Ruhtinas (kirja)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ruhtinas (Il Principe) on Niccolò Machiavellin vuonna 1513 kirjoittama kirja, joka julkaistiin vasta vuonna 1532. Se on renessanssin ajalle hyvin tyypillinen: se on ohjekirja hallitsijoille. Teos on erityisesti osoitettu Lorenzo de' Medicille, joka oli myös paavi Leo X:n veljenpoika, siinä toivossa, että hän Machiavellin ohjeiden avulla osoittautuisi siksi suureksi hallitsijaksi, jota Firenze kaipasi palauttaakseen itsenäisen valta-asemansa. Luultavasti Machiavelli myös toivoi, että kirja saattaisi hänet takaisin Medicien suosioon, hän voisi palata maanpaosta ja nousta takaisin politiikan keskiöön.

Paavi Paavali IV kielsi kirjan vuonna 1559 ja kirja päätyi myös vuonna 1564 Trenton kirkolliskokouksen kiellettyjen kirjojen listalle (Index Librorum Prohibitorum). Kirjasta tuli valistusajan suosikki ja se julkaistiin ranskaksi vuonna 1768 ja englanniksi vuonna 1772.

Machiavelli ihannoi useita myyttisiäkin muinaisen maailman johtajia, kuten Romulusta (Rooman perustajaa), Moosesta, Kyyrosta (Persian keisarikunnan perustajaa) ja Theseusta (Ateenan kuningasta) sekä myös Filippos Makedonialaista, Aleksanteri Suuren isää. Aikalaisistaan hän tarkasteli ihannoiden Espanjan kuningas Ferdinand Aragonialaista ja erityisesti paavi Aleksanteri VI:ta ja hänen poikaansa Cesare Borgiaa ja tämän häikäilemätöntä tapaa juonitella omien etujensa edistämiseksi. Machiavelli ei kuitenkaan jätä kirjassaan väliin tilaisuutta kritisoida Julius Caesaria.

Vaikka Machiavellilla itsellään oli klassinen humanistinen koulutus, Ruhtinaassa hän esittää aikalaisiaan kauhistuttaneita ohjeita. Machiavelli ei silti ylistänyt jyrkkää vallankäyttöä sinänsä, vaan ainoastaan välineenä luoda vahva ja itsenäinen valtio, joka turvaa kansalaisten vapaudet ja turvallisuuden. Machiavelli piti myös tärkeänä eroa välttämättömän julmuuden ja mielivaltaisen, jatkuvan julmuuden välillä. Hänen mielestään väkivallan kuuluu olla kertaluontoista. Hallitsijan tuli kuitenkin olla välittämättä, jos kansa piti häntä julmana, kunhan kansalaiset vain pysyivät uskollisina ja kunnioittivat hallitsijaansa.

Machiavellin mukaan ruhtinaan vallassapysymiselle oleellista on tasapainotella sotilaiden, ylimysten ja kansan suhtautumisessa ruhtinaaseen. Sotilaat ovat vaaraksi ruhtinaan vallalle, jos he pitävät ruhtinasta heikkona. Kansan arvostuksen saaminen usein aiheuttaa närää ylimystössä ja päinvastoin. Machiavelli toteaa tästä mm. että ylimyksiä voi ruhtinas aina vaihtaa, mutta kansaa ei. Hän piti myös parempana hallita kansaa virkamiesten ja ministerien kuin perintöaatelin avulla.

Ulkopolitiikassa Machiavelli piti tärkeänä, että ruhtinas ei liittoudu itseään voimakkaampien valtioiden kanssa, koska piti väistämättömänä näiden ikeen alle joutumista. Lisäksi hänen mielestään ei naapurivaltioiden sodissa saanut jäädä koskaan puolueettomaksi, koska hävinnyt valtio kantaisi kaunaa, kun ei saanut ruhtinaan apua ja voittanut pitäisi ruhtinasta heikkona.

Machiavelli käsittelee Ruhtinaassa laajalti sotataitoa ja arvosteli erityisesti Italiassa silloin vallinnutta palkka-armeijakäytäntöä. Hänen mielestään palkka-armeijoiden uskollisuus oli häilyvä eikä palkka-armeija ollut yhtä uhrautuvainen kuin kansallinen armeija. Hän myös esitti, että on enemmän palkka-armeijan etujen mukaista lietsoa ja pitkittää väkivaltaisuuksia kuin lopettaa ne. Sekä palkka-armeijan että koko kansan osalta hän oli muutenkin sitä mieltä, että kaikki vannovat uskollisuutta helposti rauhan aikana, mutta kun on tosi kyseessä, niin uskollisuus katoaa.

Kaikesta Ruhtinaan kritiikistä huolimatta, Machiavellilla on ihailijansakin. Tunnetuimpia heistä ovat Machiavellin aikalainen, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija ja Espanjan kuningas Kaarle V, Kardinaali Richelieu, Ruotsin kuningatar Kristiina, Benito Mussolini ja Francis Bacon. Sen sijaan Preussin kuningas Fredrik II Suuri vastusti Machiavellin ajatuksia ja kirjoitti kirjalle vastakirjoituksen nimeltään Anti-Machiavelli.

Antonio Gramscin tulkinnan mukaan Ruhtinas, johon Machiavelli viittaa, onkin kansa. Machiavelli ei kirjoittanut Ruhtinas -teosta suinkaan oppikirjaksi ruhtinaille – he eivät tarvinneet opasta vallankäyttöön koska he jo tiesivät kuinka valtaa käytetään – vaan paljastaakseen kansalle pikkuruhtinaiden metkut. Näin Gramsci käänsi käsityksen Ruhtinaan moraalittomuudesta nurin; teoksen päämäärä oli moraalinen: Italian yhdistäminen ja rauhoittaminen niin, että jatkuvista sodista päästäisiin eroon. Toteuttaakseen päämääräänsä Gramscin mukaan Machiavelli yritti kertoa kansalle sen olevan poliittinen toimija ja että kansan tulisi valita itselleen hyvä ruhtinas. Saman tulkinnan mukaan kirjan joutuminen katolisen kirkon indeksiin johtui nimenomaan siitä, että se paljasti myös kirkon kaksinaismoralistisen tavan käyttää valtaa, ei niinkään itse teoksen ”moraalittomuudesta”.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Machiavelli, Niccolò: Ruhtinas. (Il principe, 1532.) Suomentanut ja johdannolla varustanut O. A. Kallio. 3. painos (1. painos: Kariston klassillinen kirjasto 4, 1918). - 4. painos 1998. Hämeenlinna: Karisto, 1997. ISBN 951-23-3769-X.
  • Machiavelli, Niccolò: Ruhtinas. (Il principe, 1532.) Suomentanut Aarre Huhtala. 3. tarkistettu painos (1. painos: Taskutieto 35. Otava, 1969). - 7. painos 2001. Laatukirjat. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-16641-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]