Michel de Montaigne

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Michel de Montaigne

Michel Eyquem de Montaigne (28. helmikuuta 1533 Château de Montaigne – 13. syyskuuta 1592 Château de Montaigne) oli ranskalainen renessanssiajan kirjailija-filosofi. Montaignea pidetään esseemuodon kehittäjänä ja hänen tunnetuin teoksensa onkin Esseitä. Kirjoituksissaan hän käsittelee tiettyjä renessanssin ja uskonpuhdistuksen ajan suuntauksia. Hän painotti kirjoitustensa epätaiteellista, henkilökohtaista ja välitöntä luonnetta. Montaignen vaikutus näkyy esimerkiksi kirjallisuudessa; William Shakespearen Hamletin monologeissa on useita jälkiä näytelmän syntyaikoihin julkaistusta Esseiden englanninkielisestä versiosta. Hän otti tavoitteekseen tutkia itseään, pyrkien punnitsemaan omaa luonnettaan, tapojaan, mielipiteitään.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michel de Montaignen isä, Pierre Eyquem, oli varakas kauppias, joka oli vastikään saanut aatelisarvon. Häntä innostivat Erasmus Rotterdamilaisen kasvatusopit ja poika annettiin lähes heti syntymänsä jälkeen latinaa puhuneelle hoitajalle. Seuraavaksi häntä kasvatti saksaa puhunut hoitaja ja kuusivuotiaana hänet siirrettiin Collège de Guyennen sisäoppilaitokseen. Isäänsä tuleva esseisti suhtautui koko elämänsä lämmöllä, mutta äitinsä Antoine de Louppesiin hänellä oli koko elämäsä ajan riitojen ja katkeruuden täyttämät välit.[1] Montaigne oppi puhumaan latinaa ennen ranskaa johtuen hänen isänsä omaperäisestä kasvatuksesta. Ranskaa Montaigne oppi puhumaan vasta mentyään kouluun.[2]

Isä yritti testamentissaan järjestellä leskensä ja poikansa välit, mutta turhaan. Antoine de Louppes muutti Bordeaux'in ja jätti ainoan eloon jääneen lapsenlapsensa perinnöttömäksi.[3]

Montaigne kasvoi uskonnollisten mullistusten Euroopassa. Jo nuorena hän tiedosti uskonnollisten käsitysten moninaisuuden. Ranskan aateliston jäsenenä hänet opetettiin kriittiseksi systemaattista tutkimusta kohtaan. Aateliston jäsenten tuli hankkia tietoa vain itseään varten. Tämä näkyy Montagnen esseiden minäkeskeisyydessä.

Vuoden 1559 tienoilla. saatuaan juuri valmiiksi esseensä Discours de la servitude volontaire (Vapaaehtoisesta orjuudesta) tuolloin 25- vuotias Montaigne tutustui ja ystävystyi Etienne de La Boétien kanssa. Boétie oli 28- vuotias juristi ja Montaigne hallintovirkamies. Montaigne kuvaa miesten ystävyyssuhdetta sielujen yhteensulautumisesksi ja intohimoiseksi rakkausdraamaksi Bordeux'n parlamentin juhlissa. Boetie sairastui myöhemmin eikä huolinut kuolinvuoteensa ääreen vaimoaan, vaan Montaignen. Montaigne tunsi olevansa hylätty ja että elämään oli tullut yö. Miesten ystävyys kesti neljä vuotta. Heidän suhteensa luonteesta , syvyydestä ja mahdollisesta fyysisyydestä on esitetty jatkuvia spekulaatioita. [4]

Ystävän kuoltua Montaigne eli kaksi vuotta kevytmielisesti ja nautinnonhaluisesti. Avioliiton hän solmi vuonna 1565, 33- vuotiaana. Puoliso oli häntä yksitoista vuotta nuorempi Françoise de Chaissaigne. Avioliiton hän solmi paljolti sukunsa painostuksesta; ilman puolisoa hän jäisi perinnöttömäksi. Montaigne itse totesi, että olisi "karttanut naimasta jopa viisautta itseään" , mutta häntä "ohjasivat ulkoiset olosuhteet". Avioliitosta syntyi kuusi tytärtä, jotka Léonorea lukuunottamatta menehtyivät nuorina. [5]

Kovin onnellinen avioliitto tuskin oli. Puolisot asuivat Montaignen asuinlinnassa huoneissa, joilla oli välimatkaa 50 metriä. Montaigne teki puolitoista vuotta kestäneen huvimatkan Italiaan yksin. Tyytyväisenä hän totesi, että "nukuin, opiskelin milloin huvitti... menin ulos kun päähän pälkähti...". Myös viranhoito vaati matkustelua, joten kotonaan esseistiä ei paljonkaan nähty hänen ollessaan aktiivi-iässä.[6]

Virkatehtävistään Bordeaux'n määrinä Montaigne luopui vuonna 1571 omistautuakseen kirjallisuudelle. Vuonna 1588 Montaigne matkusti Pariisiin virallisissa tehtävissä. Hänen piti neuvotella Henrik Navarralaisen toimeksiannosta Henrik III:n kanssa. Tällä matkalla hän tapasi tuolloin 23- vuotiaan itseoppineen naisen Marie de Jars de Gournayn. Montaigne nimitti nuorta naista pian "ottotyttärekseen". [7]

Tour de Montaigne eli Montaignen torni, jossa esseisti säilytti kirjojaan ja jonne hän vetäytyi kirjoittamaan. Torni on lähes kokonaan alkuperäisessä asussaan. Linnan muut rakennukset on purettu.

