William Randolph Hearst
William Randolph Hearst (29. huhtikuuta 1863, San Francisco, Kalifornia – 14. elokuuta 1951, Beverly Hills, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen kustantaja ja sanomalehtimiljonääri.[1] Hearst kuuluu nykyaikaisen sanomalehdistön tärkeimpiin teknisiin kehittäjiin, mutta samalla häntä pidetään yhtenä keltaisen lehdistön ja sensaatiojournalismin isistä.
Nuoruus ja uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
William Randolph Hearst syntyi kalifornialaiseen miljonääriperheeseen. Hänen isänsä George Hearst (1820–1891) oli vaurastunut Kalifornian kultaryntäyksessä 1850-luvulla ja rakentanut menestyvän liikeimperiumin. Demokraattipuolueeseen kuulunut isä Hearst myös istui kahteen otteeseen senaattorina ja pyrki Kalifornian kuvernööriksi. William Randolph sai kalliin yläluokkaisen kasvatuksen ja aloitti opinnot Harvardin yliopistossa, mutta erotettiin sieltä 1885 sopimattoman käytöksen takia.
23-vuotias W. R. Hearst ryhtyi 1887 isänsä omistuksiin kuuluneen San Francisco Examiner -sanomalehden johtajaksi. Hän hankki lehteen parhaat saatavilla olleet toimittajat ja ryhtyi ajamaan rohkean populistista linjaa, julkaisi artikkeleita julkisen vallan ja yrityselämän korruptiosta ja hyökkäili jopa isänsä yrityksiä vastaan. Parissa vuodessa lehti kasvoi alueensa suurimmaksi. Vuonna 1895 Hearst osti perheensä rahallisella tuella New York Morning Journal -lehden, johon hän sovelsi San Franciscon oppejaan: lehden hinta pudotettiin yhteen senttiin ja sitä markkinoitiin sensaatiojutuilla. Yhdysvaltain-Espanjan-sodan alla Hearst ja New York Worldin julkaisija Joseph Pulitzer kävivät kiivasta taistelua levikistä: molempien lehdet julkaisivat kuvia ja kohureportaaseja espanjalaisten julmuuksista Kuubassa, ja molemmat myivät parhaimmillaan miljoona numeroa päivässä.
Hearstin ja Pulitzerin kilpailun aikana ryhdyttiin sensaatiolehdistöä kutsumaan keltaiseksi lehdistöksi". Nimitys tulee Richard F. Outcaultin piirtämästä sarjakuvasta The Yellow Kid, jota kutsutaan usein maailman ensimmäiseksi sarjakuvaksi. Sarja ilmestyi aluksi Pulitzerin New York Worldissa, mutta Hearst osti 1897 Outcaultin ja hänen sarjakuvansa omaan lehteensä.
Huipulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Hearst laajensi lehtitaloaan voimakkaasti ja perusti uusia julkaisuja. 1920-luvun puolivälissä hän omisti kaikkiaan 28 sanomalehteä, San Franciscon ja New Yorkin lisäksi muun muassa Washingtonissa, Bostonissa, Atlantassa, Chicagossa, Detroitissa, Los Angelesissa ja Seattlessa. New Yorkissa Hearst julkaisi Morning Journalinsa lisäksi sensaatiolehti New York Daily Mirroria ja aikakauslehti Cosmopolitania. Hearst omisti myös lehtiään varten perustamansa kansainvälisen uutistoimiston International News Servicen, elokuvayhtiö Cosmopolitan Productionsin ja sarjakuvasyndikaatti King Features Syndicaten. Lisäksi hänen omistuksiinsa kuului perintönä isä George Hearstilta tuhansia hehtaareja maata, tukkimetsiä ja kaivoksia Kaliforniassa ja Meksikossa.
Hearstin populistinen tyyli ja sensaationmetsästys toivat hänelle valtavaa menestystä, mutta saivat myös osakseen kitkerää kritiikkiä niiltä, jotka katsoivat edustavansa vakavaa journalismia. Upton Sinclair syytti vuonna 1919, että Hearstin lehdissä ”lietsotaan tietoisesti häpeällisiä valheita” valtioiden ajamiseksi sotaan keskenään (viittaus Yhdysvaltain-Espanjan sotaan). Sinclair väitti myös, että Hearstin ”uutistoimistossa” vain kirjoitetaan uudestaan muiden lehtien uutisia ja pannaan ne olemattomien ulkomaankirjeenvaihtajien nimiin.
