Rachel Carson

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rachel Carson 1940

Rachel Carson (27. toukokuuta 1907 Springdale, Pennsylvania14. huhtikuuta 1964) oli yhdysvaltalainen zoologi ja biologi, jonka tärkeimmän kirjan Äänetön kevät katsotaan usein käynnistäneen maailmanlaajuisen ympäristöliikkeen.

Äänetön kevät (Silent Spring, 1962) toi julkiseen tietoisuuteen erityisesti DDT:n haittavaikutukset. Tämä johti DDT:n käytön kieltämiseen Yhdysvalloissa vuonna 1972.

Carson syntyi 27. toukokuuta 1907 pienellä perhemaatilalla Springdalessa, Pennsylvaniassa ja kuoli rintasyöpään 14. huhtikuuta 1964 56-vuotiaana. Vuonna 1980 hänelle myönnettiin kuoleman jälkeen Yhdysvaltain korkein siviilikunniamerkki, Presidential Medal of Freedom.

Carson opiskeli englantia ja biologiaa ja havaitsi pian, että hän oli lahjakas kirjoittaja, joka kykeni ”kuvaamaan muille metsien ja vesien eläimiä yhtä elävinä kuin ne olivat hänelle itselleenkin”. Carson valmistui Pennsylvanian naisten collegesta (nykyään Chatham College) vuonna 1929. Talousvaikeuksista huolimatta hän jatkoi eläintieteen ja genetiikan opintoja Johns Hopkinsin yliopistossa suorittaen maisterin tutkinnon eläintieteessä vuonna 1932.[1]

Carson opetti eläintiedettä Johns Hopkinsin yliopistossa ja Marylandin yliopistossa useita vuosia ja jatkoi opintojaan varsinkin Woods Holen meribiologian instituutissa Massachusettsissa. Hänen taloudellinen asemansa, mikä ei ollut koskaan hyvä, huononi vuonna 1932 kun hänen isänsä kuoli, jättäen Carsonin huolehtimaan ikääntyvästä äidistään ja teki tohtoriopintojen jatkamisen mahdottomaksi. Hän otti vastaan osa-aikatyön Yhdysvaltain kalastusasian toimistossa tiedettä käsittelevien radiokäsikirjoitusten kirjoittajana ja kohtasi vastustusta tuohon aikaan radikaalille idealle naisen osallistumisesta virkamieskokeeseen. Hän menestyi hakijoista parhaiten kokeessa ja hänestä tuli vuonna 1936 toinen naishenkilö, jonka kalastusasiainvirasto oli palkannut kokopäiväiseen ammattivirkaan (nuorempana meribiologina).

Virastossa Carson työskenteli kaikenlaisten julkaisujen parissa keittokirjoista aina tieteellisiin aikakausjulkaisuihin saakka ja tuli tunnetuksi ehdottomasta kirjoituksien korkeatasoisuuden vaatimuksesta. Työn alkuaikana Scientific Inquiry -osaston johtaja (joka oli auttanut häntä työpaikan hankkimisessa) hylkäsi yhden Carsonin radiokäsikirjoituksen koska se oli ”liian kaunokirjallinen”, mutta ehdotti että Carson lähettäisi sen The Atlantic Monthlyyn. Carsonin hämmästykseksi se hyväksyttiin ja julkaistiin nimellä Undersea (”merenalainen”) vuonna 1937. (Toisten lähteiden mukaan The Baltimore Sun -lehti ehdotti Atlantic Monthlylle julkaisemista – Carson oli hankkinut lisätuloja lehdelle kirjoittamistaan lyhyistä artikkeleista.) Vuonna 1937 Carsonin velvollisuudet sukuaan kohtaan kasvoivat hänen isosiskonsa kuoltua 40-vuotiaana ja hänen täytyi huolehtia kahdesta sisarentyttärestään.

Kustannusosakeyhtiö Simon & Schuster kiinnostui Undersea-artikkelista ja otti Carsoniin yhteyttä ehdottaen että hän täydentäisi sen kirjaksi. Useiden vuosien iltatyön jälkeen Under the Sea-Wind julkaistiin vuonna 1941 ylistävin arvosteluin mutta ei onnistunut kaupallisesti – teoksella oli huono onni ilmestyä vain kuukausi ennen Yhdysvallat toiseen maailmansotaan liittävää Pearl Harborin hyökkäystä.

