Ero sivun ”Uralilaisten kielten alkukoti” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Uudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Muhkura (keskustelu | muokkaukset)
108 muokkausta
Luotu kääntämällä sivu ”Proto-Uralic homeland”
(ei mitään eroa)

Versio 15. toukokuuta 2021 kello 21.49

Uralilaisten kielten nykyinen levinneisyys.

Vuosien varrella on esitetty erilaisia hypoteeseja uralilaisten kielten alkuperästä ja sijainnista ja ajanjaksosta, jolloin kantauralilaista kieltä puhuttiin.

Hypoteeseja

Eurooppa vs. Siperia

Kantauralilaisen kotimaan on ehdotettu sijainneen lähellä Uralvuoria joko Euroopan tai Siperian puolella. Tärkein syy olettaa, että kotimaa sijaitsi Uralvuoriston takana, on ollut perinteinen taksonominen malli, jossa samojedikielet esitetään ensimmäisenä muista erkaantuneena haarana. Koska samojedilaisten ja ugrilaisten haarojen välinen raja on nykyisin Länsi-Siperiassa, alkuperäisen jakautumisen uskottiin tapahtuneen myös siellä.

Koska ugrilaisia kieliä kuitenkin tiedetään puhutun aiemmin Uralin toisella puolella, Euroopassa, kotimaan sijoittaminen Eurooppaan olisi yhtä mahdollista. Viime vuosina on myös esitetty fonologiaan nojautuminen, että ensimmäinen jakautuminen ei olisi tapahtunut samojedilaisten ja suomalais-ugrilaisten, vaan suomalais-permiläisten ja ugrosamojedilaisten kieliryhmien välillä.[1] Leksisen tason väitetään olevan vähemmän luotettava, ja leksisen innovatiivisuuden (pieni määrä yhteisiä sukulaisia) voidaan sekoittaa jaon suuren iän takia. Siperialaisen kotimaan puolesta ei ole pitkään aikaan kyetty esittämään uusia argumentteja.

Sekä Euroopan että Siperian kotimaaehdotuksia on tuettu paleolingvistisillä todisteilla, mutta vain tapaukset, joissa semanttiset rekonstruktiot ovat varmoja, ovat päteviä. Siperiaa on pidetty kantauralin alkuperäisenä puhuma-alueena mm. kielessä esiintyneiden kahden tunnetun havupuunnimen perusteella, mutta kyseessä olevia puita (siperianpihta ja sembramänty) on aikoinaan esiintynyt myös Euroopan itäisimmissä osissa. Eurooppalaista kotimaata puolestaan tukevat sanat "mehiläinen", "hunaja", "jalava" jne.[2] Ne voidaan rekonstruoida jo kantauraliin palautuviksi, ellei samojedikieliä enää pidetä ensimmäisenä erkaantuneena haarana.[3]

Viime aikoina lainasanojen esiintyvyyttä on myös pidetty todisteena Euroopan puolella sijainneesta kotimaasta. Kantauralin on havaittu lainanneen sanoja kantaindoeuroopasta, ja kantaindoeurooppalaisten kotimaan on vain harvoin esitetty sijainneen Uralvuoriston itäpuolella. Erityisesti kantaurali on kehitttynyt läheisessä suhteessa indoiranilaiseen kantakieleen, jonka katsotaan syntyneen Kaspian arojen Poltavkan kulttuurissa ennen levittäytymistään Aasiaan.

