Kymmenvuotinen sota

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kymmenvuotinen sota
Päivämäärä:

1868 – 1878

Paikka:

Kuuba

Lopputulos:

Kapinallisten voitto

Osapuolet

Kuuban lippu Kuubalaiset kapinalliset

Espanjan vuosina 1875–1931 käytössä ollut lippu. Espanja

Vahvuudet

huipussaan 40 000

70 000

Kymmenvuotinen sota (esp. Guerra de los Diez Años[1]) oli vuosien 1868 ja 1878 välillä käyty sota Kuubaa hallineen Espanjan ja maan itsenäisyyttä ja aluksi myös orjuutta vastustaneiden kapinallisten välillä. Kymmenvuotinen sota oli ensimmäinen laajamittainen kapina Kuuban itsenäisyyden puolesta, mutta sodan ankarimmat taistelut rajautuivat tuolloiseen Orientesin maakuntaan. Sota päättyi kapinallisten tappioon heidän suostuessa lopulta solmimaan sodan päättäneen Zanjónin sopimuksen, mutta itsenäisyysliike kyti yhä ja johti 1890-luvulla Kuuban itsenäisyyteen johtaneeseen itsenäisyyssotaan.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carlos Manuel de Céspedes, kapinallisten julistaman tasavallan ensimmäinen presidentti.

Kuuban itsenäisyysliike syntyi verrattain myöhään. Monissa muissa Espanjan siirtokunnissa syntyi itsenäisyysliikkeitä 1810- ja 1820-luvuilla, mutta Kuubassa vastaavaa suurta liikettä ei ollut. Kun muut siirtomaat oli paljolti menetetty, Kuuba saikin mainesanan siempre leal eli "aina uskollinen". Mainesanojen ohella Espanja myös varmisti asemiaan esimerkiksi lähettämällä Kuubaan lisäjoukkoja. Espanjan ja kuubalaisten välejä huononsivat ajan myötä esimerkiksi espanjalaisten kuvernöörien toiminta. Kuvernööreillä oli käytännössä diktaattorin oikeudet. Paikalliseen kuubalaiseen kreoliyläluokkaan suhtauduttiin ylemmyydentuntoisesti. Paikallista kreoliyläluokkaa jakoi puolestaan kysymys orjuudesta. Orjuus oli alkanut väistyä 1800-luvulla, mutta Kuubassa sitä harjoitettiin muuta Karibiaa pidempään. Kuubassa orjuudella oli omat kannattajansa ja vastustajansa. Kreolieliitin piirissä alkoi muodostua itsenäisyysliike 1800-luvun puolivälissä ja sen esitaistelijana pidetään usein Narciso Lópezia, joka johti epäonnistunutta kapinaa Espanjaa vastaan vuonna 1848.[2]

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelu Guaimarossa, piirros vuodelta 1870.

Lokakuussa 1868 noin sata Kuuban itsenäisyyttä kannattanutta kreolia osallistui Carlos Manuel de Céspedesin omistamalla plantaasilla silloisessa Orienten maakunnassa järjestettyyn kokoukseen, jossa annettiin Yaran kaupungin mukaan nimetty julistus. Kokoontujat vaativat julistuksessa Kuuban itsenäisyyttä tasavaltana ja kapinaan Espanjaa vastaan liittyville orjille luvattiin vapaus. Kapinallisten perustamalle Kuuban tasavallalle laadittiin perustuslaki ja sen presidentiksi nostettiin Céspedes.[2]

Kapinallisilla ei ollut aluksi takeita menestyksestään. Kaikki osalliset eivät olleet samaa mieltä esimerkiksi orjuuden lakkauttamisesta. Lisäksi kapinalliset eivät saaneet tukea tiedustelujen jälkeen Yhdysvalloista, joka oli haluton osallistumaan sotaan maan vielä toipuessa omasta sisällissodastaan. Toisaalta Orientin vuoristoseutu suosi kapinallisia, jotka pystyivät toimimaan Espanjan armeijaa tehokkaammin. Orientesista kapinallisten onnistui väliaikaisesti myös levittää hallitsemansa alueet viereisiin Santa Claran ja Camagüeyn maakuntiin. Kapinallisten sotapäällikkönä toimi dominikaanilainen Máximo Gómez apunaan Antonio Maceo. Etenkin mulattitaustainen Maceo tuli tunnetuksi sodan kyvykkäimpänä kapinalliskomentajana. Suurimmillaan kapinallisilla oli riveissään noin 40 000 miestä.[2]