William Randolph Hearst jätti pysyviä jälkiä lehdistöhistorian lisäksi myös sarjakuvan historiaan. Jo New York Daily Newsin aikana hänen näkyvimpiä tekojaan oli The Yellow Kid -sarjakuvan anastaminen kilpailevalta lehdeltä. Vuonna 1915 Hearst perusti sarjakuvasyndikaatti King Features Syndicaten, jonka parissa hän työskenteli kuolemaansa asti. Hän myös tuki sarjakuvia, jotka eivät menestyneet taloudellisesti. Kuuluisin esimerkki tästä on George Herrimanin surrealistinen sarjakuva Krazy Kat, joka menestyi huonosti mutta pysyi Hearstin lehdissä, koska tämä itse piti siitä.
Uransa nousevina vuosina Hearst oli aktiivinen ja kunnianhimoinen demokraattipoliitikko. Hän istui kaksi kautta (1903–1907) Yhdysvaltain edustajainhuoneessa ja yritti moneen otteeseen päästä korkeisiin virkoihin: vuosina 1905 ja 1909 New Yorkin kaupungin pormestariksi, 1906 New Yorkin osavaltion kuvernööriksi.
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Upporikas William Randolph Hearst tunnettiin suurellisesta yksityiselämästään; lehtimagnaatin ystäväpiiriin kuulunut Charles Chaplin totesi muistelmissaan, että ”Hearst tuhlasi miljoonia aivan kuin ne olisivat olleet taskurahoja”.
Hearst sijoitti imperiuminsa keskuksen San Simeoniin Tyynenmeren rannalle, isältään perimälle maatilalle. Sinne hän rakennutti Hearst Castlen, suunnattoman linnan, jota rakennettiin liki keskeytyksettä vuodesta 1919 Hearstin kuolemaan 1951 asti. Hearst Castle on valtava rakennuskompleksi joka jäljittelee melko sekavasti historiallisia rakennustyylejä; esimerkiksi sen päärakennus muistuttaa espanjalaista katedraalia. Hearst rahtautti linnaansa Euroopasta ja Egyptistä tukuittain antiikkihuonekaluja, taideteoksia ja jopa kokonaisia interiöörejä. Puutarhassa on aito roomalaisen temppelin pääty, jonka Hearst osti Euroopasta ja siirrätti paloina Kaliforniaan. Linnaan kuului 56 makuuhuonetta, kaksi jättikokoista uima-allasta (yksi ulkona ja yksi sisällä), elokuvateatteri, lentokenttä ja maailman suurin yksityinen eläintarha.
Hearst Castle oli 1920- ja 30-luvuilla yksi Hollywoodin ja koko Yhdysvaltojen seurapiirielämän keskuksia. Hearstin linnaan saivat kutsuja valkokankaan kirkkaimmat elokuvatähdet, kuten Charles Chaplin, Cary Grant ja Marxin veljekset, sekä myös suurmiehet ja poliitikot, kuten Yhdysvaltain presidentti Calvin Coolidge ja Britannian tuleva pääministeri Winston Churchill. Vieraat saapuivat joko lentäen Hearst Castlen omalle lentokentälle tai rautateitse Hearstin yksityisellä junalla.
40-vuotias William Randolph Hearst nai vuonna 1903 Millicent Willsonin, 21-vuotiaan revyytytön New Yorkista. Pariskunta sai yhdessä viisi poikaa. Runsaan kymmenen vuoden avioliiton jälkeen Hearst aloitti rakkaussuhteen itseään 34 vuotta nuoremman näyttelijätär Marion Daviesin kanssa. Vuodesta 1919 Hearst ja Davies asuivat ajoittain avoimesti yhdessä, ja 1920-luvun puolivälissä Millicent Hearst jätti miehensä pysyvästi; Hearstit eivät kuitenkaan koskaan ottaneet virallista avioeroa. W. R. Hearst yritti lähes pakkomielteisesti luoda rakastajattarelleen uraa filmitähtenä: Cosmopolitan Pictures -yhtiö perustettiin vain Marion Daviesin elokuvia tuottamaan, ja kaikissa Hearstin lehdissä mainostettiin näyttävästi Daviesia. Tällä on kuitenkin arveltu olleen vain kielteistä vaikutusta Daviesin uraan, koska hänen kohusuhteensa Hearstin kanssa jätti varjoonsa hänen uransa näyttelijänä.