Marie de Jars de Gournay oli lukenut Montaignen esseitä 18- vuotiaasta ja oli kirjailijan innokas ihailija. Kuultuaan Montaignen olevan Pariisissa, hän sopi tapaamisesta. Äkki-ihastunut pari vietti yhdessä kolme kuukautta maaseudulla. Tämän jälkeen he kävivät aktiivista kirjeenvaihtoa. [8]

Montaigne uskoi Esseiden viimeisen, vuonna 1595 ilmestyneen, version toimittamisen de Jars de Gournaylle, joka teki sitä viisitoista kuukautta. Tuon ajan hän asui Montaignen lesken luona. [9]

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montaignen filosofiaa on kuvattu lempeäksi ja hymyileväksi. Se vastustaa hänen elinaikansa kiihkomielistä uskonvarmuutta.[10] Häntä pidetään yleisesti skeptikkona ja humanistina. Hänen mukaansa inhimilliseen tietämykseen voi suhtautua vain skeptisesti, koska inhimillinen tietämys on epäluotettavaa ja sitä sävyttävät niin monet tekijät. Kokemus ja järki ovat riittämättömiä varman tiedon saavuttamiseksi: "Aistit eivät voi ratkaista riitaamme, koska ne ovat itse täynnä epävarmuutta; siispä järjen on ratkaistava se; mutta mitään järkeä ei voi todeta oikeaksi muuten kuin toisen järjen avulla: siirrymme taaksepäin loputtomiin." Kaksi ihmistä ei voi olla samaa mieltä samasta asiasta. Hänen skeptisminsä oli kuitenkin aristokraattista filosofista skeptisismiä, joka on erotettava nykyajan liberalismista.

Politiikassa Montaigne kannatti aikansa vallitsevia perinteitä huolimatta skeptisyydestään. Hänen mielestään muutoksiin tuli suhtautua varauksella. Hinta, joka joudutaan maksamaan uusista, terroria ja hajaannusta seuraavista arvoista, on liian korkea. Sokrateen tavoin Montaigne tiesi, ettei tiennyt mitään. [11]

Ajattelunsa esikuvana Montaigne piti roomalaista filosofia Senecaa. Montaigne asetti päämääräkseen olla kokonaan oma itsensä. Se oli hänen korkein päämääränsä, mihinkään muuhun hän ei tuntenut kunnianhimoa. Se, että henkilö oli oma itsensä, ei Montaignen mukaan tarkoittanut itsetyytyväisyyttä ja passiivista paikallaanoloa. Ihmisen piti kehittää itseään moraalisesti, mutta tämä ei saanut tapahtua ulkokultaisen katumisen ja parannuksen tietä. Julkiset katumuksen osoitukset tekivät Montaignen mielestä ihmisestä tekopyhän. Hänen mukaansa kehittämällä järkeään järjestelmällisesti ihminen voi heikentää alhaisimpia viettejään. Lyhyesti hän ilmaisi ajatuksensa, että viisaus johtaa hyvyyteen ja viisauden selvin tuntomerkki on ilo. [12]

Yleensäkin Montaigne kehottaa lukijoitaan olemaan skeptikkoja. Hän kirjoittaa, että on oppinut elämässään asioiden olevan suhteellisia, se mikä on toisen mielestä totuus, on toiselle erehdys. Muistiin hän ei kehota luottamaan ratkaistessa tärkeitä asioita. Hän pyrkii lähemmäksi totuutta ja hyvyyttä, mutta ei koskaan väitä löytäneensä kumpaakaan.[13]

Montaigne kiinnitti huomionsa myös lasten ja nuorten kouluttamiseen ja kasvattamiseen. Hän vaati lastenkasvatukseen lempeyttä ja hylkäämään kaikenlaisen kovakouraisuuden. Lapsia ei saanut hänen mukaansa kuitenkaan totuttaa ylellisyyteen eikä nirsoiluun ruoan ja juoman suhteen, sillä se oli hänen mielestään yhtä vahingollista kuin kovuus. [14]

Kouluissa noudatettiin Montaignen mielestä tarpeettoman ankaraa kuria. Hänen mielestään se kasvatti nuorista rikollisia. Huutavat ja patukka kädessä opettavat opettajat eivät kasvata nuorissa aitoa kiinnostusta mihinkään ja he tekevät nuorista vain "kirjoilla täytettyjä aaseja". Hän tähdentääkin että julmuus on ihmisen pahin moraalinen vika. [15]