Carson kohosi virassaan (viraston nimi oli tuolloin ”Fish and Wildlife Service”) vuonna 1949 julkaisujen päätoimittajaksi. Carson oli jo jonkin aikaa työskennellyt toisen kirjan parissa: 15 eri aikauslehteä hylkäsi sen ennen kuin The New Yorker julkaisi vuonna 1951 osan siitä sarjamuodossa nimellä A Profile of the Sea. Muut osat julkaistiin pian Nature -julkaisussa ja Oxford University Press julkaisi sen kirjana nimellä The sea around us. Kirja pysyi New York Timesin bestsellerien listalla 86 viikkoa, siitä ilmestyi Valittujen palojen lyhennelmä, se voitti National Book Awardin ja Carsonille myönnettiin kaksi kunniatohtoriutta teoksen johdosta.

Menestyksen myötä Carsonin taloudellinen asema oli turvattu ja hän pystyi vuonna 1952 luopumaan työstään ja keskittymään kokopäiväiseen kirjoittamiseen, saaden meritrilogiansa kolmannen teoksen, The Edge of the Sea, valmiiksi vuonna 1955. Kirjasta tuli jälleen bestseller, se voitti uusia palkintoja ja siitä tehtiin Oscarin voittanut dokumenttifilmi – mikä harmitti suuresti Carsonia, jota kauhistutti elokuvan sensaatiohakuinen tyyli ja tosiasioiden vääristely. Hän sanoutuikin irti elokuvasta.

Toinen Carsonin 1940-luvulla huostassa olleista sisarentyttäristä kuoli 36-vuotiaana. Carson otti luokseen sisarentyttärensä viisivuotiaan orpopojan lähes 90-vuotiaan äitinsä lisäksi. Carson adoptoi pojan ja osti kasvatusympäristöksi maatilan Marylandista. Tämä ympäristö tuli olemaan ratkaisevassa asemassa hänen seuraavan aiheensa valinnassa.

Ympäristöaktivismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luvun puolestavälistä lähtien Carson alkoi huolestua hiljattain keksittyjen kasvinsuojeluaineiden, erityisesti DDT:n käytöstä.

»Mitä enemmän sain tietää tuholaismyrkyistä sitä kauhistuneemmaksi tulin.»

hän kirjoitti myöhemmin, selostaen päätöstään ryhtyä suorittamaan tulevan kuuluisimman teoksensa Äänetön kevät taustakartoitusta.

»Havaitsin, että minulle luonnontieteilijänä kaikkein tärkein oli uhattuna eikä mikään mitä tekisin voisi olla tärkeämpää.»

Äänettömän kevään neljä vuotta kestänyt kirjoitustyö alkoi kirjeellä, jonka oli lähettänyt ilmasta ruiskutetun DDT:n tuhoaman Massachusettsin lintujensuojelualueen valvoja. Kirjeessä pyydettiin Carsonia käyttämään vaikutusvaltaansa viranomaisiin nähden, jotta aloitettaisiin kasvinsuojeluaineiden käytön tutkimus. Carson päätti kuitenkin että olisi tehokkaampaa ottaa asia esille yleistajuisessa julkaisussa. Kustantajia ei asia kuitenkaan kiinnostanut ja lopulta projektista syntyi kirja.

Kansainvälisesti tunnustettuna tiedemiehenä Carson sai apua kuuluisilta biologeilta, kemisteiltä, patologeilta ja entomologeilta. ”Äänetön kevät” oli yksityiskohtainen kasvinsuojeluaineiden (kuten dieldrin, toxaphene, heptachlor ja DDT) liikakäytön lyyrinen ja täsmällinen historia.[2] Kesken kirjoitustyön häneltä löydettiin rintasyöpä. Äänettömästä keväästä tuli hänen viimeinen merkittävä teoksensa. Kirja kohtasi laajaa vastustusta joidenkin tiedemiesten ja kemianyhtiöiden taholta ja sen julkaiseminen yritettiin estää. Houghton Mifflin julkaisi teoksen vuonna 1962 (suomeksi 1963). Siitä tuli kuitenkin kansainvälinen menestys. Nimi Äänetön kevät viittaa siihen, että kasvinsuojeluaineiden myrkyttämät linnut eivät laula enää keväällä.[3]

Suomennettuja teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]