Keittomaali

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Punamullalla sivelty ruotsalaismökki.
Perinteisellä helakanpunaisella vaaleahkolla punamultamaalilla käsiteltyä seinää.

Keittomaali on ulkomaalauksessa käytettävä puun pintakäsittelyaine, joka perustuu kasvistärkkelykseen. Valmistuksen aikana pitkä, useiden tuntien keittoaika muodostaa tärkkelyksestä sideaineena toimivaa liisteriä, joka sitoo väriä antavan pigmentin puun pintaan. Väripigmenttinä käytetään maavärejä, yleisimmin punamultaa.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keittomaali kehitettiin keskiajalla, todennäköisesti Ruotsissa, sillä rakennusten pintakäsittelynä keittomaali tunnetaan lähinnä Pohjoismaissa. Joidenkin oletusten mukaan maali ja ensimmäiset reseptit kehitettiin alun perin Saksassa, jossa punamultamaalia olisi käytetty tiililinnojen korjausten pintakäsittelynä. Ruotsissa maalin valmistus alkoi keskiajalla, jolloin valmistukseen käytettiin Falunin Kopparbergin kuparikaivosten jätekivestä valmistettua kaivoslesettä eli teknistä punamultaa.[2] Maalia valmistetaan vielä nykyisinkin.[3] Suomessa punamultamaalia käytettiin 1500-luvulta lähtien lautakattojen sekä puisten ja tiilirakenteisten julkisivujen pintakäsittelynä. Tavoitteena oli siistiä tiilimuurausta tai saada puupinta jäljittelemään tiilen väriä. Keittomaalikäsittely oli varsin harvinaista 1700-luvulle asti, lähinnä sitä käytettiin kirkkojen ja raatihuoneiden maalaukseen.[1]

Keittomaalilla maalattu hirsitalo

1700-luvulla kehittyi nykyisinkin käytetty valmistustapa: käytettiin ruisjauhoa, punamultaa, rautavihtrilliä ja vettä. Perusainesten joukkoon lisättiin joskus esimerkiksi tervaa, vernissaa tai suolaa. Samalla maalin käyttö yleistyi, mutta tavanomaiseksi pintakäsittelytavaksi se nousi vasta 1800-luvun kuluessa. 1900-luvun puolivälissä markkinoille tulivat teolliset maalit: alkydimaalit 1930-luvulla ja lateksimaalit 1960-luvulla, ja keittomaalin käyttö harvinaistui. Teolliset maalit lähes syrjäyttivät keittomaalin (punamultamaalin), mutta viime vuosikymmeninä ko. perinnemaalien käyttö on kasvanut.[1]

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keittomaalin sideaine, tärkkelys, muodostaa ainoastaan heikon, kosteutta läpäisevän kalvon. Tämän vuoksi sateella maali ei estä puun kostumista, mutta puu pääsee sateen jälkeen kuivumaan helposti. Vanhetessaan kalvo hajoaa ja maali hilseilee pois. Maali ei siis ole yhtä lailla puupintaa suojaava kuin useimmat teolliset maalit, mutta kosteusteknisesti varma, hyvin halpa ja korjausmaalauksen kannalta poikkeuksellisen vaivaton. Korjausmaalaus voidaan tehdä lähes ilman pohjatöitä: pinnasta ainoastaan harjataan hilseilevä osuus pois. Maali sopii uudelle tai vanhalle puupinnalle. Maalaustyö on helppoa sekä puhtaalle että aikaisemmin keittomaalatulle pinnalle. Keittomaalilla ei kuitenkaan voi käsitellä aikaisemmin jollain muulla maalilla käsiteltyjä pintoja ellei vanhaa maalia poisteta kokonaan.

Keittomaaleissa käytettävät pigmentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pigmentin valmistuksessa maa lietetään, sekoitetaan ja poltetaan. Pigmentin sävy määräytyy polton lämpötilasta: mitä kovempi lämpö, sen tummempi pigmentti. Maalia saadaan sävytettyä tummemmaksi myös sekoittamalla siihen mustaa pigmenttiä, kimröökiä. Maalissa voidaan käyttää myös muita maapigmenttejä, esimerkiksi vihreää ja ruskeaa umbraa.[1]

Punamulta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Punamulta

Punamulta (Fe2O3·H2O ) on selvästi yleisin keittomaalin pigmentti. Punamulta on rautapitoista savimaata, hyvin hienojakoista hematiittia. Koostumus vaihtelee esiintymispaikan mukaan, parhaat punamullat sisältävät jopa 95 prosenttia rautaoksidia. Pigmentin sävyt vaihtelevat sen sisältämien sivuaineiden mukaisesti. Tyypillisesti punamulta sisältää noin prosentin lyijyä, 0,5 % kuparia ja 10 % luonnon kvartsia.[4] Sävy määrittyy myös polton mukaan: mitä kuumempi poltto sen tummempi sävy. Vanhojen punamultamaalien sävy oli varsin vaalea, koska lämpötilaa ei silloisilla uuneilla saatu kovin korkeaksi. Tällä vuosisadalla pigmenttien sävyjä on tasaisesti tummennettu, mutta myös vaaleampaa italianpunaista on saatavilla.[1]