Lyalovon kulttuuri (5000–3650 kal. EKr.) on toisinaan rinnastettu kantauralilaiseen kotimaahan ja sitä seurannut Volossovon kulttuuri (3650–1900 kal. EKr.) puolestaan suomalais-ugrilaisen kantakielen puhuma-alueeseen.[4] Jotkut tutkijat uskovat, että Lyalovon kulttuuri oli itse asiassa kantauralin lähtöpaikka ja että sen asukkaat toivat mukanaan uralilaisen kielen Koillis-Eurooppaan. [5] Volosovon kulttuuria on kuvailtu pronssikauden seuraajakulttuuriksi, tekstiilikeraamiseksi kulttuuriksi, joka kehittyi Ylä-Volgan sekä Laatokka- ja Äänisjärvien välisellä alueella. Se erotettiin muista ryhmistä keramiikan valmistuksessa käytettyjen tekstiilijälkien perusteella, ja se levisi kaakkoon aina Keski-Volgalle, etelään Okan jokilaaksoon, lounaaseen Väinäjoen pohjoisrannalle ja luoteeseen Karjalan alueelle, Suomeen sekä Pohjois-Ruotsiin ja Norjaan. [6] Seima-Turbino-ilmiönä tunnettu kulttuurisidonnainen, laaja kupari- ja pronssikaupan verkosto. Seima-Turbino-ilmiön jälkiä löytyy laajalta alueelta, joka alkaa Ruotsista ja päättyy Altaivuoristoon. [7] [8] [9]

Jaakko Häkkinen esittää kuitenkin, että Volosovon kulttuurin kieli ei itse ollut uralialainen, vaan jokin uralilaisen kantakielen, etenkin sen läntisempien haarojen paleoeurooppalainen substraatti, ja identifioi kantauralin sen sijaan Garino-Borin kulttuurin kanssa. [10]

Abashevon kulttuuriin kuuluneet ryhmät hyökkäsivät Volosovon alueelle noin vuonna 2300 eKr. He hautasivat kuolleensa kurgaaneihin, minkä vuoksi uskotaan puhuneen jotain indoeurooppalaista kielimuotoa, indoiranilaisten kielten edeltäjää, ja vaikuttaneen Volosovon kulttuurin sanastoon antamalla siihen arjalaiset (indoiranilaiset) lainasanat. Abashevon kulttuurista tulleiden vaikutteiden seurauksena karjankasvatusta ja pienviljelyä alettiin harjoittaa myös taigan eteläosissa. [11] [12]

Typologisten yhtäläisyyksien Altain Sprachbundin kanssa[13] ja mahdollisten varhaisten kontaktien jukagiirikielten puhujien kanssa perusteella esikantauralin puhuma-alue on sijoitettu Aasiaan. [14] Aikio (2014) on samaa mieltä Häkkisen (2012) kanssa siitä, että uralilais-jukagiirinen hypoteesi on epätodennäköinen, ja että kahden kielikunnan yhteinen sanasto selittyy parhaiten uralilaiskielistä jukagiiriin tulleilla lainavaikutteilla. Aikio (2014) kuitenkin sijoittaa lainausajankohdan huomattavasti myöhemmäksi väittäen, että vaikutteet olisivat tulleet vasta kantasamojedin varhaisessa vaiheessa ja olisivat siten suunnilleen 1. vuosituhannelta eKr. Kontaktialue oli Yenisei-joen ja Baikal-järven välinen yleinen alue. [15]

Jatkuvuusteoriat

Arkeologista jatkuvuutta on käytetty pitkään kielellisen jatkuvuuden todisteena. Argumentin esittivät virolaiset Paul Ariste ja Harri Moora vuonna 1956. [16] Tällaista argumentaatiota on kuitenkin kritisoitu voimakkaasti jo pitkään. Jatkuvuusteorian vanhinta versiota voidaan kutsua maltilliseksi tai matalaksi jatkuvuusteoriaksi. Sen mukaan kielellinen jatkuvuus Virossa ja Suomessa voidaan jäljittää tyypillisen kampakeramiikan saapumiseen noin 6000 vuotta sitten. Tästä näkökulmasta tuli vallitsevia monitieteisessä Tvärminne-symposiumissa vuonna 1980.[17] Tuolloin ei näyttänyt olevan varteenotettavia kielellisiä tuloksia, jotka olisivat ristiriidassa tämän arkeologisen näkemyksen kanssa.