Sodan pitkittyessä kumpikaan osapuoli ei kyennyt pääsemään selvästi niskanpäälle. Sota muuttui luonteeltaan raa'aksi sissisodaksi ja molemmat osapuolet käyttivät esimerkiksi poltetun maan taktiikkaa. Céspedes ja monet muut kapinallisjohtajat olivat vapauttaneet omat orjansa, jotka liittyivät sotilaina kapinallisarmeijaan. Monet Orientesin plantaaseista olivat suhteellisen pieniä ja orjien vapauttamisesta kärsityt taloudelliset menetykset olivat suhteellisen pienet. Orjien kiinnostus liittyä kapinallisiin alkoi kuitenkin vähetä, kun Espanja lupasi vapauden kaikille sen armeijaan liittyville orjille, yli 60-vuotiaille orjille ja orjien jälkeläisille. Kapinallisten konservatiivinen siipi alkoi lisäksi yhä enenevissä määrin vastustaa ajatusta orjien vapauttamisesta, joka saattaisi merkitä orjien vallankumousta ja uhata heidän varallisuuttaan. Kapinalliset alkoivat lopulta kiistellä keskenään ja vuonna 1873 heidän lakiasäätävä kokouksensa erotti Céspedesin virastaan. Myöhemmin häönet kavallettiin espanjalaisille, jotka surmasivat hänet.[2]

Céspedesin erottamisen jälkeen kapinalliset valitsivat uudeksi presidentiksi Savador Cisneros Betancourtin, jonka kausi kesti kuitenkin vain parin vuoden ajan. Kun hänetkin oli erotettu, presidentiksi nousi vuonna 1876 Tomás Estrada Palma. Samoihin aikoihin konservatiivinen siipi oli noussut kapinallisten vaikutusvaltaisimmaksi ryhmäksi. Konservatiivit pakottivat plantaaseille hyökkäyksiä järjestäneen ja orjia vapauttaneen Gómezin lupumaan tehtävistään kapinallisten sotilaskomentajana. Kaiken lisäksi Espanjassa nousi vuonna 1875 valtaan Alfonso XII, mikä päätti maan epävakauden tilan. Kuubaan lähetettiin vahvistuksia ja vuonna 1877 aloitettiin kapinallisten vastainen operaatio 70 000 miehen voimin.[2] Espanjalaisia johtanut Arsenio Martínez Campos sovelsi samaa inhimillistä taktiikkaa, joka oli taannut voiton Espanjan sisällissodassa karlisteja vastaan vuonna 1876.[3] Antautuville kapinallisille luvattiin armahdus ja jatkuvasti kannatusta menettäneet kapinalliset suostuivat solmimaan vuonna 1878 sodan päättäneen Zanjónin sopimuksen.[2]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanja teki Zanjónin sopimuksella joitakin myönnytyksiä kuubalaisille. Kuuballe annettiin pysyvä edustus Espanjan cortesissa, kaikki kapinalliset armahdettiin ja molemmilla puolilla taistelleet orjat vapautettiin. Samalla vapautettiin myös Kuubassa olleet kiinalaiset työvelvolliset.[2] Verisen sodan aikana oli kuollut yhteensä arviolta 200 000 henkeä[1][2] ja heistä kaksi kolmasosaa oli kuubalaisia.[2]

Osa kapinallisten johtajiste ei hyväksynyt rauhaa Espanjan kanssa. Orjuus oli jäänyt lakkauttamatta ja itsenäisyys saavuttamatta. Maceo ja Calixto García johtivat jonkin aikaa pieniä joukkoja Espanjaa vastaan, mutta lopulta he pakenivat Yhdysvaltoihin. Itsenäisyyttä ajaneet olivat nyt päätyneet pääasiassa maanpakoon ja muutamat vielä toteutetut pienet kapinayritykset epäonnistuivat. Monet kymmenvuotisen sodan hahmot, kuten Gómez, Maceo ja García vaikuttivat kuitenkin Kuuban itsenäisyyteen johtaneessa Kuuban itsenäisyyssodassa 1890-luvulla.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Cuban Independence Movement Encyclopaedia Britannica. Viitattu 8.5.2018. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j Valtonen, Pekka: ”luvut Aina uskollinen?, Kymmenvuotinen sota ja Itsenäisyyden sijasta Yhdysvaltain huomaan”, Karibian historia. Gaudeamus, 2017. ISBN 978-952-345-516-0.
  3. Arsenio Martínez Campos Encyclopaedia Britannica. Viitattu 8.5.2018. (englanniksi)