Keltamulta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keltamulta (Fe(OH)3; FeOOH) on rautahydroksidia, limoniittia, eli rautapitoista savea. Pigmentistä käytetään myös nimityksiä keltaokra, keltaterra tai minette. Keltamullan sävy, laatu ja koostumus vaihtelee saantipaikan mukaan. Tarpeeksi kuumassa poltossa puhdas keltamulta muuttuu punaiseksi. Parhaimpana keltamultana pidettiin Ranskasta saatavaa pigmenttiä, joka sisälsi viidenneksen rautahydroksidia ja loput savea, Suomesta saatavaa keltamultaa ei pidetty yhtä hyvälaatuisena. Saksalaiset ja englantilaiset keltamullat saattoivat sisältää myös kipsiä.[5]

Keittomaalin valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teollinen valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teollisia keittomaalien valmistajia on useita. Maalit voivat olla perinteisiä keittomaaleja, tai niihin voidaan lisätä lisäaineita, esimerkiksi homeenestoainetta. Teollisten keittomaalien sävykartat saattavat olla yllättävänkin laajoja ja sisältää tyypillisten punaisen ja keltaisen lisäksi vihreitä, sinisiä ja harmaita sävyjä.

Joitakin kemiallisissa prosesseissa valmistettuja maaleja markkinoidaan punamaalina tai muulla keittomaaliin viittaavalla nimellä, huolimatta siitä, etä ne ovat alkydimaaleja tai latekseja. Tämän vuoksi teollisia maaleja ostettaessa on syytä tarkistaa että kysymyksessä on oikea tärkkelyspohjainen keittomaali.

Kotitarvevalmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keittomaalien valmistusreseptit vaihtelevat jonkin verran. Yleensä reseptit on suunniteltu varsin suurelle valmistusmäärälle: 200 litran peltitynnyri on tyypillinen valmistusastia. Tynnyrin ympärille kiedotaan mineraalivillalevy, joka köytetään rautalangalla. Eristys tekee keittovaiheen kuumuudesta tasaisemman. Joskus käytetään myös käytöstä poistettua puulämmitteistä saunan vesipataa. Sekoittamiseen tarvitaan mela.[1]

Kolme tai neljä ämpäriä kaadetaan puolilleen kylmää vettä: näihin sekoitetaan ruisjauhot. Loput vedestä kaadetaan keittoastiaan ja ryhdytään lämmittämään. Rautavihtrilli sekoitetaan kuumenevaan veteen melalla sekoittaen. Kun vesi höyryää, mutta ei kiehu, kaadetaan sekaan ruisjauholiemet. Maalia pidetään lähes kiehumispisteessä kahdesta kolmeen tuntia, välillä melalla hämmentäen. Tämän jälkeen sekoitetaan joukkoon vähittäin lisäten pigmentti, esimerkiksi punamulta. Seos kuohuu lisäysvaiheessa helposti yli, joten sitä tulee hämmentää. Pigmentin lisäyksen jälkeen seosta hämmennellään vielä jonkin aikaa, jotta maali tasoittuisi. Tämän jälkeen tuli voidaan sammuttaa, mutta maalin annetaan hautua ja sitä sekoitetaan aika ajoin. Maali on valmista, kun siihen kastetusta puutikusta ei kuivumisen jälkeen irtoa väriä.[1]

Maalaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmis maali on hivenen tiksotrooppista eli hyytelömäistä. Lämpimänä maali on juoksevampaa, mutta sakenee jäähtyessään. Maali voidaan maalata tuoreena, kuumana tai seuraavana päivänä kylmettyään. Maali säilyy pari päivää. Tarvittaessa säilyvyys pitenee suolaa lisäämällä runsaaseen viikkoon. Maalattaessa maalia sekoitetaan usein. Maalaaminen suoritetaan runsaasti ottavalla siveltimellä tai maalausharjalla puiden syiden suuntaan kertaalleen sivellen.[6]

Keittomaali vanhenee pölyämällä pois seinästä vuosien kuluessa. Maalaus uusitaan tarpeen mukaan, esimerkiksi kymmenen vuoden välein.[1]

Museoviraston punamaaliresepti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 150 litraa vettä
  • 6 kiloa rautasulfattia eli rautavihtrilliä (punamulta), tai sinkkisulfaattia (keltamulta)
  • 12 kiloa hienoja ruisjauhoja
  • 25 kiloa punamultaa tai
  • haluttaessa: 5 litraa vernissaa, mikäli maalattava pinta on tiivis ja sileä
  • haluttaessa: 200 grammaa suolaa säilöntäaineeksi

Museoviraston korjauskortin mukaan[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Päivi Hintsanen: Coloria 2007. Päivi Hintsanen. Viitattu 5.2.2008.
  • Produktinfo Pigmentet Falu rödfärg. Stiftelsen Stora Kopparberget. Viitattu 5.2.2008. (ruotsiksi)
  • Panu Kaila (teksti): Keittomaali. Korjauskortisto, 1.1.2000, nro KK12. Helsinki: Museovirasto / Rakennushistorian osasto. ISSN 1236-4517. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 4.3.2008.
  • Outi Palttala-Heiskala: Ulkomaalaus -puujulkisivu Talotori. 2005. Forssan ammatti-instituutt. Viitattu 5.3.2008.
  • Suurvalta-ajasta valistuksen aikaan 1600-1775 Rakennusperintö.fi. 20.2.2006. Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Viitattu 5.3.2008.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Kaila/Museovirasto 2000
  2. Hintsanen/Coloria: Punamulta
  3. Falu rödfärg
  4. Hintsanen/Coloria: Punaokra
  5. Hintsanen/Coloria: Keltaokra
  6. Palttala-Heiskala 2005

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]