Mauri Tiilikainen
| Mauri Olavi Simonpoika Tiilikainen | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 15. helmikuuta 1915 Heinävesi |
| Kuollut | 3. huhtikuuta 2008 Helsinki |
| Kansalaisuus | Suomi |
| Ammatti | johtaja, pastori |
| Arvonimi | rovasti |
| Titteli | toiminnanjohtaja |
| Vanhemmat | Simo Pekka Antinpoika Tiilikainen, Impi Emilia Otontytär Tiilikainen o.s. Ingman |
| Puoliso | Anna-Lea Tiilikainen o.s. Karilas |
| Lapset | Heikki Tiilikainen ja kolme muuta |
| Muut tiedot | |
| Järjestö | Kansan Raamattuseura |
| Seuraaja | Veli-Pekka Toiviainen |
Mauri Tiilikainen (15. helmikuuta 1915 Heinävesi – 3. huhtikuuta 2008 Helsinki), rovasti, oli uskonnollinen järjestöjohtaja. Hän oli Kansan Raamattuseuran ensimmäinen toiminnanjohtaja ja palveli yli 30 vuotta tässä tehtävässä vuoteen 1979 saakka. Tiilikainen syntyi opettajavanhemmille musikaaliseen kotiin. Hän kävi koulunsa Savonlinnassa, opiskeli Helsingin yliopistossa ja työskenteli lähinnä Helsingissä.[1][2]
Tiilikaisen uran aikana Kansan Raamattuseura vakiintui kirkon palvelujärjestöksi. Seuralle hankittiin useita leirikeskuksia, mm. Vivamo ja kaikki muut nykyiset keskukset. Suhteessa seuraaviin vuosikymmeniin Tiilikainen teki yhteistyötunnusteluja ja sai aikaan käytännön yhteistyötä eri tahojen kanssa lähinnä Suomessa, mutta myös ulkomailla muun muassa Campus Crusade for Christ -järjestön kanssa.[3] Hän linjasi, että KRS:n tehtävä on julistaa evankeliumia kansalle, ei käydä kirkkopoliittisia tai opillisia keskusteluja [4].
Lapsuudesta aikuisuuteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mauri Olavi Simonpoika Tiilikainen syntyi 15.2.1915 Heinävedellä.lähde? Tiilikainen eli nuoruuttaan Säämingissä lähellä Savonlinnaa. Jo tällöin aikalaiset pitivät häntä taitavana pianistina ja laulajana. Vuonna 1934 hän alkoi opiskella teologiaa Helsingin yliopistossa ja valmistui kandidaatiksi joulukuussa 1938. Samassa kuussa hän kihlautui Anna-Lea Karilaan kanssa. Hänet vihittiin papiksi tammikuussa 1939. Vuoden 1939 hän suoritti varusmiespalvelusta ja jatkoi siitä talvisotaan. Sodan alussa joulun alla hän meni naimisiin Mikkelissä. Pian talvisodan jälkeen hän jatkoi puolustusvoimien kirkollisessa työssä ensin salaisissa esikuntatehtävissä hoitaen mm. sotilaspapiston liikekannallepanoa ja viimeisenä Hämeenlinnan sotasairaalan päällikköpastorina. Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan pastorina Tiilikainen ehti olla vuosina 1945-1946.[5]
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tietokirjailija ja Tiilikaisen appi Yrjö Karilas kutsui Mauri Tiilikaisen vuonna 1946 Kansan Raamattuseuran toiminnanjohtajaksi. Tiilikainen piti luonnettaan raskaana, epäili sanakäyttönsä sujuvuutta ja totesi vieroksuvansa ehdottomia uskonratkaisuja. ”Hengellisesti olen niin taitamaton, kokematon ja karkea, että vallan peloittaa. Mitä pieni heikosti tuikertava valo merkitsee evankelioimistyössä. Siellä tarvitaan rätisevää tulta, ja sitä minulla ei ole.”[6]
Tiilikaisen työtoveri, seuraaja ja elämäkerturi Tapio Aaltonen (2015) kirjoittaa, että Tiilikaisen pelko oli oikeutettu, ja kritiikki riipaisi. Hän koki kirkon taholta tulleen kritiikin kohtuuttomaksi, koska hän tunsi olevansa kirkon palvelija. "Kipein isku tuli läheltä. Kolmen vuoden rupeaman jälkeen Tiilikainen huomasi joutuneensa keskelle valtapeliä, kun yksi seuran taustahahmoista Ensio Lehtonen junaili Kansan Raamattuseuran rakennetta uusiksi.” [7]
Lehtosen tavoitteena oli kolmen tahon: Kansan Raamattuseuran, Raamattuopiston sekä Kuvan ja Sanan yhdistämiseen. Ideaa tuki Jaakko Railonkoski, suunnitelman keskeinen henkilö. Hän piti nykyisenä puutteena sitä, että appi Yrjö Karilas ja vävy Mauri Tiilikainen, ”liian läheiset sukulaiset, varapuheenjohtaja ja toiminnanjohtaja ovat liian lähellä toisiaan”.[8] Myöhemmin koko ehdotus haudattiin, mutta Karilas erosi varapuheenjohtajan paikalta ja Aaltonen arvioi Tiilikaisesta, että tälle jäi tapahtumista pitkäaikaiset arvet.[7].
