Miinafregatti Ladoga

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Fregatti Minin loistonsa päivinä. Aluksen kyljessä höyrybarkassi, joka hylyillä käyneiden sukeltajien mukaan makaa nykyisin pohjassa Ladogan vieressä. Laskuportaiden kohdalla sen taavetit.
Ladoga Helsingin edustalla joskus vuoden 1912 jälkeen.
Ladoga, Onega, Amur, Jenisei ja Hoper Helsingin edustalla.

Miinafregatti Ladoga oli Putilovin telakalla Pietarissa rakennettu venäläinen sota-alus.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen tilaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen hankintasopimus allekirjoitettiin 20. elokuuta 1862, ja aluksesta piti tulla pyöröpuumastoinen, täystakiloitu Monarch-luokan panssarikorvetti. Aluksen alkuperäinen nimi oli Minin (ven. Минин).[1]

Suunnitelma muuttuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotalaivojen kehitys purje­laivoista yksinomaan konevoimaisiksi oli juuri tätä alusta aloitettaessa voimakkaassa murrosvaiheessa; tunnettu englantilainen panssarialusten suunnittelija insinöörikommodori Cowper Phipps Coles (ven. K. P. Koltz), jota käytettiin ahkerasti neuvonantajana uudisalusten suunnittelussa ja joka piirsi tämän uudisrakenteen takiloinnin, vaati, että aluksissa oli oltava täysi takilointi, koska hänen mukaansa pelkkiin koneisiin ei ainakaan vielä sopisi luottaa, ja fregattitakila olisi ehdottomasti tehokkain tämän kokoluokan aluksissa.[1]

Tästä kaikesta seurasi, että rakennussuunnitelma muuttui moneen kertaan matkan varrella; jo töiden aloitusvaiheessa pituutta ja kantavuutta päätettiin lisätä; myöhemmin korvetti kasvoi fregatiksi ja päätettiin että se muutetaan kasemattialuksesta tornialukseksi; perusteena olivat Kronstadtissa maailmanympärimatkansa aikana vierailleen amerikkalaisen tornimonitori Miantonomon hyviksi todetut meri- ja taisteluominaisuudet sekä Englannissa Italian laivastolle rakennetun tornikorvetti Affondatorin yhtä hyvät vastaavat.[1]

Konetehoa nostettiin 3 000 indikoituun hevosvoimaan; samoin tykeiksi asennettiin alkuperäistä suuremmat 381 mm tykit ja keulan panssaritraverssin taakse kaksi isoa takaa-ajotykkiä. Panssarilevyjen vahvuutta tosin pienennettiin ennen asentamista, koska huolellinenkaan valvonta ei estänyt liikapainoa.[1]

Alus rakennettiin lopulta vesillelaskukuntoon seuraavan suunnitelman mukaan: höyrykoneen lisäksi kolme pyöröpuumastoa, keulapuu ja täysi fregattitakila. Aluksen höyrykattilat olivat tuliputkityyppisiä ja niille rakennettiin kaksi leveää ja suhteellisen matalaa savupiippua. Pääaseina oli kuusi 381 mm tykkiä, joista kaksi oli alkuperäisen suunnitelman mukaan keulan panssaritraverssin takana ja loput neljä kahdessa panssaroidussa tykkitornissa. Kevyiden alusten hyökkäyksiä vastaan asennettiin vahva kevyempi, etupäässä 87 ja 64 mm tykkejä sekä neljä konekivääriä käsittänyt aseistus. Alus oli vesirajan yläpuolelta kauttaaltaan panssaroitu, vain komento­sillalla oli avoimet etu- ja sivusillat.[1]

Turmio Englannissa muuttaa uudelleen suunnitelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HMS Captainin kaatuminen myrskyssä syyskuussa 1870 muutti panssarifregatti Mininin rakennesuunnitelmia.

Kaksitorninen panssarifregatti Minin merkittiin jo meriviraston kirjoihin uutena aluksena, kun Englannista tuli turmaviesti: hyvin samanlainen, vain järeämmin aseistettu, matalalaitaisempi ja korkeamastoisempi pyöröpuumastoinen panssarilaiva HMS Captain oli kaatunut ja uponnut myrskyssä 7. syyskuuta 1870 - vieden mukanaan paitsi koko miehistön myös suunnittelijansa insinöörikommodori C. P. Colesin, jonka piirtämä Mininin takilointi oli.

