Vytautas Suuri
| Vytautas Suuri | |
|---|---|
 Vytautas 1600-luvun maalauksessa | |
| Liettuan suuriruhtinas | |
| Valtakausi | 1392–1430 |
| Edeltäjä | Jogaila |
| Seuraaja | Švitrigaila |
| Syntynyt | 1350 |
| Kuollut | 1430 |
| Puoliso |
Ona ( n. 1370)[1] Juliana ( 1418)[1] |
| Suku | Gediminidit |
| Isä | Kestutis |
Vytautas Suuri (liett. 
Vytautas Didysis (ohje)) (1350 – 1430) oli Liettuan suuriruhtinas vuosina 1392–1430. Hän oli ehkä kuuluisin Liettuan suuriruhtinaista ja hänen valtakaudellaan Liettuan rajat ylsivät Itämereltä Mustallemerelle. Liettuassa hänet nähdään kansallissankarina ja hänen aiottua kruunajaispäiväänsä juhlitaan kansakunnan päivänä.
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vytautas oli Kęstutisin poika, joka oli ollut jo Algirdasin valtakaudella merkittävässä asemassa Liettuan hallinnossa. Tarinan mukaan Vytautas syntyi Kęstutisin ja pakanallisen jumalattaren Birutėn avioliitossa. Algirdasin kuoltua valtaan nousi Jogaila, jonka kanssa Kęstutisilla tuli nopeasti erimielisyyksiä. Näiden johdosta Kęstutis anasti vallan vuonna 1381, mutta Jogailan onnistui saada se takaisin 1382. Jogailan päästyä taas valtaan hän vangitutti Kęstutisin ja Vytautasin. Kęstutis kuoli parin viikon päästä vangitsemisestaan mahdollisesti Jogailan surmaamana, mutta Vytautasin onnistui paeta Saksalaisen ritarikunnan pääkaupunkiin Marienburgiin naamioituneena vaimonsa Annan vaatteisiin.[2]
Jogaila joutui sotaan ritarikuntaa vastaan vuonna 1383, koska hän ei lupauksestaan huolimatta antanut ritarikunnalle Žemaitijaa eikä antanut kastaa liettualaisia (katolisiksi). Vytautas käytti sotaa hyväkseen ja lupasi täyttää Jogailan lupaukset ritarikunnalle, mikäli nämä auttaisivat häntä nousemaan valtaan. Hän ottikin kasteen nimellä Wigand ja taisteli kannattajineen ritarikunnan puolella.[3] Vytautas kuitenkin petti ritarikunnan ja teki sopimuksen Jogailan kanssa vuonna 1384, jolla hän sai takaisin isänsä hallitsemat alueet lukuun ottamatta Trakaita. Vytautas perääntyi ritarikunnan alueelta polttaen samalla kolme ritarikunnan linnaketta Niemen-joen (liett. Nemunas) varrella. Jogaila sijoitti Vytautasin hallitsemaan vähäarvoisia maita Rusissa.[4]
Valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jogaila vahvisti tämän jälkeen asemiaan naimalla Puolan kruununperijättären Jadwigan (Hedvigin), joka alaikäisyydestään huolimatta (Jadwiga oli naimahetkellä 12-vuotias) naitettiin Jogailalle 4. maaliskuuta 1386 ja Jogailasta tuli näin Puolan kuningas[5]. Tätä oli edeltänyt Jogailan ottama kaste. Myös Vytautas otti kasteen, mikä oli hänelle jo kolmas kerta, sillä hänet oli kastettu myös ortodoksiksi. Avioliiton ehtojen mukaisesti koko Liettua kääntyi Žemaitijaa lukuun ottamatta katolilaiseen uskoon.[4]
Jogaila asetti Liettuan johtoon sijaishallitsijakseen veljensä Škirgailan, joka ei kuitenkaan ollut suosittu Liettuan aateliston keskuudessa. Vytautas kapinoi sijaishallitsijaa vastaan aateliston tuella ja Liettua joutui näin taas sisällissotaan. Vytautas sai puolelleen myös Saksalaisen ritarikunnan luvaten näille jälleen kerran Žemaitijan. 4. syyskuuta 1390 Vytautas piiritti yhdessä ritarikunnan Konrad Wallenrodenin kanssa Vilnan, joka kukistuikin viisi viikkoa kestäneen ankaran taistelun jälkeen. Vytautas päätti hankkia liittolaisia myös idästä naittamalla tyttärensä Sofian Moskovan ruhtinas Vasili I:lle vuonna 1391. Sisällissota päättyi vuonna 1392 Asravan sopimukseen, jolla Vytautas sai elinajakseen hallittavakseen Liettuan arvonimellä Magnus Dux, eli suuriruhtinas.[6] Jogaila kuitenkin pidätti itsellään ylemmän arvonimen Prince Supremus, mutta tästä huolimatta Vytautas sai hallita Liettuaa käytännössä itsenäisesti.[7]