Teoksissaan Montaigne käsitteli myös miesten ja naisten välisiä suhteita. Nykylukija kiinnittää huomionsa siihen, että hän hyväksyy myös naisten sukupuoliset halut ja tarpeet. Hän jopa julistaa, että on oikein, kun naiset rikkovat heille asetettuja sääntöjä. Naiset eivät ole heitä koskevia sääntöjä laatineet, vaan vallanhaluiset miehet. Aviorikoksesta syytettyjä naisia hän kehottaa vetoamaan haluun vaihdella. [16]

Paheksujille Montaigne vastaa, että jokainen on joskus tehnyt jostakusta toisesta aisankannattajan. Hänen mielestään olisi hyödyllisempää peittää silmänsä kuin kuulustella puolisoaan. Hänen mielestään hyvässä avioliitossa vaimon pitää olla sokea ja miehen kuuro. Yhteiskunta ja kirkko ovat tehneet hänen mielestään avioliitosta vankilan. [17]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montaignen pääteos on Esseitä (Essais, 1580–1588). Esseitä oli ainutlaatuinen suorasukaisuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan. Teoksessaan hän esittelee lukijalle itsensä ansioineen ja inhimillisine puutteineen.[18] Hän tarkasteli kirjoituksissaan ihmiskuntaa ja itseään ja oli ensimmäinen kirjailija, joka piti kirjoituksiaan esseinä. Teoksessaan hän viittaa usein Kreikan skeptikoihin Yhdessä esseessään Montaigne kuitenkin toteaa, että jos hän olisi löytänyt veroisensa keskustelukumppanin, hän olisi kehitellyt ja julkaissut ajatuksensa esseemuodon sijasta kirjeinä. Hän painotti kirjoitustensa epätaiteellista, henkilökohtaista ja välitöntä luonnetta.

Esseet kuuluvat teoksiin joiden tekijällä on enemmän ihailijoita kuin teoksilla lukijoita. Niiden kieli on hyvin eläväistä ja hyvin harvat käännökset tavoittavat se vivahteet. Teos ei ole nykylukijan kannalta helppolukuinen, sillä Montaigne keskeyttää järkeilynsä usein aiheesta poikkeavilla kertomuksilla ja poikkeaa usein kokonaan toisiin aiheisiin. Niitä ei siksi suositella luettaviksi yhdellä istumisella vaan niihin tulee tarttua vähän kerrallaan. [19]

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tutkielmia. (Valikoima teoksesta Essais, 1580–1588). Suomentanut Edwin Hagfors. Hämeenlinna: Karisto, 1922.
  • Esseitä. (Valikoima teoksesta Essais, 1580–1588). Suomentanut Marketta Enegren. Helsinki: WSOY, 1955.
  • Esseitä: Osa 1. Suomentanut sekä esipuhe ja selitykset: Renja Salminen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-28207-3.
  • Esseitä: Osa 2. Suomentanut ja selityksin varustanut Renja Salminen. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33966-4.
  • Esseitä: Osa 3. Suomentanut ja selityksin varustanut Renja Salminen. Helsinki: WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-39556-1.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niemi-Pynttäri, Risto: Montaigne Taiku - Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Jyväskylän yliopisto.
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 13, Uskonsodat. WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1980, ISBN 951-0-09741-1
  • Oliver, Martyn: Filosofian historia, s. 64-65. Gummerus, 1997. ISBN 951-20-5207-5.
  • Lancelin, Aude- Lemonnier, Marie: Filosofit ja rakkaus ,Otava 2011, ISBN 978-951-1-23481-4

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lancelin- Lemonnier, 2011, 57
  2. de Montaigne, Michel: Esseitä: Osa 1, s. 10.
  3. Lancelin- Lemonnier, 2011, 57
  4. Lancelin- Lemonnier, 2011, 57- 58
  5. Lancellin- Lemonnier, 2011, 60- 62
  6. Lancellin- Lemonnier, 2011, 61-62
  7. Lancellin- Lemonnier, 2011, 61, 64
  8. Lancellin- Lemonnier, 2011, 65
  9. Lancellin- Lemonnier, 2011, 65
  10. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 13, 1980, 93
  11. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 13, 1980, 94
  12. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 13, 1980, 91-92
  13. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 13, 1980, 94
  14. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 13, 1980, 90
  15. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 13, 1980, 90
  16. Lancellin- Lemonnier, 2011, 61
  17. Lancellin- Lemonnier, 2011, 63-64
  18. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 13, 1980, 95
  19. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 13, 1980, 95-96

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mantere, Oskari: Yksilöllisyys ja personallisuus kasvatuksessa Michel de Montaignen mukaan. Helsinki: Weilin, 1906.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Michel de Montaigne.