikutus Fanonin elämään oli erittäin suuri.

Poliittisesti Fanon ei todennäköisesti koskaan ollut täysinoppinut ja täysimittainen kommunisti, vaikka Césaire pääsikin kommunistien lipun alla Martiniquen edustajana Ranskan parlamenttiin neljännen tasavallan aikana. Fanon viipyi kuitenkin kotisaarellaan niin pitkään, että ehti suorittaa loppuun kesken jääneen ylioppilastutkintonsa, minkä jälkeen hän lähti uudelleen Ranskaan, missä hän opiskeli lääketiedettä ja psykiatriaa. Opintonsa hän suoritti Lyonissa, missä hän opiskeli myös kirjallisuutta, draamaa ja filosofiaa. Hän osallistui Maurice Merleau-Pontyn luennoille ja seurasi vuonna 1951 vuoden psykiatriksi valitun radikaalin katalonialaisen François de Tosquellesin psykiatrian opetusta. Fanon harjoitti psykiatrin ammattia aluksi Ranskassa ja myöhemmin, vuodesta 1953 lähtien, myös Algeriassa, missä hän toimi jopa sairaalan hoidollisena johtajana aina eroonsa 1956 saakka.

Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa ollessaan ja opiskeluvuosina Fanon kirjoitti ensimmäisen kirjansa Peau noire, masques blancs ('Musta iho, valkoinen naamio') imperialismin vaikutuksesta värillisen ihmisen psyykeen. Teos on hyvin henkilökohtainen tilinteko Fanonin omasta kokemusmaailmasta olla värillinen ja musta ihminen sekä intellektuelli ja samalla osa ranskalaista koulutusjärjestelmää ja sen tuote.

Algeria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fanon lähti Ranskasta Algeriaan, jossa hän oli aiemmin ollut jonkin aikaa toisen maailmansodan aikana. Hän sai nimityksen psykiatrin virkaan Blida-Joinvillen psykiatrisessa sairaalassa. Juuri siellä hän kehitti uudenaikaiset ja radikaalit hoitomenetelmänsä. Erityisesti hän käytti apuna sosioterapiaa, joka kytkettiin hänen potilaittensa kulttuuritaustaan. Hän koulutti samalla myös hoitajia ja lääkäriksi opiskelevia. Algerian marraskuussa 1954 puhjenneen vallankumouksen seurauksena hän liittyi vuoden 1955 alkupuolella FLN-järjestöön (Front de Libération National) seurauksena yhteyksistään tohtori Chaulet’hen.

Fanon matkusti laajalti Algeriassa, mutta eritoten Kabulen alueella, opiskellakseen alueen kulttuuria ja Algerian asukkaiden elämänpsykologiaa. Hän kirjoitti matkoistaan tutkielmia, jotka ovat myöhemmin kadonneet. Matkat olivat samalla myös salaisia agitaatiomatkoja, varsinkin matka Chrean hiihtokeskukseen, jossa oli FLN:n salainen tukipiste. Kesällä 1956 hän kirjoitti kuuluisan Erokirjeensä ja teki selvän pesäeron ranskalaisiin kasvatuksellisen ja koulutuksellisen sulautuspolitiikan kannattajiin. Hänet karkotettiin lopullisesti Algeriasta tammikuussa 1957, ja fellaghasien (kapinoitsijoiden) pesä Blinda-Joinvillen sairaalassa saatiin puhdistettua. Fanon matkusti Ranskaan mutta kävi myöhemmin salaa Tunisiassa.

Vallankumouksellinen Fanon oli mukana El Moudjahid -lehden toimituskollektiivissa. Hän kirjoitti lehteen koko loppuelämänsä. Hän toimi myös Algerian väliaikaisen hallituksen lähettiläänä Ghanassa ja osallistui virallisena edustajana kokouksissa Accrassa, Conakryssa, Addis Abebassa, Leopoldvillessä, Kairossa ja Tripolissa. Monet hänet tänä aikana kirjoittamansa lyhyet kirjoitukset on koottu postuumina ilmestyneeseen teokseen Pour la révolution africaine (1964). Teoksessa Fanon esiintyy sotilaallisen taistelun asiantuntijana, hän näet eräässä luvussa kertoo, miten sodan eteläinen rintama avataan ja miten huoltoyhteydet toimivat tehokkaasti.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Fanon oli tehnyt uuvuttavan matkan Saharan halki kolmannen taistelurintaman avaamiseksi, hänellä todettiin sen jälkeen paluumatkalla Tunisiaan leukemia. Hän matkusti Neuvostoliittoon saamaan lievennystä ja hoitoa sairauteensa. Tunisiin paluun jälkeen hän saneli testamenttinsa, teoksen Sorron yöstä (Les Damnés de la terre). Paremmassa kunnossa ollessaan hän piti luentoja ALN (Armée de Libération national / kansallinen vapautusarmeija) sotilaille Ghardimaossa Algerian ja Tunisian välisellä rajalla. Hän tapasi viimeisen kerran ranskalaisen vasemmistofilosofi Jean-Paul Sartren Roomassa ja lähti saamaan hoitoa leukemiaan Yhdysvalloista.

Frantz Fanon kuoli leukemiaan Washingtonissa 1961, mutta tällöin hänen nimensä oli Ibrahim Fanon. Kuoleman jälkeen hänen ruumiinsa siirrettiin Tunisiaan. Algerian itsenäistyttyä hänet haudattiin sinne. Lopullisesti hänen ruumiinsa siirrettiin läntisessä Algeriassa sijaitsevalle Ain Kerman marttyyrien hautausmaalle.

