Tämä on lupaava artikkeli.

Spartacus (vuoden 1913 elokuva)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Spartacus
Gladiaattorien vapaustaistelu
Spartaco
Il gladiatore della Tracia
Elokuvan yhdysvaltalainen mainosjuliste.
Elokuvan yhdysvaltalainen mainosjuliste.
Ohjaaja Enrico Vidali
Käsikirjoittaja Renzo Chiosso
Perustuu Raffaello Giovagnolin romaaniin Spartaco
Tuottaja Ernesto Maria Pasquali
Säveltäjä Modest Altschuler
Kuvaaja Ferdinando Antonio Martini
Lavastaja Domenico Gaido
Pääosat Mario Guaita-Ausonia, Maria Gandini
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Tuotantoyhtiö Pasquali e C.
Ensi-ilta helmikuu 1914 (Rooma)
30. maaliskuuta 1914 (Suomi)
Kesto 1824 metriä (90 min.)
Alkuperäiskieli mykkäelokuva
Aiheesta muualla
IMDb

Spartacus eli Gladiaattorien vapaustaistelu (ital. Spartaco; rinnakkaisnimeltään Il gladiatore della Tracia, ”Traakian gladiaattori”) on vuonna 1913 valmistunut italialainen mykkäelokuva. Rooman valtakunnassa vuosina 73–71 eaa. tapahtuneesta Spartacuksen orjakapinasta kertovan elokuvan on tuottanut Ernesto Maria Pasquali ja ohjannut Enrico Vidali. Sen pääosaa esittää Mario Guaita-Ausonia. Spartacus oli yksi ensimmäisistä voimamiesten tähdittämistä historiallisista elokuvista ja suuri kansainvälinen menestys.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mario Guaita-Ausonia (vasemmalla) gladiaattoriksi tuomittuna Spartacuksena.

Konsuli Marcus Licinius Crassus palaa Traakian-sotaretkeltään Roomaan. Hänen voitonkulkueessaan ovat traakialaisten vangittu päällikkö Spartacus, tämän sisar Idamis ja jälkimmäisen sulhanen Armoricus. Crassus antaa Idamisin tyttärensä Emilian[1] palvelijaksi ja tekee Spartacuksesta gladiaattorin. Emilia rakastuu Spartacukseen, joka voittaa taistelussa gladiaattorien päällikön Noricuksen. Mustasukkainen Noricus jää hautomaan kostoa.[2][3]

Crassuksen juhlissa Spartacus ja Armoricus komennetaan taistelemaan keskenään. Spartacus kieltäytyy ja nostattaa gladiaattorit kapinaan. Vuorille vetäytyneet kapinalliset laskeutuvat alas jyrkänteeltä, yllättävät roomalaiset ja vangitsevat Crassuksen. Emilia rukoilee Spartacusta säästämään isänsä hengen. Kapinalliset tekevät rauhan roomalaisten kanssa ja orjat vapautetaan, mutta Spartacus ja isänmaallinen Emilia riitautuvat.[2][3]

Spartacus, Traakian gladiaattori (1913)

Kostonhimoinen Noricus murhauttaa Crassuksen, lavastaa Spartacuksen syylliseksi ja vangitsee juonestaan vihin saaneen Idamisin. Senaatti tuomitsee Spartacuksen heitettäväksi sirkuksen pedoille. Vangittu Spartacus kuulee Idamisin avunpyynnön, murtautuu ulos sellistään ja vapauttaa sisarensa. Idamis kertoo Noricuksen juonesta Emilialle, joka ryntää vakuuttamaan senaattorit Spartacuksen syyttömyydestä.[2][3]

Elokuvan italialaisessa juoniselostuksessa Emilia löytää rakastettunsa raadellun ruumiin sirkuksen areenalta[2]. Englanninkielisessä selostuksessa syyttömäksi todistettu Spartacus säästyy leijonilta ja heittää Noricuksen petojen raadeltavaksi[3].

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Mario Guaita-Ausonia … Spartacus  
 Enrico Bracci … Marcus Licinius Crassus  
 Luigi Mele … Noricus  
 Maria Gandini … Emilia, Crassuksen tytär  
 Cristina Ruspoli … Idamis, Spartacuksen sisar  
 Leo Ragusi … Armoricus[4]  

Tuotanto, teemat ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Enrico Vidalin torinolaiselle Ernesto Maria Pasqualin tuotantoyhtiölle ohjaama Spartacus on vuonna 1909 valmistuneen samannimisen lyhytelokuvan jälkeen järjestyksessä toinen Spartacus-filmatisointi[4]. Se on Enrico Guazzonin Quo vadisin (1913) ja Giovanni Pastronen Cabirian (1914) ohella yksi ensimmäisistä historiallisista suurelokuvista. Varieteeteattereissa lihaksiaan esitelleen Mario Guaita-Ausonian näyttelemä Spartacus on Bruto Castellanin Ursuksen ja Bartolomeo Paganon Macisten lisäksi italialaisen elokuvan varhaisin voimamiessankari.[5][6]

Elokuvan lehdistömateriaalin mukaan se perustuu 1700-luvun ranskalaisiin tragedioihin. Todellisuudessa tarinan päälähde on Garibaldin johtamiin Italian yhdistymistaisteluihin osallistuneen Raffaello Giovagnolin suosittu historiallinen romaani Spartakus (1874). Noricuksen hahmo on lainattu Bernard Joseph Saurinin näytelmästä Spartacus (1760, esitetty uudelleen Ranskan vallankumouksen aikaan 1792). Giovagnolin romaanin tavoin elokuvan sanoma on voimakkaan nationalistinen. Sen päähenkilö on suuri kansan- ja sotilasjohtaja, joka kuvataan enemmän poliittisen yhtenäisyyden luojana kuin alistettujen yhteiskuntaluokkien puolustajana. Kamera kohdistuu jatkuvasti sankarin puolialastomaan vartaloon ja jännittyneisiin lihaksiin ja luo samalla mallia myöhemmille elokuvien voimamiehille.[4][7]

Monituhatpäinen yleisö katsoo sinfoniaorkesterin säestämää elokuvaa Chautauquassa New Yorkin osavaltiossa vuonna 1915.

