Lähdekritiikki

Wikipedia

Lähdekritiikki on tutkimusmenetelmä, jonka avulla pyritään arvioimaan tiedonlähteen käyttökelpoisuutta. ^[1] Lähdekritiikin keinoin pyritään myös selvittämään tiedonlähteiden syntyä, tarkoitusperiä ja tekijöitä.

Lähdekritiikki menetelmänä syntyi alun perin renessanssioppineiden toimesta. Sitä ovat kehittäneet oikeusoppineet sekä pyhimyselämäkertojen tutkijat 1600-luvulla. 1800-luvulla historiantutkijat nostivat lähdekritiikin keskeiseksi tieteelliseksi menetelmäkseen.

Lähdekritiikki ei ole yksittäinen menetelmä, vaan lähteen arviointi koostuu monista yksittäisistä seikoista riippuen siitä, mihin tarkoitukseen tietolähdettä pyritään käyttämään. Lähdekritiikki on tarpeen yhtä lailla arvioitaessa historiallisia tapahtumia kuin arvioitaessa esimerkiksi poliittisesti suuntautuneen sanomalehdistön, TV-uutisten kuin WWW:n sisältämän tiedon luotettavuutta.

Sisällysluettelo

1 Tiedon tuottajan luotettavuus
2 Ulkoinen ja sisäinen lähdekritiikki
3 Lähdekritiikki journalismissa
- 3.1 Huhtiniemen lähdevedätys
4 Aiheesta muualla
5 Viitteet
6 Katso myös

[muokkaa] Tiedon tuottajan luotettavuus

Tiedon tuottajan luotettavuutta voi arvioida monella tapaa. Esimerkiksi seuraavia asioita voi ottaa huomioon:

Kuinka luotettavaksi voit arvioida viitteen kuvaaman dokumentin?
Kuinka tunnettu ja luotettava tiedon tuottaja on?
Voitko epäillä tiedontuottajan jättäneen jotain sanomatta - tahallisesti tai tahtomattaan? ^[2]

[muokkaa] Ulkoinen ja sisäinen lähdekritiikki

Perinteisesti lähdekritiikki jaetaan ulkoiseen ja sisäiseen lähdekritiikkiin.

Ulkoinen lähdekritiikki pyrkii rekonstruoimaan tilanteen, jossa lähde on laadittu: esimerkiksi sen, onko lähde se mitä se esittää olevansa, vai väärennös. Sisäinen lähdekritiikki pyrkii selvittämään lähteen laatijan tavoitteet.

Sisäinen ja ulkoinen lähdekritiikki on aina yhdistettävä tekstin luotettavuuden arvioimiseksi. ^[3]

[muokkaa] Lähdekritiikki journalismissa

Lähdekritiikkiä sovelletaan muun muassa journalismiin. Esimerkiksi Yleisradion Ohjelmatoiminnan säännöstön ohjelmatoiminnan pääperiaatteita koskevassa luvussa todetaan:

"Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Lähdekritiikki on erityisen tärkeää kiistanalaisia kysymyksiä käsiteltäessä tai hankittaessa tietoja nimettömänä pidettävältä tietolähteeltä. Lähteen luotettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus." ^[4]

[muokkaa] Huhtiniemen lähdevedätys

Toimittaja Pasi Jaakkonen kirjoittaa Journalisti -lehdessä lähdekritiikin unohtumisesta, kun mediassa käsiteltiin Lappeenrannan Huhtiniemen joukkohautoja keväällä 2007:

"Selkein esimerkki lähdekritiikin unohtumisesta löytyy median suhtautumisessa salaisen kenttäoikeushuhun keskeiseen todistajaan, ´Syväkurkkuun´. Hän on mies, joka väitti pitävänsä hallussaan todisteita salaisesta kenttäoikeudesta.

Eläkkeellä oleva putkimies tapasi uutisten perusteella ainakin puolenkymmentä toimittajaa. Syväkurkku syötti heille keksityn tarinan satojen, Viipurin puolustuksessa epäonnistuneiden sotilaiden teloituksista Huhtiniemessä. Sodan jälkeen asiakirjat hävitettiin. Syväkurkku väitti olevansa ´salainen tiedustelumies´ ja katsoi siksi olevansa pakotettu esiintymään nimettömänä."

Kirjoittaja toteaa tapausesimerkistä: "Media etsi totuutta huhun takaa, mutta tuotti tahtomattaan uusia huhuja." ^[5]