Nikolai Ignatjev

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nikolai Ignatjev.

Nikolai Pavlovitš Ignatjev (29. tammikuuta (J: 17. tammikuuta) 1832 Pietari3. heinäkuuta (J: 20. kesäkuuta) 1908 Krupodernitsin tila, Kievin alue)[1] oli venäläinen kreivi, kenraali ja panslavismia kannattanut diplomaatti, jolla oli suuri vaikutus Venäjän keisarikunnan ulkopolitiikkaan varsinkin Aasian sekä Balkanin suunnalla Aleksanteri II:n hallituskaudella. Hän toimi lopuksi Venäjän sisäministerinä vuosina 1881–1882.

Ignatjev palveli 17-vuotiaasta alkaen kaartinupseerina.[1] Hänet nimitettiin pääesikuntaan vuonna 1852 ja ylennettiin everstiksi 1856. Hänen diplomaattiuransa alkoi samana vuonna osallistumisesta Krimin sodan jälkeiseen Pariisin rauhankonferenssiin, jossa hän oli mukana määrittelemässä Venäjän ja Tonavan ruhtinaskuntien välistä rajaa. Ignatjev nimitettiin samoihin aikoihin myös Venäjän sotilasattaseaksi Lontooseen.[2] Vuonna 1858 hän johti Keski-Aasiaan suunnannutta retkikuntaa, joka solmi ystävyys- ja kauppasopimuksen Buharan kaanin kanssa.[1] Sen jälkeen hänet nimitettiin aluelaajennuksia suunnitelleen Itä-Siperian kuvernööri Muravjovin diplomaattiseksi neuvonantajaksi.[2]

Vuonna 1859 Ignatjev lähetettiin Pekingiin solmimaan Kiinan ja Venäjän välistä rajasopimusta, mutta neuvottelut eivät aluksi edenneet. Englantilais-ranskalaisen armeijan piirittäessä kaupunkia vuonna 1860 kiinalaiset kuitenkin taipuivat 14. marraskuuta allekirjoitettuun Venäjälle edullisen sopimukseen, jolla Venäjä sai haltuunsa kaikki Amur- ja Ussurijokien sekä Tyynen valtameren väliin jääneet maa-alueet. Tämä mahdollisti muun muassa Vladivostokin kaupungin perustamisen Tyynenmeren rannalle.[1][2]

Kiinasta palattuaan Ignatjev sai nimityksen Venäjän ulkoministeriön Aasian-osaston johtajaksi ja 1864 Konstantinopolin suurlähettilääksi. Panslavistina hän halusi vapauttaa Balkanin kristityt slaavilaiset kansat Ottomaanien vallasta ja yllytti vuosina 1876–1877 Serbian ruhtinaskuntaa sotaan ja bulgaareja kapinaan turkkilaisia vastaan. Vaikka molemmat hankkeet epäonnistuivat, Venäjä löi Turkin sodassa 1877–1878 ja Ignatjev pääsi sanelemaan Venäjälle edulliset San Stefanon rauhanehdot. Niihin sisältyi muun muassa Serbian täydellinen itsenäisyys ja Bulgarian valtion perustaminen. Muut Euroopan suurvallat kuitenkin muuttivat rauhansopimuksen sisältöä Berliinin kongressissa (1878) Venäjälle selvästi epäedullisemmaksi, minkä jälkeen Ignatjev joutui eroamaan tehtävistään.[1] Hänet kuitenkin ylennettiin kenraaliksi.[2]

Noustuaan vuonna 1881 Venäjän hallitsijaksi Aleksanteri III nimitti Ignatjevin sisäministeriksi. Kansallismielisenä konservatiivina Ignatjev määräsi tiukkojen keinojen käytöstä mahdollisen kumouksen syttyessä ja salli juutalaisvastaiset pogromit. Hän toteutti kuitenkin myös joitain aiemmin valmisteltuja vapaamielisempiä uudistuksia. Vuonna 1882 hän ehdotti historiallisten zemski sobor -maapäivien uudelleenperustamista. Perustuslaillista hallintoa vastustanut Aleksanteri III kavahti ideaa ja erotti Ignatjevin ministerintehtävistä toukokuussa 1882. Ignatjev ei sen jälkeen toiminut enää merkittävässä asemassa, joskin hän johti vuonna 1884 Keski-Aasian provinssien hallinnon uudistamista suunnitellutta komiteaa.[1] Lisäksi hän oli vuodesta 1888 panslavistien Slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran puheenjohtaja.[2]

Nikolai Ignatjevin poika oli Nikolai II:n aikana ministerinä toiminut Pavel Ignatjev.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Nikolay Pavlovich, Count Ignatyev (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 22.6.2013.
  2. a b c d e Nordisk familjebok (1910), s. 383–384 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 14.6.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]