Tiedeviestintä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tiedeviestintä on lyhyesti ilmaistuna tieteestä ja uusista tutkimustuloksista viestimistä yleistajuisesti kasvokkaisen viestinnän, sosiaalisen median tai perinteisen median välityksellä. Tieteen julkistaminen eli popularisointi on kärjistäen kansantajuista viestintää tutkijoilta suurelle yleisölle tai määritellylle pienemmälle kohderyhmälle, kuten nuorille. Tiedeviestintä käsitetään nykyään myös kaksisuuntaisena viestintänä muun muassa sosiaalisen median mahdollistaman keskustelun ansiosta. Tiedeviestintä on myös asiantuntija-apua ja tiedon välittämistä päätöksen teon tueksi päättäjille ja sekä informaatiota toisille tutkijoille. Tiedeviestijä toimii tulkkina tiedeyhteisön ja suuren yleisön välillä, esimerkiksi tiedetoimittajana tai tiedotustehtävissä.

Tiedeviestinnän käsitys on aikojen kuluessa muuttunut valistuksen, tieteen tiedotuksen ja tieteen markkinoinnin osa-alueet käsittäväksi kokonaisuudeksi, joka nykyisin mielletään vuoropuheluksi muun yhteiskunnan kanssa. Lyhyesti sanottuna tiedeviestinnällä tarkoitetaan kaikkia niitä prosesseja ja tapoja, joilla tiedekulttuuri ja tieteellinen tieto niveltyy ympäröivän yhteiskunnan toimintoihin. Tiedekeskukset, museot, tv-ohjelmat, tapahtumat, internetsivut, yleistajuiset kirjat ja aikakauslehdet ovat esimerkkejä informaalista tiedeviestinnästä.

Tiedeviestinnän historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedeviestinnän historian voidaan katsoa ulottuvan aina 1600-luvulle, jolloin Galileo Galilein katalysoimaa tieteellistä vallankumousta seurasi tiedeyhteisön erottautuminen suuresta yleisöstä. Tiedon kansantajuistaminen eli popularisoinnin lähtölaukauksena oli Tieteellistä tietoa edistämään 1660-luvulla Englannissa ”non-scientist gentlemen” toimesta perustettu Royal Society, joka myöhemmin vuonna 1847 muuttui tieteilijöiden seuraksi.[1]

Aluksi tieteelliset kirjoitukset ilmestyvät latinan- ja kreikankielisiä, mutta vähitellen julkaisukielenä siirryttiin käyttämään englantia. Yläluokan viihteeksi ja jännitykseksi tarkoitettujen iltapäiväesitelmien sekä tieteellisten keskustelujen aikakautena ei rahvaan tieteellistä sivistämistä nähty tarpeellisena. Ranskan vallankumous 1789-1815 oli valtaeliitille järkytys, minkä vuoksi kansan valistamista pidettiin noihin aikoihin arveluttavana, jopa vaarallisena.[2]

1700- ja 1800-lukujen taitteen teollinen vallankumous oli kuitenkin se liikkeelle paneva voima joka vaadittiin tieteellisen tiedon laajamittaiseksi levittämiseksi maalais- ja työväestön keskuuteen. Uudet ideat tarvitsivat soveltajia ja koneet käyttäjiä, niinpä kaupungeissa asuvan työväestön tieteellinen sivistäminen nähtiin nyt tarkoituksenmukaiseksi. Ensimmäisen varsinaisen yrityksen levittää popularisoitua tiedettä kaikille kansankerroksille käynnisti Englannissa 1799 perustettu Royal Institution[3] aloittamalla yleisöluennot, joita antoivat silloiset tieteen suurnimet kuten Humphrey Davy sekä Michael Faraday, molemmat sekä kemistejä että fyysikoita.[4][5]

1800-luvun alkupuolella tiedeviestinnässä keskityttiin valistukseen sekä moraalin kohottamiseen ja vuosisadan loppupuolelle tultaessa olivat erilaiset julkiset väittelyt ja edelleen uusimmista tieteen ihmeistä kertominen popularisoinnin pääasiallinen sisältö. Lukutaitoisuuden lisääntyessä 1800-luvulla huomattiin, että myös tiedeuutisille on kasvava kysyntä. 1840-luvulla julkaistiin halpoja kasvitiedettä, hyönteisiä, meteorologiaa ja luonnonhistoriaa käsitteleviä kirjoja ja esimerkiksi suositun irlantilaisen fysiikan professorin ja populäärin opettajan John Tyndall:in luennot julkaistiin 1873 New York Tribunen erikoisnumerossa Tribune lecture extra No.1.[6]

