Kuuban itsenäisyyssota
| Kuuban itsenäisyyssota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
|||||||||
| Komentajat | |||||||||
Kuuban itsenäisyyssota Espanjan valtaa vastaan Kuubassa syttyi vuonna 1895 ja se sai nopeasti hieman aiemmin käytyä kymmenvuotista sotaa enemmän kannatusta. Espanjalaiset vastasivat sissien toimintaan Valeriano Wyelerin johdolla esimerkiksi keskitysleirein ja teloituksin, mikä käänsi lehdistön laajan uutisoinnin johdosta julkisen mielipiteen Espanjaa vastaan Yhdysvalloissa. USS Mainen räjähdys Havannan satamassa vuonna 1898 johti Espanjan–Yhdysvaltain sotaan, joka päättyi Pariisin rauhaan saman vuoden joulukuussa. Espanjan valtakausi Kuubassa päättyi Pariisin rauhaan, mutta sotaa seurasi amerikkalinen miehistyshallinto. Amerikkalaiset poistuivat maasta Kuuban ensimmäisten vaalien jälkeen vuonna 1902, mutta Yhdysvallat säilytti huomattavan vaikutusvallan maan asioissa.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]_(14579399380).jpg)
Kuuban itsenäisyyssotaa oli edeltänyt vuosien 1868 ja 1878 välillä käyty kymmenvuotinen sota, joka oli samaan tapaan tähdännyt Kuuban itsenäistymiseen. Kapinalliset oli kuitenkin tuolloin voitettu, mutta sodan päättäneessä Zanjónin sopimuksessa Espanja teki kuubalaisille joitakin myönnytyksiä. Kuubalaisilla oli tarkoitus olla esimerkiksi edustus Espanjan cortesissa, mutta espanjalaisista poiketen cortesin vaaleissa kaikilla Kuubassa asuvilla espanjalaisilla virkamiehillä oli äänioikeus, kun taas kuubalaisilla oli äänioikeus vain tietyn veronmaksurajan ylittämisen jälkeen. Näin kuubalaisista vain noin 3 % oli äänioikeutettuja. Lisäksi emämaan veropolitiikkaan kuului, että Kuubasta saadut tulot käytettiin ensisijaisesti virkamiesten ja sotilaiden palkkoihin ja julkisille hankkeille ei jäänyt varoja. Kuubalaisten vaatimusten huomiotta jättäminen johti alati kasvavaan tyytymättömyyteen.[1]
Kuubassa oli ollut kymmenvuotisen sodan jälkeen muutamia yrityksiä nostattaa uusi kapina Espanjaa vastaan. Esimerkiksi kymmenvuotisen sodan hahmo Máximo Gómez yritti toteuttaa turhaan kapinaa vuosina 1884–1886. Yritykset eivät kuitenkaan ottaneet tuulta alleen ennen 1890-lukua, jolloin koettiin kansainvälinen lamakausi ja Kuuballe tärkeän sokerin kysynnän lasku. Kaiken lisäksi Yhdysvallat lakkautti kuubalaisen sokerin tullihelpotukset vuonna 1894. Espanjan politiikan katsottiin pitkittävän taloudellista taantumusta ja samalla ulkomaille paenneet itsenäisyysaktiivit lisäsivät itsenäisyyttä kannattavaa propagandaansa. Kuuban kansallissankarin asemaan kohonnut José Martí Pérez johti itsenäisyysmielisten vallankumouskomiteaa New Yorkissa ja vuonna 1892 perustettiin Kuuban vallankumouspuolue. Martí tapasi myös kymmenvuotisen sodan vaikuttajia, kuten Máximo Gómezin ja Antonio Maceon.[1]
Sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itsenäisyysmielisten sissisota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itsenäisyysliike aloitti sotatoimet helmikuussa 1895. Liikkeen varhainen keskus oli silloisessa Orienten maakunnassa, joka oli ollut myös kymmenvuotisen sodan päänäyttämö. Hieman sodan alkamisen jälkeen José Martí, Máximo Gómez, Calixto García ja Antonio Maceo palasivat Kuubaan ulkomailta. Gómezista tuli kapinallisten ylipäällikkö ja Martí sai vain hieman myöhemmin surmansa yhteenotossa espanjalaisten kanssa. Kymmenvuotisen sodan aikana kapinaliike oli ollut sisäisesti hajanainen, mutta nyt se sai kannatusta laajemmalta osalta kuubalaisista. Máximo Gómez vertasikin Kuuban itsenäisyyssodan alkaneen yhteiskunnallisesti alhaalta ylöspäin, kun taas kymmenvuotinen sota oli alkanut ylhäältä alas. Kapinallisilla ei tällä kertaa ollut varsinaista yhteiskunnalista ohjelmaa, mutta kapinalla oli kuitenkin sosiaalinen pohjavire. Sota levisi nopeasti ja vain vuoden kuluttua kapinallisia oli jo Havannan maakunnassa.[1]
Espanja yritti turhaan hillitä kapinallisten kannatusta tekemällä uusia myönnytyksiä. Kuuban hallintoa varten perustettiin puoliksi espanjalaisista ja puoliksi kuubalaisista koostuva neuvosto, joka ei kuiten kaan saanut vastakaikua kuubalaisista.[1] Espanjalaisia vuosien 1895 ja 1896 välillä johti Arsenio Martínez Campos[2] ja vuonna 1895 Kuubassa oli 100 000 espanjalaissotilasta[3]. Kapinallisten ottaessa voittoja espanjalaisista Espanja nimitti Kuuban joukkojensa ylipäälliköksi kovaotteisen kenraali Valeriano Wyelerin. Weylerin taktiikka muutti sodan vuodesta 1896 eteenpäin entistä julmemmaksi. Kapinallisten sissitaktiikkaan vastatakseen Weyler palkkasi heitä vastaan vastasissejä. Maaseudun väestölle perustettiin kulkutautien runtelemia keskitysleirejä, jota kapinallisilta saataisiin riistettyä heidän kannatuspohjansa. Ruokahuollon tuhoamiseksi hävitettiin paikallisia viljelmiä ja karjalaumoja. Kapinallisiksi epäiltyjä ja keskitysleireille muutosta kieltäytyneitä teloitettiin välittömästi. Vastaavasti kapinalliset surmasivat espanjalaisia ja heidän kannattajiaan. Sokeria edelleen kasvattavat uhattiin hirttää. Vuonna 1897 vallitsi pattitilanne, jossa kummallakaan osapuolella ei ollut mahdollisuuksia lopulliseen voittoon. Espanjalaiset hallitsivat Pinar del Rionin, Havannan ja Matanazin maakuntaa, kun taas kapinallisten hallitsemat alueet oli eristetty kolmeksi saarekkeeksi muualla.[1]
Yhdysvallat sekaantuu sotaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kapinallisten johdossa oli kuusihenkinen neuvosto ja heidän presidenttinään toimi jo kymmenenvuoden sodan aikana vaikuttanut Savador Cisneros Betancourt. Tomás Estrada Palma oli puolestaan heidän ulkoministerinsä ja Yhdysvaltain lähettiläs. Estrada pyrki saamaan Yhdysvallat Kuuba itsenäisyyden puolelle. Julkinen mielipide kääntyikin Espanjaa vastaan etenkin siksi, että amerikkalainen lehdistö uutisoi tarkasti espanjalaisten julmuuksista sotatoimien aikana. William McKinleyn hallitus oli kuitenkin haluton puuttumaan asioihin sotilaallisesti vaatimuksista huolimatta. Espanja muutti kantaansa sotaan vuoden 1897 loppupuolella. Lempinimen Teurastaja saanut Weyler korvattiin toisella ja Kuuballe tarjottiin rajoitettua itsehallintoa, sekä yleistä äänioikeutta. Kapinalliset eivät hyväksyneet tarjousta ja pitkään tiukasti espanjalaisten hallussa olleessa Havannassa syttyi itsenäisyyden kannattajien mellakoita. Samaan aikaan Havannan saapui amerikkalainen sota-alus USS Maine. Virallinen syy oli kohteliaisuusvierailu, mutta sillä haluttiin viestittää Yhdysvaltojen tarkkailevan tilanteen kehitystä.[1]
