John Cage

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
John Cage (vasemmalla) ja Michael Bach vuonna 1992

John Milton Cage (5. syyskuuta 1912, Los Angeles12. elokuuta 1992, New York) oli yhdysvaltalainen säveltäjä.

Cage lienee tunnetuin 1900-luvun musiikin kokeilija, joka varhaisista sävellyksistään asti oli kiinnostunut hälyistä ja epätavallisista äänilähteistä. Hän itse nimitti tyylilajia "sattumamusiikiksi". Cage ei pelkästään laajentanut musiikin äänimaailmaa, vaan ennen kaikkea musiikillista ajattelua ja Cagen tapauksessa koko musiikin käsite joutuu perusteellisen uudelleenarvioinnin kohteeksi. Muun muassa zen-filosofialla ja erityisesti kiinalaisella Yijing-oraakkelikirjalla oli suuri vaikutus hänen musiikkiinsa. Yksi Cagen tunnetuimmista sävellyksistä on 4′33″, joka ei sisällä lainkaan nuotteja ja jota esitettäessä soittimia ei soiteta lainkaan.

Nuoren John Cagen musiikillisiin aktiviteetteihin kuului muun muassa kokonaisen lyömäsoitinorkesterin perustaminen Seattleen 1938, ja myöhemmin San Franciscossa hän järjesti säveltäjä Lou Harrisonin kanssa sarjan lyömäsoitinkonsertteja. Pianon äänimaailmaa hän laajensi preparoimalla sen sijoittamalla kielten väleihin erilaisia esineitä, kuten puun tai kumin palasia, ruuveja jne. Tällöin pianon sointiväri muuttuu radikaalisti muistuttaen lähinnä eksoottisia lyömäsoittimia. 1940-luvulla hän sävelsi musiikkia lyömäsoittimille ja preparoidulle pianolle sekä äänirautapianolle.

Cage oli alati kiinnostunut uusista ja epätavallisista äänilähteistä. Usein hän valitsi soittimikseen esineitä, jotka olivat normaalikäytöltään mitä arkipäiväisimpiä. 1940-luvulla hän laajensi lyömäsoittimistoa erilaisilla metalliesineillä, sävellyksissään Imaginary Landscape No 1–5 (1939–52) hän käytti äänilähteinä muun muassa radiovastaanottimia sekä levysoittimia. Teosten tapahtumaluonnetta korostaa 1950-luvulta alkaen se, että ne ilmoitetaan sävelletyn esimerkiksi "pianistille" (ei pianolle) tai jopa vain "neljälle esittäjälle".

Paitsi "kaikkien äänten tasa-arvoisuutta" hän piti hiljaisuutta keskeisenä ja itsenäisenä musiikin osana. Äärimmäinen ja tunnetuin esimerkki tästä lienee "hiljainen kappale" 4′33″ (1952), jonka esityksessä pianisti ei soita ääntäkään, vaan teos koostuu ympäristön äänistä. Monet teokset sisältävät minuuttienkin mittaisia taukoja, mikä antaa musiikille meditatiivisen luonteen. Sävellykset ovat myös pitkiä, tunnin mittaiset teokset eivät ole poikkeus hänen tuotannossaan. Yksi erikoisimpia Cagen teosten tulkintaprojekteja on urkuteoksen ”ORGAN²/ASLSP” (1987) esitys Saksassa Halberstadtin keskiaikaisessa St.-Burchardi-kirkossa. Kirjainyhdistelmä ASLSP sisälsi esitysohjeen ”as slow as possible” (niin hitaasti kuin mahdollista). Teoksen esitys sitä varten konstruoiduilla erikoisuruilla alkoi vuonna 2001, ja sen on määrä kestää 4. syyskuuta 2640 asti. Kahdeksansivuisen partituurin soitto tulee siis kestämään 639 vuotta.

Omien sanojensa mukaan Cage ei halunnut säveltää teoksia, joissa on "alku, keskikohta ja loppu" vaan hänen tavoitteensa oli tehdä säveltäjä ja valmiiksi sävelletty musiikki tarpeettomiksi avaamalla ihmisten korvat koko ajan läsnä oleville ympäristön äänille, jotka "ovat aina uusia ja paljon kauniimpia kuin varta vasten tuotetut äänet". Niinpä Cagen musiikki ei noudata perinteistä länsimaista muotoajattelua, jonka mukaan sävellyksen tapahtumat etenevät klassisen draaman kaltaisesti: asiat ja tilanteet esitellään, minkä jälkeen ne asettuvat erilaisiin asetelmiin synnyttäen jännitteitä ja konflikteja, jotka purkautuvat teoksen loppuun mennessä. Päinvastoin useat Cagen sävellykset ovat luonteeltaan hyvin staattisia ja tapahtumat seuraavat toisiaan ennustamattomasti. Musiikki ei "etene" tai "johda" minnekään, se vain "on".

Cagen teoksia esitettiin tiettävästi ensi kerran Suomessa keväällä 1973 Colloquim Musicale -multimediakonsertissa, jossa sopraano Carla Henius esitti muun muassa kaksi Cagen sävellystä lauluäänelle ja suljetulle pianolle: hän säesti itseään koputtamalla suljetun pianon kantta.

Poliittisilta näkemyksiltään John Cage oli anarkisti. Hän kertoi saaneensa vaikutteita muun muassa Henry Thoreaulta.[1]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Iddon, Martin: John Cage and David Tudor: Correspondence on Interpretation and Performance. Cambridge: Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-01432-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]