Uralilaiskielten tutkimuksen jatkuvuusargumentit saivat paremman näkyvyyden 1990-luvulla, kun jatkuvuusteorian seuraava vaihe popularisoitiin (vaikka tämä päättely oli toisinaan saanut ilmaa). Radikaalissa tai syvässä jatkuvuusteoriassa väitetään, että kielellinen jatkuvuus Suomessa voidaan jäljittää mesoliittikaudella tapahtuneeseen ensimmäisten asukkaiden saapumiseen yli 10 000 vuotta sitten.[18] [19]

Indoeurooppalaisissa tutkimuksissa J. P. Mallory oli kuitenkin jo perusteellisesti tutkinut jatkuvuuden argumentoinnin metodologiset heikkoudet vuonna 1989. Uralilaiskielten tutkimuksissa todettiin myös pian, että samaa argumenttia (arkeologista jatkuvuutta) voitiin käyttää tukemaan ristiriitaisia näkemyksiä, jotka paljastivat menetelmän epäluotettavuuden.[20]

Samanaikaisesti uudet tutkimustulokset näyttivät olevan ristiriidassa jatkuvuusteorioiden kanssa: kantasaamen [21] [22] ja myöhäiskantasuomen [23] sekä kantauralin puhuma-ajankohtien (Kallio 2006; Häkkinen 2009) [24] [25] on todettu olleen huomattavasti myöhemmin kuin jatkuvuusteorioiden yhteydessä ajateltiin.

Nykyään kielitieteilijät uskovat jatkuvuusteorioihin vain harvoin, koska niissä on metodologisia puutteita ja ne ovat ristiriidassa uusimpien tutkimustuloksien kanssa. Jotkut arkeologit ja maallikot saattavat silti esittää tällaisia väitteitä.[26]

Nykykäsitys

2000-luvulla kielitieteelliset tutkimukset ovat sijoittaneet kantauralin puhuma-alueen joko Kama-joen ympäristöön tai yleisemmin lähelle Suurta Volgan mutkaa ja Uralvuoria.[27] Kantauralin leviäminen on ajoitettu noin vuoteen 2000 eKr. (4000 vuotta sitten), ja sen aikaisemmat kehitysmuodot ovat peräisin ainakin vuosituhannen tai kahden takaa. Kummassakin tapauksessa tämä on huomattavasti myöhempi ajoitus kuin aikaisemmissa jatkuvuusterioissa, jotka sijoittivat kantauralin puhuma-alueen syvälle Eurooppaaan.[28][29]

Juha Janhunen on ehdottanut kotimaan sijainniksi Siperian itä- tai keskiosaaa, Obin ja Jenisein välistä aluetta tai aluetta lähellä Sajanvuoria Venäjän ja Mongolian rajaseudulla.[30] Hänen väitteensä perustuu kuitenkin vain perinteiseen sukupuuhun, jossa samojedikieliä pidetään muista ensimmäisenä erkaaantuneena haarana. Käsitystä pidetään nykyisin virheellisenä. Genetiikkaan, arkeologiaan ja kielitieteeseen perustuvassa vuonna 2019 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että varhaiset suomensukuiset saapuivat Eurooppaan idästä, lähinnä Itä-Siperiasta.[31]

Väestögeneettiset todisteet

Uralilaisia kieliä puhuvien kansojen tyypillinen geneettinen markkeri on haploryhmä N1c-Tat (Y-DNA), joka tunnetaan myös nimellä N-M46. Tähän haploryhmään kuuluu 63% suomalaisista, 47% saamelaisista ja 41% virolaisista Samojedeilla on pääasiassa enemmän N1b-P43:a kuin N1c:tä. [32] Haploryhmä N on peräisin Kiinan pohjoisosasta 20 000–25 000 vuoden takaa [33] ja on levinnyt Pohjois-Euraasiassa Siperian kautta Pohjois-Eurooppaan . Alaryhmä N1c1 usein nähty suomalais-ugrilaisten kansojen, N1c2 samojedien geneettisenä tekijänä. Lisäksi haploryhmä Z (mtDNA), jota esiintyy matalalla taajuudella saamelaisilla, suomalaisilla ja siperialaisilla, liittyy suurella todennäköisyydellä uralilaisten kansojen muuttoliikkeeseen. [34]