Sota Kultaista ordaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vytautas rupesi valtaan päästyään uudistamaan Liettuan hallintojärjestelmää. Paikallisia ruhtinaita korvattiin Vytautasin käskynhaltijoilla. Perinteiseen sukuun nojaavan vallan puolesta hän alkoi tukeutua enenevimissä määrin Liettuan kasvavaan aatelistoon. Lisäksi perustettiin suuraateliston ja katolisen kirkon edustajien muodostama neuvosto hallitustyön tueksi. Vytautas sai tilaisuuden laajentaa Liettuaa kohti etelää Kultaisen ordan sisällä syntyneen valtataistelun takia. Syrjäytetty kaani Tokhtamysh pakeni Liettuaan ja pyysi Vytautasilta apua valtansa palauttamiseksi.[7] Vytautas kokosi armeijan ja teki kolme sotaretkeä Ordan alueelle vuosina 1397, 1398 ja 1399. Turvatakseen läntisen rajansa hän joutui luovuttamaan Žemaitijan saksalaiselle ritarikunnalle Salynasin sopimuksella 12. lokakuuta 1389.
Ensimmäinen retki Ordan alueelle ei kohdannut mainittavaa vastarintaa ja alueelta tuotiin Liettuaan tuhansia sotavankeja. Näin syntyivät Liettuaan tataarien ja karaiimien vähemmistöt. On kuitenkin mahdollista että tataarit tai karaiimit eivät tulleet vankeina vaan Vytautasin asepalvelukseen kutsumana[8].
Seuraavalla retkellä vuonna 1398 Vytautasin armeija hyökkäsi Krimin pohjoisosaan ja idässä Donin rannoille saakka. Valtausten vakiinnuttamiseksi rakennettiin linna Dneprin suulle. Voittojen jälkeen Vytautas julisti ristiretken mongoleja vastaan ja sai sille paavi Bonifatius IX:nen siunauksen.[9] Vytautas kärsi kuitenkin musertavan tappion mongoleille Vorsklajoen taistelussa[10]. Taistelun seurauksena asemat Mustallamerellä menetettiin. Monet Liettuan rusilaiset ruhtinaskunnat kapinoivat. Taistelun seurauksena Puolan aatelisto painosti Jogailaa liittämään Liettuan tiiviimmin Puolaan. Vuonna 1401 solmittiinkin Vilnan ja Radomin unioni[11], jossa sovittiin että jos Vytautas kuolee ennen Jogailaa, Jogaila saa hänen paikkansa. Jos taas Jogaila kuolee ensin ei Puolan kuningasta valita kuulematta Vytautasin mielipidettä.[12]
Sota ritarikuntaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1401 alkoi taas sota ritarikuntaa vastaan, jonka puolella taisteli Liettuan hallintaa tavoitteleva Jogailan veli Švitrigaila. Liettuaa tuki kuitenkin paavi, joka kielsi vuonna 1403 ritarikuntaa hyökkäämästä Liettuaan. Kiellon jälkeen solmitussa Raciążin rauhansopimuksessa, jossa ritarikunta piti itsellään Žemaitijan mutta luopui tuestaan Švitrigailalle. Tämän jälkeen sotatoimien painopiste siirtyi itään, jossa taisteltiin mongolien ja rusilaisten ruhtinaiden lisäksi myös Vytautasin vävyn johtamaa Moskovaa vastaan. Moskova joutui luopumaan sodasta Kultaisen ordan Edigun hyökkäysten takia, joka oli puolestaan heikentynyt Timur Lenkin hyökkäyksissä siten, että Liettuan oli mahdollista vallata Vorsklajoen taistelussa menettämänsä alueet takaisin. Idässä saavutetun rauhan jälkeen alkoivat sotatoimet taas lännessä. Žemaitija kapinoi ritarikuntaa vastaan 1409 ja Vytautas lähetti joukkonsa auttamaan kapinallisia. Puola liittyi sotaan ja kesällä 1410 Jogailan ja Vytautasin johtamat joukot etenivät ritarikunnan maille.[12] Liettualais-puolalaiset joukot saavuttivat voiton ritarikunnasta Tannenbergin taistelussa ja vaikka taisteluun osallistuneiden joukkojen johtaja plikin Jogaila, oli voitto paljolti kiinni Vytautasin joukkojen toiminnasta. Taistelun tuloksena solmittiin Thornin rauha, jolla ritarikunta luopui alueistaan Žemaitijassa. Rauhasta ei kuitenkaan tullut kestävä sillä Vytautas vaati vielä kaikkia ritarikunnan alueita Niemen-joen pohjoispuolelta.[13]