Fanonia jäivät suremaan puoliso Josie sekä kaksi lasta.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Fanon kirjoittikin teoksensa Peau noire, masques blancs Ranskassa, suurimman osan kirjoituksistaan hän kuitenkin teki Pohjois-Afrikassa. Juuri tänä aikana hän tuotti merkittävimmät teoksensa, L’An V de la révolution algérienne ('Algerian vallankumouksen vuosi V') vuonna 1959 sekä ehkä kaikkein kuuluisimman ja vaikutuksiltaan voimakkaimman teoksensa Sorron yöstä (1961), johon esipuheen kirjoitti Jean-Paul Sartre.

Teoksessaan Les Damnés de la terre, joka nimi on vasemmistolaisen aatemaailman tunnuksen Internationaalin alkusanat, Fanon selkeästi analysoi luokan, rodun, kansallisen kulttuurin ja väkivallan roolia kansallisen vapautuksen taisteluissa. Erityisesti tässä teoksessa, toki myös muissakin, tulee esille algerialaisten ”terroristien” kidutusten vaikutus hänen ajatteluunsa ja kirjoituksiinsa. Kidutuksella oli Ranskassa myös poliittisia seurauksia, sillä eräät kidutuksiin syyllistyneet, esimerkiksi kenraali Paul Aussaresses, tunnustivat syyllisyytensä. Kidutus kertoi sosiaalisesta ylemmyydentunteesta ja samalla sen uhrit vaativat oikeutta.

Molemmat kirjat loivat selkeän kuvan kolmannen maailman ihmisille Fanonista eräänä johtavana 1900-luvun antikolonialistisena ajattelijana. Kirjojen lisäksi Fanon julkaisi lukuisia psykiatriaa käsitteleviä artikkeleita ja myös radikaalin kriittisiä Ranskan kolonialismia arvostelevia kritiikkejä sellaisissa lehdissä kuin L’Esprit ja El Moudjahid.

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sorron yöstä -teoksella on ollut suuri vaikutus myös moniin tunnettuihin vapaustaistelijoihin, kuten Iranin Ali Shariatiin, Etelä-Afrikan Steve Bikoon ja Ernesto Che Guevaraan Kuubassa ja Etelä-Amerikassa. Näistä mainituista vain Che Guevara on ollut suoranaisesti vaikuttunut Fanonin teorioista väkivallasta, kaksi muuta sen sijaan ovat kiinnostuneet "uudesta ihmisestä" ja "mustasta identiteetistä". Fanonin vaikutusta voidaan nähdä myös palestiinalaisten, tamilien, irlantilaisten ja Mustien panttereiden vapautusliikkeissä, kuin myös monissa muissa itsemääräämiseen tähtäävissä organisaatioissa.

Ilmestyttyään Suomessa Frantz Fanonin kirja Sorron Yöstä vaikutti voimakkaasti yhteiskunnallisiin näkemyksiin. Näin kävi etenkin ns. valistuneen nuorison keskuudessa. Kannanotot Vietnamin sotaan jyrkkenivät ja samalla myös Afrikan maissa tapahtuneet vapaustaistelut saivat entistä enemmän ymmärrystä myös suomalaisen älymystön piirissä.

Voidaan kuitenkin havaita melkoisen jyrkkä ero länsimaisen akateemisessa yhteydessä käytetyn Fanonin ja kolmannen maailman käytössä olevan Fanonin välillä. Akateemisesti korostuu Fanonin ajaman väkivallan rooli, kun tässä kolmannessa maailmassa esiin nousee kolonialistisen ja imperialistisen vallan väkivallan fyysiset ja psykologiset vaikutukset.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Les damnés de la terre 1961, (suom. Sorron yöstä 1970, uusintapainos 2003)
  • Peau noire, masques blancs (1975)
  • L’An V de la révolution algérienne (1959)
  • Pour la révolution africaine (1964)

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sorron yöstä. (Les damnés de la terre, 1961.) Esipuheen kirjoittanut Jean-Paul Sartre. Suomentanut Hilkka Mäki. Helsinki: WSOY, 1970. Taskutieto 47
    • 2.p. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2003 ISBN 952-471-202-4 Sarja: Pystykorvakirjat
  • Poliittisia kirjoituksia: kohti Afrikan vallankumousta (Pour la révolution africaine. Ecrits politiques), suomentanut Eetu Viren, Helsinki: Tutkijaliitto 2017. ISBN 978-952-7093-09-2 Sarja: Paradeigma

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chraisman, Laura & Williams, Patrick; Colonial Discourse and Post-Colonial Theory: A Reader. Columbia University Press. New York, 1994.
  • Gordon, Lewis R., Sharpley-Whiting, T. Denean & White, Renee T. (toim.); Fanon: A Critical Reader. Blackwell. Oxford, 1996.
  • Adam, Hussein M.; Fanon as a Democratic Theorist” in Nigel Gibson (toim.) Rethinking Fanon: The Continuing Dialogue. Humanity Books. New York, 1999.
  • Imbo, Samuel Oluoch; An Introduction to African Philosophy. Rowman & Littlefiel, Oxford, 1998.
  • Macey, David; Frantz Fanon: A Biography. Picador Pres. New York, NY, 2000.
  • Ato Sekyi-otu; Fanon’s Dialectic of Experience. Harvard University Press. Cambridge, MA, 1996.
  • Tsenay Serequeberhan; The Hermeneutics of African Philosophy. Routledge. London, 1994.
  • Olúfémi Táíwò Fanon. in Robert L. Arrington (toim.), A Companion to the Philosophers. Blackwell. Oxford, 2001.
  • Cherki, Alice; Frantz Fanon. Portrait. Seuil, Paris, 2000.
  • Pirelli, Giovanni; Frantz Fanon: Opere scelte. erre emme. Milano, 1976.
  • Macey, David; Frantz Fanon. Ganta Books, London, 2001.