Hedelmällinen puolikuu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hedelmällisen puolikuun alue sen laajimman määritelmän mukaisesti.

Hedelmällinen puolikuu on Lähi-idässä sijaitseva, Turkin ja Iranin vuorten eteläpuolinen alue. Se kattaa lähinnä Irakin, Syyrian, Libanonin, Israelin ja Jordanian hedelmälliset alueet sekä osia Kaakkois-Turkista ja Lounais-Iranista. Alueella virtaavat Mesopotamian suuret virrat Eufrat ja Tigris sekä muun muassa Syyrian Orontes ja Levantin Jordan. Usein myös Niilin laakso Egyptissä luetaan kuuluvaksi alueeseen.[1]

Hedelmällinen puolikuu on saanut nimensä puolikuuta muistuttavasta muodostaan ja hyvistä viljelyolosuhteistaan, joiden ansioista maanviljelys alkoi kehittyä alueella viimeistään 8 000 vuotta eaa. Varsin pian sen jälkeen alkoi myös keinokastelu, joka on suurella osalla alueesta tuottavan maanviljelyn edellytys.[1] Alueelta ovat kotoisin useimmat nykyajan tärkeimmistä viljelykasveista ja kotieläimistä.

Esihistoriallisena ja varhaishistoriallisena aikana alueelle kehittyivät maanviljelyksen myötä ensimmäiset suurkaupungit ja varhaiset sivistyskeskukset, kun maanviljelys teki mahdolliseksi elättää suuria ihmismääriä.

Egyptistä Israelin, Jordanian, Libanonin ja Syyrian Jazirahin kautta Irakiin Persianlahdelle ulottuvan viljavan alueen ala on 400 000–500 000 km² ja väestö nykyään 40–50 miljoonaa.

Maanviljelyn synty alueella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radiohiiliajoitusten mukaan kasvit otettiin viljelyyn hedelmällisen puolikuun alueella ensimmäisenä ihmisen historiassa viimeistään 8500 eaa., ja eläimet kesytettiin siellä viimeistään 8000 eaa.[2] Jo 11 000 eaa. alueella oli kehitetty luonnovaraisten viljakasvien korjaamiseen, käsittelyyn ja säilytykseen sopivia työkaluja ja menetelmiä, kuten sirppi, huhmar, survin ja jauhinkivet, sekä jyvien paahtotekniikka ja vesitiiviit maanalaiset säilytystilat.[3]

Maanviljelyn kehittymiseen juuri hedelmällisen puolikuun alueella saattoi vaikuttaa myös gasellien väheneminen metsästyksen myötä, ilmaston muuttuminen suotuisammaksi luonnonvaraisille viljalajeille pleistoseenikauden lopulla, sekä väestönkasvu, joka edellytti uusia ruoanhankintatapoja.[4]

Ilmasto ja luonnonolosuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hedelmällisen puolikuun ilmasto on hyvin vaihtelevaa, mikä on antanut alueelle erityisen monimuotoisen kasviston ja eläimistön. Alueen ilmasto, jossa kosteaa ja leutoa talvea seuraa kuiva ja kuuma kesä, johti erityisesti viljelyyn sopivien yksivuotisten siemenkasvien kehittymiseen. Tällaiset kasvit tuottavat nopeasti suuren siemenen, eivätkä ehdi kasvattaa syömäkelvottomia osia. Alueen kasveissa oli myös paljon kaksineuvoisia lajeja, joita on helpompi jalostaa kuin yksineuvoisia. Ne olivat proteiinipitoisina myös ravitsevampia kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikan maissi.[5]

Alueen vaihtelevat pinnanmuodot lisäksi edesauttoivat kasteluviljelyn käyttöönottoa.[6] Vaikka hedelmällisen puolikuun alueella oli ilmeisesti muinaisina aikoina paremmin maanviljelyyn sopiva ilmasto kuin nykyisin, suurella osalla aluetta maanviljely on ollut mahdollista vain keinokastelun avulla[1].

Osalla varhaisesta viljelyalueesta satoi riittävästi viljan kasvulle ilman keinokastelua, eli yli 200-300 mm[7]. Sademäärä oli riittävä matalilla vuorilla ja heinäaroilla[8].

Luonnonvaraiset kasvit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueen kahdeksan niin sanottua maanviljelyn "perustajakasvia" olivat yksijyvävehnä, kaksijyvävehnä, ohra, linssi, herne, kahviherne, syylälinnunherne ja pellava.[9]

Yksijyvävehnää ja emmervehnää kasvoi keskisestä ja itäisestä Turkista Syyriaan, Libanoniin, Israeliin, Länsi-Jordaniaan, ja Zagros-vuorille Etelä-Iraniin ulottuvalla muinaisella viljelyalueella.[10][11]

Myös oliivia, viikunaa ja rypälettä kasvoi alueella luonnovaraisena. Useita alueen luonnonvaraisia viljelyyn soveltuvia kasveja kasvoi muuallakin Välimeren ja Euroopan alueella, mutta niitä alettiin viljellä vain hedelmällisen puolikuun alueella; muualle niiden viljely laajeni myöhemmin vasta sen vaikutuksesta.[12]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueella eli monia nykyisten kotieläinten luonnonvaraisia kantamuotoja kuten villejä härkiä, sikoja, vuohia ja lampaita.[13][14]. Lammas esiintyi alueen keskiosissa, vuohi idässä tai lounaassa, sika pohjoisen keskiosissa ja lehmä länsiosassa.[15]

Maanviljelyn vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljelyksen myötä ruokaa saatettiin varastoida, mikä mahdollisti väestönkasvun ja sellaisten ihmisluokkien elättämisen, jotka eivät osallistuneet ruoanhankintaan. Sen myötä alueelle syntyi korkeakulttuureita, joissa kehitettiin ensimmäiset kaupungit ja kirjoitusjärjestelmät.[16]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Diamond, Jared: Tykit, taudit ja teräs: Ihmisen yhteiskuntien kohtalot. suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2005. ISBN 952-5202-56-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Fertile crescent Encyclopedia Britannica. Viitattu 9.3.2013.
  2. Diamond, s. 106
  3. Diamond, s. 119–120
  4. Diamond, s. 119–120
  5. Diamond, s. 146–151
  6. Diamond, s. 152
  7. Elävä maailmanhistoria, Geoffrey Parker, Otava 2006, ISBN 951-1-20444-0, s. 18
  8. Ihmisen suku, Kivikauden ihmiset, Göran Burenhult s. 18 oikea palsta
  9. Diamond, s. 153
  10. Comp.Archeology.org, Agriculture
  11. Bioversity
  12. Diamond, s. 144
  13. Roaf M (toim.): Cultural Atlas of Mesopotamia. Kartat viljat s. 24 eläimet s. 25. Facts on File / Equinox, 1990. ISBN 9780816022182.
  14. The Times Atlas of Archaeology, The Times 1988, ISBN 0-7230-0306-8, viljat, kartta, s. 80, eläimet, kartta, s. 79
  15. Diamond, s. 153
  16. Diamond, s. 146

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]