Konstanzin kirkolliskokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liettuan ja ritarikunnan kiistoja ryhtyi sovittelemaan uusi keisari Sigismund Luxemburgilainen. Keisarin välittäjä Benedict Macra julisti Niemenin oikean rannan ja Memelin olevan osa Žemaitijaa ja näiden alueiden kuuluvan siten Liettualle. Ritarikunta ei hyväksynyt sopimusta ja se aloitti propagandakampanjan Puolaa ja Liettuaa vastaan, jossa käytettiin hyväksi sitä, että Liettuan joukoissa palveli ortodokseja ja muslimeja. 1413 Jogaila ja Vytautas solmivat Horodlanin sopimuksen, jolla Liettua liitettiin Puolaan, mutta Vytautas sai rajattomat oikeudet Liettuan suuriruhtinaana. Saman vuoden syksyllä aloitettiin Žemaitijan kastaminen. Puolan, Liettuan ja ritarikunnan kiista otettiin esille vuosina 1414–1418 pidetyssä Konstanzin kirkolliskokouksessa, jossa Vytautasin lähetystö syytti ritarikuntaa Žemaitijan kastamisen vaikeuttamisesta, mikä taas vei pohjaa ritarikunnan väitteeltä siitä, että liettualaiset olivat kääntyneet kristinuskoon vain hämäyksen vuoksi. Kirkolliskokous ei kuitenkaan ratkaissut rajakiistoja, mutta se oli ensimmäinen kerta kun liettualaiset ajoivat itseään koskevia asioita Euroopan korkeimmalla poliittisella foorumilla.[14]
Hussilaiskapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirkolliskokouksen jälkeen kiistaa yrittivät sovitella paavi Martinus V sekä keisari Sigismund, mutta heidän päätöksensä suosivat ritarikuntaa. Vytautas käytti hyväkseen Böömissä syttynyttä Jan Husin kannattajien aloittamaa hussilaiskapinaa. Kapinalliset eivät hyväksyneet Sigismundia hallitsijakseen, vaan tarjosivat kruunua Vytautasille. Vytautas suostui vastaanottamaan kruunun, mutta ei saapunut hakemaan sitä itse, vaan lähetti sinne sukulaisensa Žygimantas Kaributaisin, joka julisti keisarille sodan Vytautasin nimissä. Tarkoituksena oli painostaa keisari Vytautasin puolelle, mutta sen sijaan se ajoi häntä tukemaan ritarikuntaa entistä vahvemmin. Puola ja Liettua julistivat taas sodan ritarikuntaa vastaan vuonna 1422 ja sotaan valmistautumaton ritarikunta joutui tekemään rauhan jo saman vuoden syyskuun 27 päivä. Ritarikunta luopui vaatimuksestaan Žemaitijan rannikkokaistaan Palangan ympärillä, mutta se sai pitää Memelin alueen. Keisari tunnusti rauhansopimuksen ja vastineeksi Vytautas kutsui takaisin Žygimantasin, joka tästä huolimatta jäi Böömiin hussilaisarmeijan johtoon vuoteen 1434 saakka.[14]
Valtakauden loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalaisen ritarikunnan kanssa käytyjen taistelujen jälkeen uusia ongelmia alkoi muodostua idässä. Moskovan asema oli heikentynyt ja Vytautas tuki tyttärenpoikaansa Vasilia kapinallisia vastaan. Lisäksi tehtiin sotaretket Pihkovaan vuonna 1426 ja Novgorodiin 1428.