Vaikka tuhoutunut HMS Captain oli varalaidaltaan alle puolet pienempi kuin Minin ja siinä oli korkeammat ja järeämmät tornit, miltei kaksi kertaa raskaammat 406 mm tykit sekä korkeammat ja painavammat mastot, samoin sen vakavuusdiagrammi oli huomattavasti huonompi, silti venäläiset päättivät varmuuden vuoksi muuttaa Mininin toisenlaiseksi. Ongelma olikin, että millaiseksi. Mastottomana alus olisi jäänyt muista jälkeen, rannikkopanssarilaivaksi siinä oli aivan liian kevyt panssarointi. Lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen päädyttiin aivan alkuperäistäkin kevyempään varustukseen; aluksen muutostyöstä vastaavaksi insinööriksi määrättiin 1. luokan insinöörikapteeni (insinöörikommodori) N. A. Samoilov.

Aluksesta poistettiin isot tykit, tornit ja lähes koko panssarointi. Vain vesilinjaan jäi ns. panssarivyöte. Tykeiksi asennettiin neljä 203 mm tykkiä kasematteihin ja kaksitoista 152 mm tykkiä erillisille alustoille. Kevyitä aluksia vastaan asennettiin neljä 87 mm tykkiä; hiukan myöhemmin kevyttä aseistusta lisättiin kahdella Baranovskin järjestelmän 64 mm tykillä sekä Hotchkissin valmistamilla kahdella 47 mm ja neljällä 37 mm revolveritykillä.

Alus ylitti asetetut rajat merikokeissa niin konevoiman, toimintasäteen, purjehdusominaisuuksien kuin aseistuksenkin tehon suhteen; palvelukseen se astui lopulta vuonna 1878. Sen uppoama oli 5 940 tonnia, toimintasäde 800 tonnin hiilivarastoilla 2 000 mailia, merikokeissa mitattu täysi nopeus 14 solmua.[1]

Loiston vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavina hyvinä vuosina Minin kulki kymmeniä tuhansia maileja Välimerellä, Karibian­merellä, Intian valta­merellä ja Kauko­idän levottomilla vesillä, ja se sai loistavan vastaanoton kaikkialla mihin meni. Muista purjealuksista poiketen se pystyi kulkemaan myös Suezin kanavasta - missä sen komea takilointi herättikin ansaittua huomiota. Vuonna 1887 asensivat Franko-Belgen tehtaan asentajat alukseen uudentyyppiset vesiputkikattilat vanhojen tuliputkikattiloiden tilalle.[1]

Vuonna 1891 fregatti vieraili Brestissä, Ranskassa, ja joutui mittavien suosionosoitusten kohteeksi. Aluksen päällikkö, 1. luokan kapteeni (kommodori) A I Birilev kertoi:

»Vierailumme merkitsi meihin kohdistuneita useita juhlallisuuksia, joihin jokainen paikallinen asukas otti osaa ja toinen toistaan enemmän teki kaikkensa osoittaakseen ystävällisyyttä ja sydämellisyyttä,»

ja lisäsi:

»Meidän väkemme käyttäytyi moitteettomasti ja erinomaisella käytöksellään herätti mitä suurinta ihailua....[1]»

Koululaivaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1892 alus teki viimeisen kaukopurjehduksensa eikä enää sen koommin poistunut Itä­mereltä; siihen vaihdettiin 4 000 hv kaksoispaisuntakone ja kevyemmät mastot entisten pyöröpuisten tilalle. Aluksesta tehtiin ensin erikoiskoululaiva ja sitten tykistökoululaiva vuonna 1900.[1]

Tykistö muokattiin uudelleen tässä yhteydessä: kasematit riisuttiin ja niiden paikalle rakennettiin kansitasolle hiukan kyljestä ulkonevat tykkilavat, joille alkuperäiset neljä 203 mm 30-kaliiperista tykkiä asennettiin kääntyville jalustoille; kaksi 64 mm tykkiä jäivät paikoilleen, muut vaihdettiin kuuteen 152 mm 45-kaliiperiseen ja kuuteen 75 mm 50-kaliiperiseen tykkiin, kahdeksaan 47 mm ja neljään 37 mm yksiputkiseen tykkiin ja neljään konekivääriin.[1]

Tuhon kosketus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1904 alus riisuttiin ja telakoitiin, joten Tsushiman meritaistelun - ja sen myötä todennäköisen tuhonsa - alus vältti. Itse asiassa alusta suunniteltiin lähetettävän vahvistuksena yhdessä muutamien muiden vanhempien alusten mukana siinä vaiheessa, kun Rodžesvenškin laivasto oli lähestymässä Japanin vesiä, mutta amiraali kieltäytyi moisesta avusta, koska piti ehdotettuja aluksia pelkästään hyödyttöminä hidastajina ja taistelussa täysin arvottomina.[1]

Miinalaivaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lopulta vuonna 1908 alus muutettiin miinalaivaksi: tykeiksi asennettiin kaksi 47 mm keskilaivaan ja kaksi 75 mm keulaan, aivan keulaan asennettiin kaksi konekivääriä. Perälle asennettiin miinakiskot ja entiseen kadettimessiin rakennettiin miinavarasto 800 miinalle. Keskimasto poistettiin ja kattiloiden tilalle asennettiin uudet, joilla alus pystyi kehittämään 12,2 solmun nopeuden. Tässä yhteydessä alkuperäiset kaksi savupiippua korvattiin yhdellä huomattavasti korkeammalla. Hiilivarasto supistui 365 tonniin, ja toimintasäteenä 10 solmun nopeudella säilyi 1 520 mailia.[1]

Alus sai myös uuden nimen, Ladoga.

Sodan alkaessa vuonna 1914 se oli paitsi vanhin palveluksessa oleva alus myös suurin miinalaivoista: sen miinaruumiin mahtui liki 60 % koko nelilaivaisen miinalaivueen (Amur, Jenisei, Ladoga ja Volga) miinakapasiteetista. Miinalaivueen tukikohdaksi määrättiin Örön linnakesaari läntisellä Suomenlahdella.[2]

Ladogan kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ladogan viimeinen miinanlasku, 540 kosketusmiinaa, tapahtui elokuussa 1915: se oli palaamassa tukikohtaansa Örössä, kun se ajoi saksalaisen sukellusvene UC 4:n (meriyliluutnantti Besper) laskemaan miinaan ja upposi tukikohtansa edustalle noin 40 metrin syvyyteen. Alus onnistuttiin hinaamaan ennen uppoamistaan niin kauas merelle, ettei sen hylky haitannut tukikohdan käyttöä. Alus unohtui miltei vuosikymmenen ajaksi vetiseen hautaansa.[2]

Sukellukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miinafregatti LADOGAn konetelegrammi, aluksen hylystä nostanut Marlin Club ry
Miinafregatti LADOGAn höyryvihellin, aluksen hylystä nostanut sukeltaja Seppo Roininen / Marlin Club ry

Hylky löytyi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiittisläiset ammattisukeltajat löysivät hylyn 1920-luvulla ja irrottivat kaksi 47 mm tykkiä, konekiväärit ja erinäisiä muita painavia metalliesineitä, jotka nostettiin ylös, mutta sukeltajat olivat alhaalla kahdeksan tuntia ja nousivat suoraan ylös illalla. Tuloksena oli, että toinen heistä kuoli heti eikä toinenkaan enää koskaan toipunut sukeltajan­taudista. Tätä asiaa ei ymmärretty ja syytön hylky sai kirotun laivan maineen: sanottiin että sinne sukeltaminen merkitsi kuolemaa.[3]

Lisäksi saaristolaiset vihoittivat mielensä siitä, että virkavalta takavarikoi nostetut aseet, jotka oli ollut tarkoitus myydä pirtukuningas Algot Niskalle suurista rahoista. Tykit kunnostettiin sotaväen asepajassa Kataja­nokalla. Toinen niistä tuhoutui vartiotykkivene VMV 17:n mukana jatkosodassa, toinen romutettiin Asekoulussa Kokkolassa 70-luvun puolivälissä.[3]

Ladoga löydetään uudelleen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urheilusukeltajat löysivät kohteita etsiessään Ladogan ensin arkistoista; lisää tietoa löytyi pitkän ja kärsivällisen juomatarjoilun jälkeen jopa umpimielisiltä saaristolaisiltakin aamuyön tunteina, ja lopulta urheilusukeltajat Esko Koso ja Raimo Likitalo saivat ensimmäiset kaikumerkit Ladogan hylystä syyskesällä 1975: Likitalon tukialus Marianan kaikuluotain näytti merkkiä hylystä ja Koson troolari Fredenin kaikupaperille piirtyi selvä kaikukuva isosta hylystä; Koso laski alas vedenalaisen televisiokameran valoineen, mutta laitteisto ei nähnyt mitään.[1] Myöhemmin hän sanoi:

» Tuuria se olisikin ollut, jos ensi kerralla olisi jotain nähnyt! Etsintä vedenalaisella televisiokameralla kun on yleensä hidasta puuhaa missä ei näe mitään, koska veden vaikutus kaventaa ja samentaa kuvakulmaa»

[2]