Romahdus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1929 pörssiromahdus ja 1930-luvun suuri lama tuhosivat Hearstin lehdistöimperiumin. On arveltu, että valtavalla vauhdilla rakennettu sanomalehtien ketju ei koskaan olisi tullut omillaan toimeen, ja että kaivoksista, maanviljelystä ja metsäteollisuudesta saadut varat pitivät myös lehdistöpuolta pystyssä. Lama horjutti pahasti Hearstin lehtiä, eikä ahdinkoa parantanut niiden kustantajan poliittinen asenne: 1930-luvun ensimmäisinä vuosina Hearst oli Franklin D. Rooseveltin ja New Deal -politiikan kannattaja, mutta kääntyi vuonna 1935 suosittua Rooseveltia vastaan ja julkaisi New Dealia vastaan suunnattua raivopäistä kritiikkiä kaikissa lehdissään.
Lopulta vuonna 1936 Hearst-yhtymä joutui oikeuden päätöksellä yrityssaneeraukseen, jossa sanomalehtiä ja muita sen omistuksia lakkautettiin tai myytiin pois. Hearst itse menetti aiemman, lähes rajattoman määräysvallan yhtiöihinsä ja muuttui tavalliseksi johtajaksi jonka oli toteutettava ulkopuolisia käskyjä. Hearst Corporation jatkoi kuitenkin toimintaansa, ja William Randolph Hearst työskenteli yhtymässä kuolemaansa vuonna 1951 asti.
Citizen Kane[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Orson Wellesin elokuva Citizen Kane (1941) on kenties se asia, josta William Randolph Hearst nykyään parhaiten muistetaan. Wellesin elokuvan pääosassa on lehtikuningas Charles Foster Kane, joka on vain heikosti naamioitu kopio W. R. Hearstista: Kane on kaivosmiljonäärin perijä joka aloittaa uran sanomalehtimiehenä, lietsoo Yhdysvaltain-Espanjan-sotaa kasvattaakseen lehtiensä levikkiä, epäonnistuu pyrkimyksissään päästä politiikkaan, rakentaa itselleen valtavan Xanadu-linnan ja yrittää pakkomielteisesti tehdä lahjattomasta rakastajattarestaan suurta oopperalaulajaa. Väitetään jopa, että elokuvan kuuluisa avainsana Rosebud ("Ruusunnuppu") olisi hellittelynimi, jota Hearst käytti Marion Daviesin intiimeistä osista.[2]
Hearst raivostui elokuvasta ja yritti kaikin tavoin estää sen valmistumista. Hän tarjosi elokuvayhtiö RKO:lle 842 000 dollaria Citizen Kanen kaikkien kopioiden tuhoamisesta. Kun tämä ei onnistunut, Hearst pyrki tuhoamaan elokuvan taloudellisesti: hän kielsi omistuksiinsa kuuluvia lehtiä arvostelemasta tai edes mainitsemasta elokuvaa, ja esti vaikutusvallallaan monia elokuvateatteriketjuja esittämästä sitä.[3] Citizen Kane menestyikin huonosti, mikä johti hankaluuksiin Orson Wellesin myöhemmällä uralla. Hearstin voitto on kuitenkin myöhemmin kääntynyt hänen tappiokseen: Citizen Kane on äänestetty lukuisia kertoja maailman parhaaksi elokuvaksi.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ William Randolph Hearst Encyclopædia Britannica. Viitattu 23.6.2016. (englanniksi)
- ↑ The mystery of Rosebud – explanation The Guardian. Viitattu 23.6.2016. (englanniksi)
- ↑ William Randolph Hearst stops Citizen Kane ads This Day In History. Viitattu 23.6.2016. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta William Randolph Hearst Wikimedia Commonsissa
- Sanomalehtikeisari, Suomen Kuvalehti, 10.12.1938, nro 49, s. 24, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
| ||||||||||||||||||||||