Spartacus oli suuri kansainvälinen yleisö- ja arvostelumenestys[8] sekä pääosaa esittävän Mario Guaita-Ausonian läpimurtoelokuva[4][9]. Aikalaiskritiikki kiitti sitä jännittävästä tarinasta, suurista joukkokohtauksista sekä historiallisesti autenttisesta lavastuksesta[10][11]. Arvosteluissa kiinnitettiin erityistä huomiota Guaita-Ausonian kasvonpiirteisiin, vartaloon ja lihaksiin, jotka mainoslauseen mukaan tekivät hänestä ”muinaisen gladiaattorin harvinaislaatuisen prototyypin” (sic)[12].

Elokuva oli yksi George Kleinen Yhdysvaltoihin maahantuomista italialaista spektaakkeleista. Kleine osallistui myös niiden rahoitukseen ja mahdollisesti tilasi omaan versioonsa alkuperäisestä poikkeavan onnellisen lopun.[13] Yhdysvalloissa elokuvaan tehtiin Modest Altschulerin viisikymmenhenkiselle sinfoniaorkesterille sovittama musiikki, jota kuvattiin ”suurenmoisimmaksi säestykseksi mitä millään elokuvalla on koskaan ollut”[14]. Spartacuksen menestys sai Kleinen rahoittamaan myös Guaita-Ausonian seuraavaa elokuvaa Salambòa (1914)[9].

Suomessa Spartacusta esitettiin yksinoikeudella helsinkiläisessä Eldorado-teatterissa maalis-huhtikuussa 1914. Uudessa Suomettaressa julkaistun mainoksen mukaan tämä ”elävienkuvientaiteen huippuluoma, jota tuskin milloinkaan tullaan voittamaan” on ”täynnä liikuttavaa murhetta ja tärisyttäviä kohtauksia sekä lumoavaa kauneutta”. Kahden tunnin pituudestaan huolimatta elokuvaa ei poikkeuksellisesti ollut jaettu kahdelle eri viikolle, vaan ”suurenmoisuutensa takia” se näytettiin yhteen menoon.[15]

Restaurointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spartacuksesta on aiemmin tunnettu vain George Kleinen kokoelmaan kuuluva[16] heikkotasoinen amerikkalainen kopio, joka on saatavilla myös DVD:llä. Brasilian elokuva-arkistosta on sittemmin löydetty portugalinkielisillä väliteksteillä varustettu erinomainen nitraattikopio, joka on restauroitu Bolognan elokuva-arkistossa vuonna 2013. Restauroitu versio on värjätty ja sävytetty.[17][18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wyke, Maria: Projecting the Past: Ancient Rome, Cinema, and History. New York: Routledge, 1997. ISBN 0-415-90613X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Eräissä versiossa Helena tai Narona. Bianco e Nero. Numero speciale: Il cinema muto italiano 1913, seconda parte, 1994, s. 262.
  2. ↑ a b c d Cinema (Napoli), no 65/1913, s. 26–32. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.3.2015. (italiaksi)
  3. ↑ a b c d Illustrated Films Monthly, March 1914, s. 97–104. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.3.2015. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d Dumont, Hervé: L’antiquité a cinéma, s. 292. , 2013. Teoksen verkkoversio (viitattu 23.3.2015). (ranskaksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ Brunetta, Gian Piero: Cent’anni di cinema italiano, s. 115–118. Bari: Editori Laterza, 1991. ISBN 88-420-3851-2.
  6. ↑ Giordano, Michele: Giganti buoni: da Ercole a Piedone (e oltro) il mito dell'uomo forte nel cinema italiano, s. 17, 165. Roma: Gremese Editore, 1998. ISBN 88-7742-183-5.
  7. ↑ Wyke, s. 34–47.
  8. ↑ Wyke, s. 47.
  9. ↑ a b European Film Star Postcards: Mario Guaita-Ausonia filmstarpostcards.blogspot.fi. Viitattu 23.3.2015. (englanniksi)
  10. ↑ La Cine-fono e la rivista fono-cinematografica, no 284/1914. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.3.2015. (italiaksi)
  11. ↑ The Motion Picture News, 9/1914, s. 46. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.3.2015. (englanniksi)
  12. ↑ Wyke, s. 45.
  13. ↑ Hall, Sheldon & Neale, Stephen: Epics, Spectacles and Blockbusters: A Hollywood History, s. 30. Detroit: Wayne State University Press, 2010. ISBN 978-0-8143-3008-1.
  14. ↑ Motion Picture News, 11/1915, s. 80. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.3.2015. (englanniksi)
  15. ↑ Uusi Suometar, 29.3.1914.
  16. ↑ Brunetta, Gian Piero: The History of Italian Cinema, s. 6. Princeton, Ocford: Princeton University Press, 2003. ISBN 978-0-691-11988-5.
  17. ↑ Cineteca di Bologna: Cento anni fa cinetecadibologna.it. Viitattu 23.3.2015. (italiaksi)
  18. ↑ Antti Alanen: Film Diary anttialanenfilmdiary.blogspot.fi. Viitattu 23.3.2015. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Spartacus Internet Movie Databasessa (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Spartacus_(vuoden_1913_elokuva)&oldid=20950474”