Helmikuussa 1898 Mainen ollessa Havannan satamassa aluksella sattui räjähdys ja 266 amerikkalaista sai surmansa. Amerikkalaiset alkoivat vaatia korvausta Espanjalta ja loppua sodalle Kuubassa. Espanjalaisten virallisen kannan mukaan räjähdyksen oli aiheuttanut aluksen oma ammuslasti ja korvausten maksamisesta kieltäydyttiin. Sodan välttääksen McKinley tarjoutui ostamaan Kuuban 300 miljoonalla dollarille, mutta tarjousta ei otettu vastaan. Amerikkalaisten yleinen mielipide vaati toimia Espanjaa vastaan ja huhtikuussa 1898 Yhdysvallat julisti sodan Espanjalle, mistä alkoi Espanjan–Yhdysvaltain sota. Kapinallisille kävi pian selväksi, että Yhdysvallat ei aikonut taistella heidän rinnallaan vaan se kävi omaa sotaansa. Mustiin ja sekavärisiin kuubalaisiin suhtauduttiin avoimen rasistisesti. Espanja tarjosi kapinallisille liittoa amerikkalaisia vastaan, mutta Gómez ha García kieltäytyivät tarjouksesta. Vain komen kuukauden taistelujen jälkeen Espanja pyysi rauhaa Yhdysvalloilta.[1]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aselepo astui voimaan elokuussa 1898 ja joulukuussa solmittiin rauhansopimus Pariisissa. Kuubalaisia ei ollut mukana rauhanneuvotteluissa, eikä heitä päästetty osallistumaan espanjalaisten antautumis- ja maasta poistumisseremonioihin. Espanjalaisvalta Kuubassa lakkasi, mutta heidän sijaansa Kuubassa oli nyt 45 000 amerikkalaissotilasta. Kuubaa hallitsemaan perustettiin amerikkalainen sotilashallinto, jota kuubalaisten valtaosa ei hyväksynyt. Yhdysvallatkaan ei halunnut jatkaa kallista hallintoa loputtomiin, vaan vuonna 1900 järjestettiin perustuslakia säätävän kokouksen vaalit. Kokouksen saatua peruustuslakiehdotuksensa valmiiksi Yhdysvallat vaati siihen lisäpykäliä joukkojensa vetämisen ehtona. Lisäpykälät tunnettiin senaattori Orville H. Plattin mukaan Plattin lisälausekeena. Ne antoivat Yhdysvalloille oikeuden puuttua tapahtumiin, jos Kuuban itsenäisyys tai rauha olisi uhattuna. Kuuban oli myös vuokrattava ja myytävä amerikkalaisille tukikohta-alueita. Isla de la Juventud jäi Kuuban suvereniteetin ulkopuolelle, minkä lisäksi Kuubaa kiellettiin luovuttamasta alueita muille valtioille. Plattin lisälausekkeen takia Yhdysvallat hallitsee edelleen Guantánamon tukikohta-aluetta, jonka se sai vuonna 1903. Amerikkalaisjoukot jäivät Kuubaan vielä maan ensimmäisiin vaaleihin saakka keväällä 1902, joiden jälkeen ne vedettiin takaisin Yhdysvaltoihin. Kuuban presidentiksi valittu Tomás Estrada Palma sai Yhdysvallat luopumaan joistakin tukikohdistaan ja sai joitakin tullihelpotuksia kuubalaiselle sokerille. Joka tapauksessa itsenäistynyt Kuuba muistutti pitkälti Yhdysvaltojen siirtomaata. Suuri osa Kuuban maista ja esimerkiksi sähkö- ja puhelinyhtiöistä päätyi amerikkalaisomistukseen ja amerikkalaiset tuotteet hallitsivat kotimarkkinoita tullihelpotusten avulla.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h Valtonen, Pekka: ”luvut Aina uskollinen?, Kymmenvuotinen sota, Itsenäisyyden sijasta Yhdysvaltain huomaan ja Itsenäisyys Yhdysvaltojen varjossa”, Karibian historia. Gaudeamus, 2017. ISBN 978-952-345-516-0
- ↑ Arsenio Martínez Campos Encyclopaedia Britannica. Viitattu 9.5.2018. (englanniksi)
- ↑ 1895: Cuban War for Independence Crucible of Empire. PBS. Viitattu 9.5.2018. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuuban itsenäisyyssota Wikimedia Commonsissa
