Vanhentuminen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee oikeustieteellistä nimitystä. Ihmisen ikääntymiseen liittyviä asioita käsittelee artikkeli vanheneminen.

Vanhentuminen eli preskriptio tarkoittaa jonkin oikeuden raukeamista, ellei sitä ole saatettu voimaan lain säätämässä tai sopimuksessa määritellyssä määräajassa.[1] Vanhentumisajan kuluttua oikeus esittää vaatimus toiselle ihmiselle tai oikeushenkilölle vanhentuu eli tapahtuu oikeudenmenetys.

Vanhentumisen piiriin ei kuulu patenttioikeuden eikä tekijänoikeuden päättyminen määräajan jälkeen. Siitä ei ole myöskään kyse, kun tapahtuu prosessimääräaikojen menetys, kuten esimerkiksi haettaessa muutosta alempien oikeusasteiden päätöksiin. Eikä vanhentumiseksi käsitetä sitä oikeudenmenetystä, joka seuraa viranomaisen asettaman määräajan ylittämisestä.[1]

Vanhentuminen ei sellaisenaan kumoa saamista, mutta velallinen voi siihen vetoamalla kieltäytyä saamisen suorittamisesta. Tuomioistuin ei omasta aloitteestaan ota vanhentumista huomioon, vaan velallisen on sitä erikseen vaadittava.[2] Julkisoikeudellinen maksu ja vero vanhenee viidessä vuodessa maksuunpanoa seuraavan kalenterivuoden alusta alkaen.[3] Yksityisoikeudellinen saatava vanhenee kolmessa vuodessa eräpäivästä lukien.[4]

Vanhentuminen rikosoikeudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rikosoikeudessa vanhentuminen jakautuu syyteoikeuden , rangaistuksen täytäntöönpano-oikeuden sekä konfiskaation tuomitsemisen ja täytäntöönpanon vanhentumiseen. Vanhentumissäännösten perusteena on se, että yhteiskunnan tarve syytteen nostamiseen ja rankaisemiseen vähenee ajan myötä.[5]

Rikoksen vanhentumisaika alkaa kulua tekopäivästä ja se voidaan katkaista nostamalla syyte. Vanhentumisajalle on säädetty myös ehdottomia rajoja, joiden ylittyessä ei voida enää tuomita rangaistusta. Asianomistajarikoksissa asianomistajan pitää nostaa syyte tai tehdä syyttämispyyntö vuoden kuluessa rikoksen ja sen tekijän selvillesaamisesta. Tämä erityinen vanhentumisaika on prosessuaalinen määräaika, jonka umpeuduttua tuomioistuin jättää syytteen tutkimatta. Yleisen vanhentumisajan umpeuduttua teko ei ole enää rangaistava, minkä vuoksi tuomioistuin hylkää syytteen.[6]

Vanhentumisajoista säädetään rikoslain 8 luvussa. Syyteoikeus ei vanhennu, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on elinkautinen vankeus. Muissa tapauksissa se vanhenee, jos syytettä ei ole nostettu

  • 20 vuodessa, jos rikoksesta voi seurata yli 8 vuoden vankeus
  • 10 vuodessa, jos rangaistus on vankeutta yli 2 ja enintään 8 vuotta
  • 5 vuodessa, jos vankeus on yli vuosi ja enintään 2 vuotta
  • 2 vuodessa, jos ankarin rangaistus on enintään vuosi vankeutta tai sakkoa.

Oikeus tuomita rangaistus ei vanhennu, jos rikoksesta seuraava ankarin rangaistus on elinkautinen vankeus. Muissa tapauksissa rangaistuksen voi tuomita, jos rikoksesta on kulunut

  • 30 vuotta, jos rikoksesta voi seurata vankeutta yli 8 vuotta
  • 20 vuotta, jos rikoksesta voi seurata vankeutta yli 2 vuotta ja enintään 8 vuotta
  • 10 vuotta, jos vankeutta voi saada enintään 2 vuotta tai voi saada sakkoa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Facta 2001, WSOY 1981–1987
  2. Menettelylliset määräajat
  3. Laki verojen ja maksujen täytäntöönpanosta, 20 §
  4. Laki velan vanhentumisesta
  5. Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa IV palsta 555
  6. Encyclopædia iuridica fennica, osa IV palsta 556