Vladimir Napolskikh, joka on tutkinut " maan sukeltajien" luomismyyttien alkuperää, on päätellyt, että tietty myyttivalikoima, joka esiintyy uralilaisten kansojen ja muiden N1 (Y-DNA)-väestöjen kansanperinteessä, on peräisin Länsi-Siperiasta. [35]

Katso myös

Lähteet

 

  1. ↑ Häkkinen, Jaakko 2007: Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossak.Archived copy oa.doria.fi. Arkistoitu 23.5.2012. Viitattu 16.4.2012.
  2. ↑ Sebestyén-Németh, Irene 1951–1952: Zur Frage des alten Wohngebietes der uralischen Völker.
  3. ↑ Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92, p. 9–56. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf
  4. ↑ Edwin Bryant, Laurie L. Patton, The Indo-Aryan Controversy: Evidence and Inference in Indian History, Routledge 2005, p. 127
  5. ↑ Parpola, Asko & Carpelan, Christian: The Cultural Counterparts to Proto-Indo-European, Proto-Uralic and Proto-Aryan - Matching the dispersal and contact patterns in the linguistic and archaeological record, pp. 107–141, 2005
  6. ↑ Koshmenko, MG: The Culture of Bronze Age Net Ware in Karelia. Fennoscandia Archaeologica, 1996, No. XIII, pp. 51-67. Helsinki: Finnish Archaeological Society.
  7. ↑ Gimbutas, Marija: Bronze Age Cultures in Central and Eastern Europe. The Hague, The Netherlands: Walter de Gruyter, 1965. p. 610
  8. ↑ Nordqvist, Kerkko & Herva, Vesa-Pekka & Ikäheimo, Janne & Lahelma, Antti: Early Copper Use in Neolithic North-Eastern Europe: An Overview. Estonian Journal of Archeology, 2012, 16th ed., No. 1, pp. 3–25. Tallinn, Tartu, Estonia: Estonian Academy of Sciences.
  9. ↑ Korjakova, Ludmila & Epimakhov, Andrei: The Urals and Western Siberia in the Bronze and Iron Ages. Cambridge, England: Cambridge University Press, 2007.
  10. ↑ Virhe: Lehtiviitemallineessa julkaisuparametri on pakollinen. [ Ohje ], {{{Vuosi}}}. http://www.sgr.fi/sust/sust264/sust264_hakkinenj.pdf [{{{www}}} Artikkelin verkkoversio].
  11. ↑ Parpola, Asko: "The Face Urns of Gandhra and the Nâsatya Cult", Migrations, trade and peoples, Part 3, pp.149-162
  12. ↑ Antony, David W.: The Horse, The Wheel, and Language: The Bronze-Age Riders from the Eurasian Steppes Shaped the Modern World. New Jersey, USA: Princeton University Press, 2010.
  13. ↑ Janhunen, Juha 2001: Indo-Uralic and Ural-Altaic: On the diachronic implications of areal typology. – Carpelan, Parpola & Koskikallio (editors): Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations, p. 207–220. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 242.
  14. ↑ Häkkinen, Jaakko 2012: Early contacts between Uralic and Yukaghir. Tiina Hyytiäinen, Lotta Jalava, Janne Saarikivi & Erika Sandman (editors): Per Urales ad Orientem Iter polyphonicum multilingue Festskrift tillägnad Juha Janhunen på hans sextioårsdag den 12 februari 2012. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 264, p. 91–101. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. http://www.sgr.fi/sust/sust264/sust264_hakkinenj.pdf
  15. ↑ Aikio, Ante (2014). "The Uralic–Yukaghir lexical correspondences: genetic inheritance, language contact or chance resemblance?". Finnisch-Ugrische Forschungen. 2014 (62): 7–76. doi:10.33339/fuf.86078
  16. ↑ Moora, Harri (editor) 1956: Eesti rahva etnilisest ajaloost. Tallinn.
  17. ↑ Gallén, Jarl (editor) 1984: Suomen väestön esihistorialliset juuret. Tvärminnen symposiumi 17.–19.1.1980. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 131. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.