[15] Vuonna 1429 keisari, joka haki Vytautasista tukea Puolaa vastaan, tarjosi Vytautasille kruunua 10. tammikuuta 1429 Lutskin alueellisten kysymysten konferenssissa, johon ottivat osaa lähes kaikki pohjoisen Keski-Euroopan hallitsijat Jogaila mukaan lukien. Aluksi Jogaila hyväksyi kruunun antamisen Vytautasille, mutta hän joutui pyörtämään tukensa puolalaisten magnaattien painostuksesta. Magnaattien mukaan Vytautasin kuninkuus marginalisoisi Puolan ja peruuttaisi Jogailan perintöoikeuden Liettuaan. Keisari pysyi Vytautasin puolella, kun taas paavi Martinus asettui magnaattien puolelle saadakseen Puolan tuen hussilaisten kukistamisessa. Kesällä 1430 puolalainen aatelisto esti väkivalloin Sigismundin lähettilästä viemästä kruunua Liettuaan. Kruunajaiset, jotka oli aiottu pitää 8. syyskuuta (Neitsyt Marian syntymäpäivänä) oli peruttava, mutta Sigismund aloitti sotilasretkikunnan muodostamisen kruunun viemiseksi perille. Jogailakin ilmaisi taas tukensa Vytautasin kruunaamiselle, mutta Vytautas kuoli ratsastusonnettomuudessa vähän ennen kruunajaisiaan 27. lokakuuta 1430. Vytautas haudattiin Vilnan katedraaliin, mutta hauta on sittemmin kadonnut. Jogaila kuoli pian Vytautasin jälkeen vuonna 1434.[16]
Kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vytautasilla oli tärkeä asema Liettuan kansallisessa heräämisessä ja ensimmäisen tasavallan aikaan Vytautasilla oli jopa kulttimaista suosiota. Vastaavasti Jogaila on nähty Liettuassa roistona, jonka takia Liettua liitettiin Puolaan. Läntisessä kirjallisuudessa suhde Vytautasiin on ollut vaihtelevaa. Yksi merkittävä Vytautasin elämästä kertova lähde on Sigismund Herbestein (1486–1566) kirjoittama Rerum Moscovitarum commentarii, joka perustuu sekä kuultuun tietoon että Sigismundin itse keräämään tietoon. Kirjassa kerrotaan muun muassa, että Vytautas pakotti kuolemaantuomitut tekemään itsemurhan erityisen julman teloituksen uhalla, vaikka hän ei esittänytkään varsinaista arvostelua näitä toimia vastaan. Aeneas Piccolomini eli myöhempi paavi Pius II kuvasi 1400-luvun puolivälin teoksessaan De Europa Vytautasia verenhimoisena tyrannina.[17] Renessanssin ajan kirjailija Michel de Montaigne (1533–92) käsitteli Vytautasia Esseiden kolmannessa kirjassaan, jossa hän kuvaa Vytautasia valistuneeksi ruhtinaaksi. Hän muun muassa puolusteli itsemurhaan pakottamista sillä, että siten ketään ei jouduttaisi pakottamaan murhaamaan toista.[18]
Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vytautas avioitui noin vuonna 1370 Ona-nimisen naisen kanssa.[1] Tämä kuoli heinäkuussa 1418, ja Vytautas nai tämän jälkeen Onan sisaren lapsenlapsen Julianan, joka oli jäänyt leskeksi.[19]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Jyväskylä: Atena, 2000. ISBN 951-796-216-9.
- Kallio, Aulis: Liettuan historia. Tampere: Jagellonica-kulttuuriyhdistys, 2009. ISBN 978-951-98665-3-6.
- Frost, Robert I.: The Oxford History of Poland-Lithuania: Volume I: The Making of the Polish-Lithuanian Union, 1385-1569. Oxford University Press, 2018. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Frost 2018, s. 32
- ↑ Kallio 2009, s. 54.
- ↑ Kallio 2009, s. 55.
- ↑ a b Kallio 2009, s. 56.
- ↑ Alenius 2000, s. 83.
- ↑ Kallio 2009, s. 57.
- ↑ a b Kallio 2009, s. 58.
- ↑ Vytautas and Karaims Lithuanian Karaims Culture Community. Arkistoitu 5.3.2019. Viitattu 28.8.2010. (englanniksi)
- ↑ Kallio 2009, s. 59.
- ↑ Alenius 2000, s. 81.
- ↑ Kallio 2009, s. 60.
- ↑ a b Kallio 2009, s. 61.
- ↑ Kallio 2009, s. 62.
- ↑ a b Kallio 2009, s. 64.
- ↑ Kallio 2009, s. 66.
- ↑ Kallio 2009. s. 67.
- ↑ Kallio 2009, s. 68.
- ↑ Kallio 2009, s. 69.
- ↑ Frost 2018, s. 134
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vytautas Suuri Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||