Jo vuonna 1849 American Medical Associationin toimesta käynnistettiin tieteellistä tietoa levittämällä ristiretki puoskareita vastaan[7]. 1900-luvun alkupuolelle tultaessa ja tieteenalojen vähitellen eriytyessä, nousivat kemia ja lääketiede kiinnostavimmiksi tiedeaiheiksi. Yhdysvalloissa oli tuolloin myös runsaasti populaaria tiedeharrastusta.

Albert Einsteinin vuonna 1915 julkaisema yleinen suhteellisuusteoria herätti laajan yleisen kiinnostuksen fysiikkaa kohtaan. Niinpä 1918 päättyneen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, oli fyysikoiden vuoro astua popularisoidun tieteen valokeilaan.[8] Ensimmäisen maailmansodan kuviteltiin lopettavan kaikki sodat ja tästä syystä maailmansotien välillä vallinneissa euforisissa tunnelmissa ajateltiin tieteen kykenevän ratkaisemaan kaikki ihmiskunnan ongelmat. Albert Einsteinin ohella myös muut Nobel-palkitut fyysikot kuten Max Planck[9], Niels Bohr[10], Werner Heisenberg[11] ja Erwin Schrödinger[12] tutkimuksineen saivat osansa julkisesta huomiosta.

Toisen maailmansodan 1939-1945 aikana tiedeuutisointi keskittyi terveysvalistukseen, koska uusimmat tieteelliset innovaatiot haluttiin sodan vuoksi salata. Manhattan-projektin ja viimein Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettujen atomipommien päättämän sodan jälkeen olivat fyysikot hetken sankareita, sodan voittajia.

1950-luvulla olivat tiedeuutiset jo vakioasiaa mediassa ja erityisesti 1950-luvun loppu ja 1960-luvun alku oli tiedemyönteisine asenteineen popularisoinnin kulta-aikaa. Teollistumisen aiheuttamien ympäristövaikutusten ja yleisen huolestumisen seurauksena 1960-luvulla alkanut kriittinen uutisointi loi sittemmin oman elinvoimaisen genrensä populaariin tiedejournalismiin. Rachel Carson: Silent Spring 1962, DDT.

1970-luvulle tultaessa oli lääketiede vanginnut suuren yleisön mielenkiinnon, mutta ajan mittaan sai sekin antaa tilaa biolääketieteen ja geenitekniikan läpimurroille. [13]

Tiedeviestinnän historiaa Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen tiedeviestinnän historian merkkinimiä ovat Suomenkieliset Tieto-Sanomat vuonna 1775 perustanut Antti Lizelius 1708-1795 sekä Suomen tietokirjallisuuden isänä pidetty Antero Varelius (1821-1904). Vareliuksen 1800-luvun puolivälissä Vammalassa julkaisemassa tietokirjassa Enon opetuksia luonnon asioista käsiteltiin luonnon ilmiöitä ja selviteltiin uusien keksintöjen kuten lennättimen, ukkosenjohdattimen tai ilmalaivan toimintaperiaatteita. Kirjassa kerrotaan myös erään tohtorin Helvetiassa 1726 esiin kaivamasta kivettyneestä muinaisihmisestä, joka jälkeenpäin Vareliuksen kertoman mukaan osoittautui ison Häntiäisen jäännöksiksi.

Vuoden 2007 tiedebarometrin mukaan ainakin 63% suomalaisista kertoo seuraavansa kiinnostuksella tiedettä, tutkimusta ja teknologiaa koskevia asioita.[14]

Oulun yliopistossa on tiedeviestinnän maisteriohjelma ja Lapin yliopiston Arktisella keskuksella on Suomen suurin tiedeviestintäyksikkö arktisen tutkimustiedon levittämiseen.

Tieteellisten seurain valtuuskunta julkaisee Tieteessä tapahtuu -lehtiä, joka kokoaa yhteen eri tieteenalat ja toimii foorumina ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Se ilmestyy kuusi kertaa vuodessa sekä painettuna että verkossa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]