  18. ↑ Nuñez, Milton G. 1987: A Model for the Early Settlement of Finland. – Fennoscandia Archaeologica 4.
  19. ↑ Wiik, Kalevi 2002: Eurooppalaisten juuret. Jyväskylä: Atena.
  20. ↑ Aikio, Ante & Aikio, Aslak 2001: Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. – Muinaistutkija 4/2001, p. 2–21. Helsinki: Suomen arkeologinen seura. Archived copy cc.oulu.fi. Arkistoitu 27.2.2008. Viitattu 7.1.2008.
  21. ↑ Aikio, Ante 2004: An essay on substrate studies and the origin of Saami. – Irma Hyvärinen, Petri Kallio & Jarmo Korhonen (toim.): Etymologie, Entlehnungen und Entwicklungen. Festschrift für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag, s. 5–34. Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki, LXIII. Helsinki: Uusfilologinen yhdistys ry.
  22. ↑ Aikio, Ante 2006: On Germanic-Saami contacts and Saami prehistory. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 91, p. 9–55. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. http://www.sgr.fi/susa/91/aikio.pdf
  23. ↑ Saarikivi, Janne & Grünthal, Riho 2005: Itämerensuomalaisten kielten uralilainen tausta. Muuttuva muoto. Kirjoituksia Tapani Lehtisen 60-vuotispäivän kunniaksi, s. 111–146. Kieli 16.
  24. ↑ Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92, p. 9–56. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf
  25. ↑ Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 1 / 2006, p. 2–25. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf
  26. ↑ Janhunen: ”Proto-Uralic—what, where and when?”, The Quasquicentennial of the Finno-Ugrian Society. Helsinki: Société Finno-Ougrienne, 2009. 0355-0230. ISBN 978-952-5667-11-0.
  27. ↑ Kallio: ”The language contact situation in prehistoric Northeastern Europe”, The Linguistic Roots of Europe: Origin and Development of European Languages, s. 86. Copenhagen: Museum Tusculanum Press (Copenhagen Studies in Indo-European 6), 2015. ISBN 978-87-635-4209-8. en
  28. ↑ Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92, p. 9–56. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf
  29. ↑ Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 1 / 2006, p. 2–25. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf
  30. ↑ Janhunen: ”Proto-Uralic—what, where and when?”, The Quasquicentennial of the Finno-Ugrian Society. Helsinki: Société Finno-Ougrienne, 2009. 0355-0230. ISBN 978-952-5667-11-0.
  31. ↑ Virhe: Lehtiviitemallineessa julkaisuparametri on pakollinen. [ Ohje ], {{{Vuosi}}}. PubMed:31080083. doi:10.1016/j.cub.2019.04.026. ISSN 0960-9822.
  32. ↑ Tambets, Kristiina et al. 2004, The Western and Eastern Roots of the Saami—the Story of Genetic “Outliers” Told by Mitochondrial DNA and Y Chromosomes
  33. ↑ Shi H, Qi X, Zhong H, Peng Y, Zhang X, et al. (2013) Genetic Evidence of an East Asian Origin and Paleolithic Northward Migration of Y-chromosome Haplogroup N. PLoS ONE 8(6): e66102. doi:10.1371/journal.pone.0066102
  34. ↑ Max Ingman & Ulf Gyllensten. "A recent genetic link between Sami and the Volga-Ural region of Russia". European Journal of Human Genetics volume 15, pages115–120(2007). doi:10.1038/sj.ejhg.5201712
  35. ↑ Napolskikh V. V. (Izhevsk, Russia). Earth-Diver Myth (А812) in northern Eurasia and North America: twenty years later.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Uralilaisten_kielten_alkukoti&oldid=19775394”