Kiire toiseen sukellukseen hautasi asian toistaiseksi. Kuitenkin tieto Ladogasta saadusta kaikumerkistä levisi sukeltajien joukossa kuin kulovalkea, ja sukellustukialusten kaikuluotaimet olivat ahkerassa käytössä aina Örön vesillä liikuttaessa. Sitten alkukesällä 1976 turkulainen sukelluskerho Marlin Club (sukellustukialus Eva , kapteenina Martti Tähtinen) löysi hylyn ja naarasi kiinni mastoon; sukeltaja Pekka Westerlund kerkisi ensin alas ja kertoi että hylky oli iso ja näytti sotalaivalta. Asiasta raportoitiin viranomaisille, ja lupa sukeltaa tuli paluupostissa; lupa oli samalla työmääräys esineiden nostolle.[1]

Hylky tutkitaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen nimi varmistui jo eräällä ensimmäisistä sukelluksista, kun perästä löydettiin sen pronssisin kirjaimin tehty nimikilpi; tämä olikin ensimmäinen nostokohde.

Hylystä nostettiin huomattava määrä erilaatuista tavaraa Sotamuseolle. Erikoisimpia olivat vanhat 78 kierroksen äänilevyt sekä täysin säilyneet umpioituihin lasipurkkeihin pakatut etikkavihannekset ja posliinikorkkisiin pulloihin pakatut virvoitusjuomat.[1]

Pari pulloa lähetettiin virvoitusjuomatehtaalle tutkittaviksi, osa museoitiin, mutta koska määrä oli hyvin runsas, osa pulloista sai museon luvalla jäädä nostajille, jotka sitten nauttivat nämä hylkylöydön kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa. Sama päti vihanneksiin; ne olivat yli puolen vuosisadan säilyttämisen jälkeen täysin kelvollisia - olivathan ne olleet vain muutaman asteen vakiolämpötilassa aluksen uppoamisesta alkaen, ja venäläinen etikkaan säilömistapa on kuuluisa tehokkuudestaan. Se, että vihanneksia oli näinkin paljon, johtui siitä, että ne olivat tärkeä tapa estää puutostauti keripukkia. Varsinaiset muonavarastot ovat yhä tutkimatta, koska ne sijaitsevat huomattavan paljon alempana aluksessa tutkimattomalla vyöhykkeellä.[1]

Aluksen varsinaisista varusteista huomattavimpia ovat erittäin hieno ja hyvin säilynyt sekstantti, konetelegrammi sekä yksi höyrypilleistä, jonka sukeltaja Seppo Roininen löysi aivan sattumalta rojukasasta kaatuneen savupiipun juurelta. Samoin upseerimessin astiastoa nostettiin suuria määriä; ne ovat täydellisesti säilyneitä ja nykyään Sotamuseon hallussa kuten pääosa muustakin nostetusta tavarasta.[1]

Aluksessa on täydellinen sähköistys; sähköpäätaulu sulakkeineen oli sijoitettu karttahytin seinään, nykyisin se nojaa komentosillan kaiteeseen hytin luhistuttua erään varomattoman ankkuroinnin tuloksena. Taulu on erittäin siistissä kunnossa, joskin sen nostaminen ei ole mahdollista ilman erityistoimia. Sotamuseon päätöksellä se on jätetty toistaiseksi rauhaan, kylläkin kuvattu ja mitattu.[1]

Aluksen molemmat mastot olivat vielä tuolloin pystyssä, ja etumastossa oli märssykori. Eräiden sukeltajien havainnon mukaan kori oli niin hyvin säilynyt, että sen alapuoliseen tilaan kohonnut, mastoa pitkin kannelta kohonneiden sukeltajien poistoilma jäi tilaan suurena kuplana, joka sitten aikaa myöten hitaasti katosi.[1]

Korin yläpuolella erillisessä telineessä ollut kaarivalolla toiminut valonheitin, jonka erottaa aluksen miinanlaskija-ajan kuvassa, oli jo löydettäessä niin huonossa kunnossa, että siihen ei voinut kajota.[1] Kuvissa hyvin näkyvät etumaston kaksi raakapuuta ja perämaston puomi olivat jo irronneet, kun alus löydettiin uudelleen. Toisen raakapuun puolisko makasi kauan aluksen kannella keulamaston takana poikittain. Jonkin tukialuksen ankkuri on todennäköisesti sittemmin vetänyt sen yli laidan.[1]

Hylyn läheltä löytyi myös sen höyrybarkassi, jota oli ilmeisesti käytetty apuna hinattaessa miinaan ajanutta alusta pois väylältä; se osoittautui olevan liian huonossa kunnossa muuten kuin piirrettäväksi ja kuvattavaksi; lisäksi se on huomattavasti syvemmällä eli 45 metrissä. Barkassin kuuluminen Ladogaan tuli heti selväksi, koska aluksen oikeassa kyljessä on kaksi suurta venekurkea eli taavettia, joiden sijoittelu ja koko vastaavat barkassin mittoja.[1]