Johtajana Tiilikaista pidettiin määrätietoisena, tilannetajuisena, rohkeana mutta varovaisena, lujana mutta nöyränä. Aaltonen (2015) kirjoittaa: ”Tiilikaisen johdatettavana oli joukko taiteilijasieluja, joita ei voinut johtaa perinteisesti. Hän ohjasi heitä antamalla heille tilaa hengellisinä johtajina. Epäilemättä toiminnanjohtaja kuuli viestejä evankelistojen onnistumisista ja joistakin kömmähdyksistä. Juorujakin liikkui, ja vain osa niistä tohdittiin kertoa Tiilikaiselle. – – Itseltään hän vaati paljon ja joukkoaan hän johti lempeällä lujuudella.”[7]
Toiminnanjohtajana ollessaan Tiilikainen osallistui aktiivisesti Sana-lehden toimituspalavereihin. Vastaavana päätoimittajana hän toimi vuosina 1954–1987.[3]
Hengellinen näkemys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tiilikaisen uskonkäsityksen keskeinen vaikuttaja, jopa hengellinen oppi-isä [7] oli setlementtiliikkeen perustaja Sigfrid Sirenius, joka ei painottanut hengellisiä eroja. Muita hengellisiä isiä olivat muun muassa A. W. Kuusisto, Arvo E. Merivirta ja Armas Aarnio[9] . Tiilikainen vältti opillisia kiistoja, piti etäisyyttä viidesläisyyteen ja totesi Kansan Raamattuseuran tehtävästä: ”Meidät on kutsuttu pitämään tarjolla elämän sanaa. Tämä on meidän selvä linjamme. Kyllä meiltä oppeja penätään. Mutta meillä se vasta kirkas oppi onkin.”[10]. Tiilikainen avasi omia näkemyksiään usein vain varovaisesti jakaen muiden kanssa käymiään keskusteluja, esimerkiksi toteamalla, että: ”Aapeli Saarisalo – – tullut sellaiseenkin ajatukseen, että Raamatussa ei ole helvettioppia…”.[7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aaltonen, Tapio: Mauri Tiilikainen, vastuun ja vauhdin mies. Helsinki: Karas-sana, 1995. ISBN 978-951-655-481-8.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Hannu Nyman: Mauri Tiilikainen (Muistokirjoitus) Helsingin Sanomat. 3.4.2008. Viitattu 31.12.2020.
- ↑ Aaltonen 1995, s. 18
- ↑ a b Hannu Nyman: Jumalan ihmeitä ja ihmisiä evankeliumin asialla, s. 83. Karas-Sana, 2020. ISBN 978-951-655-724-6.
- ↑ Eero Junkkaala: Viides herätysliike, s. 58. Kirjapaja, 2016. ISBN 978-952-288-540-1.
- ↑ Aalton 1995, s. 18-49
- ↑ Aaltonen 1995, s. 88-93
- ↑ a b c d e Aaltonen, Tapio: Vauhdin ja lukkojen mies (pdf) Sana. 12.2.2015. Kansan Raamattuseura. Viitattu 31.12.2020. [vanhentunut linkki]
- ↑ Aaltonen 1995, s. 119-120
- ↑ Aaltonen 1995, s. 329
- ↑ Aaltonen 1995, s. 138
| ||||||||||||||||||||||