Käpytikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Käpytikka
käpytikkakoiras
käpytikkakoiras
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Tikkalinnut Piciformes
Heimo: Tikat Picidae
Suku: Käpytikat Dendrocopos
Laji: major
Kaksiosainen nimi
Dendrocopos major
(Linnaeus, 1758)
Levinneisyyskartta
Dendrocopos major distribution map.png
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Käpytikka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Käpytikka Commonsissa

Käpytikka (Dendrocopos major) on tikkalintuihin kuuluva lintulaji. Sen levinneisyysaluetta ovat Eurooppa ja pohjoinen Aasia. Käpytikan pituus on noin 25 senttimetriä, ja sen vatsa on valkoinen ja siivissä mustalla pohjalla valkoiset poikkiraidat. Käpytikkojen lajimäärään vaikuttaa kuusen ja männyn siemensadon onnistuminen. Se pesii monenlaisissa metsissä, vaikkakin suosii havumetsiä.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Täysikasvuisen käpytikan pituus on 23–26 senttimetriä ja siipien kärkiväli 38–44 senttimetriä. Käpytikalla on valkoinen vatsa, joka rajoittuu jyrkästi punaiseen alaperään. Sen kupeet ovat viiruttomat ja hartioissa isot valkoiset laikut. Siipisulat ovat valkoisia poikkiraitoja lukuunottamatta mustat. Vanhalla koiraalla on punainen laikku takaraivolla, mutta naaraalla päälaki on kokonaan musta. Nuorilla yksilöillä, varsinkin koirailla, päälaki on kokonaan punainen. Pohjois-Afrikassa elävällä numidus-alalajilla punainen alaperä jatkuu vatsan puolelle, ja niillä on punainen rinta, jossa on mustia laikkuja.[2]

Äänet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käpytikan kutsuääni on lyhyt, voimakas ja terävä ”kjik”. Sen soidinrummutus on terävä, loppua kohti vaimeneva ja lyhyempi kuin muilla suomalaisilla tikoilla. Se toistaa tämän noin yhden tai kahden sekunnin sarjan viidestä kymmeneen kertaa minuutissa. Käpytikka rummuttaa kuivien oksien lisäksi myös tolppien metallisuojuksia, lampunkupuja ja muita paikkoja, jotka antavat hyvän kaikupohjan. Hermostuneena käpytikka päästää karhean ja käheän ”kji-krä-krä-krä-krä”-sarjan.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käpytikka Inkoossa, naaras ja koiras.
Käpytikan verstas männyssä.
Käpytikan muna.

Käpytikkoja elää Euroopassa, Pohjois- ja Itä-Aasiassa sekä Pohjois-Afrikassa.[1] Suomessa käpytikka pesii koko maassa pohjoisinta Lappia lukuunottamatta. Käpytikan parimäärä Suomessa on 300 000 – 700 000. Käpytikkojen yksilömäärään vaikuttaa kuusen ja männyn siemensadon määrä. Tämän takia vuosien väliset kannanvaihtelut voivat olla suuria. Suomen käpytikkakanta on kasvanut 1900-luvun puolivälistä lähtien.[4] Käpytikka ei ole muuttolintu, mutta huonoina siemenvuosina pohjoisen käpytikat vaeltavat etelään ja lounaaseen.[2]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käpytikka pesii kaikenlaisissa metsissä. Se suosii erityisesti havumetsiä, mutta pesii myös lehtimetsissä, isoissa puistoissa ja villiintyneissä puutarhoissa.[2] Se ei ole riippuvainen lahopuusta toisin kuin useat muut tikkalajit.[4]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käpytikan pääravintoa ovat syyskesästä myöhäiseen kevääseen havupuiden siemenet.[5] Se kiilaa kävyn puunkoloon ja naputtelee sitten siemenet esiin. Puun alle kertyy runsaasti siemenistä tyhjennettyjä käpyjä.[2] Kesäisin käpytikka syö hyönteisiä ja niiden toukkia.[5] Se voi syödä myös marjoja ja ryöstää muiden lintujen munia ja poikasia. Talvisin käpytikka voi käydä ruokintapaikoilla syömässä talia ja siemeniä.[3]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhti–toukokuussa tikkapari hakkaa pesäkolon lahoon haapaan, koivuun tai leppään. Touko–kesäkuussa naaras munii 4–7 valkoista munaa. Emot hautovat munia 10–12 vuorokautta ja ruokkivat poikasia pesään 21–25 vuorokautta.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Dendrocopos major IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.1. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 8.11.2013. (englanniksi)
  2. a b c d Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 244. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  3. a b c Laine, Lasse J.: Suomalainen lintuopas, s. 210. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0.
  4. a b Lintuatlas Viitattu 9.10.2012.
  5. a b Leikola, Anto; Lokki, Juhani; Stjernberg, Torsten: Von Wright -veljesten linnut, s. 191. Otava, 2006. ISBN 951-1-18037-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]