Aarreaitta meren pohjalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ladogan sisällä osui sukeltajien käsiin myös pistoolikoteloita, sotilasvöitä ja henkilökohtaista tavaraa, jopa 1910-luvulla toteutettu hammasproteesi, jotka kaikki nostettiin museoitavaksi. Alemmat miehistökannet ovat edelleen tutkimatta, samoin konetilat.[1]

Merivoimien sukeltajat nostivat aluksesta sen kompassikaapin, joka on museoitu, sekä kannelle kiinnitetyn varppiankkurin, jonka Sotamuseo lahjoitti Merivoimien sukeltaja­kurssille ja joka on sijoitettu Upinniemen varuskunnan Kuntotalon luokse. Lisäksi samalla aluksesta nostettiin sen jäljellä olleista keulatykeistä oikeanpuoleinen. Kun tykkiä purettiin Merivoimien pajalla, siitä löytyikin panos piipusta.[1]

Harvinainen etuoikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ladogan hylyn löytäjän Martti Tähtisen yksityinen sukellustukialus m/s EILA korppoolaisessa satamassa.

Hylky on ainoa säilynyt lajissaan eli ns. välikausialus, joka liikkui sekä purjeilla että koneilla. Se on Sotamuseon valvonnassa. Hyvin kauan ainoa vakituisen sukellusluvan haltija oli hylyn löytäjä, jonka omaleimainen yksityinen sukellustukialus m/s Eila nähtiin toisinaan paikalla. Aluksella oli aikoinaan myös ainoana siviilialuksena vakituinen lupa yöpyä Örön linnakesaaren laiturissa.[1]

Lopulta aluksen omistaja luopui luvasta, koska sai läheisyydestä toisen yhtä hyvän vakituisen satamapaikan, johon sai laskea jopa oman poijunkin. Hän vei joskus joitakin sukeltajaryhmiä Ladogalle. Viimeinen tällainen oli helsinkiläinen, HYKSin sukeltajakerho Valkohaiden seitsenhenkinen ryhmä syyskuussa 1990. Tämän jälkeen tukialus myytiin.[1]

Sukeltaminen hylyssä loppuu 1990...2005[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hylyssä sukellettiin ahkerasti, luvan sai - asianmukaista jälkiraporttia vastaan - suunnilleen jokainen, joka pyysi, kunnes lopulta tapahtui väärinkäytöksiä: ensin aluksen komentosilta vaurioitui varomattoman ankkuroinnin tuloksena, sitten toinen ankkuri repi keulapuomin irti ja lopulta molemmat mastotkin kaatuivat. Kun vielä havaittiin että aluksesta oli vastoin kieltoa nostettu irrallista tavaraa, niin lupa meni kaikilta. Myöskään Merivoimien sukeltajat eivät enää menneet hylylle. Kieltoa valvoo Merivartiosto sekä Örön linnake.[1]

Poikkeuslupa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiellon jälkeen ainoan poikkeusluvan sai elokuvatuottaja Marko Röhr, joka kuvasi dokumenttielokuvaa Suomen hylyistä; hänelläkin oli mukanaan äärimmäisen tiukkana tunnettu valvova sukellusmestari, joka piti huolen, että käytös hylyssä pysyi moitteettomana. [4]

Sukelluslupien nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2006 Sotamuseosta tuli tieto, että lupia saattaisi taas saada äärimmäisen tiukoilla ehdoilla. Retkiä on sen jälkeen toteutettu lukuisia. Sukelluslupa pitää anoa Sotamuseolta. Sotamuseon Riitta Blomgrenin mukaan Ladogalle tilastoituja sukelluksia oli vuonna 2009 450 kpl.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kari Jokinen: Sukeltajan tie. Keuruu: Otava, 1996. ISBN 9789511144465.
  • Erkki Metsävuori: Suomalaisia aarrelaivoja; Suomen urheilusukeltajien liitto 1987
  • Erkki Metsävuori: Rauhan meri; Suomen urheilusukeltajien liitto 1985
  • Tellervo Rouhiainen: Kolme sukeltajaa Saaristomerellä; kuvat: Raimo Likitalo ja Erkki Metsävuori. Tammi 1978; ISBN 951-31-0328-5 (sid.)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa Jokinen 1996
  2. a b c Rouhiainen 1978
  3. a b Metsävuori 1987
  4. Röhr, Marko: Hylyt; dokumenttielokuva Suomen hylyistä

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Miinafregatti Ladoga.