Vanhainkoti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Utajärven entinen kunnalliskoti ja vanhainkoti Roinila.

Vanhainkoti on palvelulaitos, joka tarjoaa hoitopalveluita sellaisille vanhuksille, jotka eivät selviydy kotona tai palvelutalossa. Vanhainkodin toiminta on laitoshoitoa, mutta toiminnan tavoitteena on luoda mahdollisimman "kodinomaiset" olosuhteet.

Suomen suurin vanhainkoti on Koukkuniemen vanhainkoti Tampereella. Siinä on 972 hoitopaikkaa, joista 140 on sairaalapaikkoja.[1]

Hoitomuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhainkodit voivat järjestää lyhyt- tai pitkäaikaista hoitoa sekä esimerkiksi päiväkeskustoimintaa. Pitkäaikainen hoito tarkoittaa jatkuvaa asumista vanhainkodissa. Lyhytaikainen hoito on tarkoitettu esimerkiksi omaishoitajan loman ajaksi. Päiväkeskustoiminta on tarkoitettu kotonaan asuville vanhuksille.

Omistusmuodot ja maksullisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhainkoti voi olla kaupungin, kunnan, säätiön tai yksityisen yrityksen omistuksessa. Yksityisiltä kaupungit ja kunnat ostavat vanhainkotipalveluita ostopalvelusopimuksilla.

Asukkaiden hoidon, ruuan, lääkkeet ja tilat kustantaa kunta. Pitkäaikaishoitopäätöksen saaneelta peritään hoitomaksua enintään 80 % hänen tuloistaan, mutta ei hoidon kustannuksia enempää. Puolisoiden yhteenlasketuista tuloista hoitomaksu on enintään 40 %. Lisäksi on säädetty asukkaan käteenjäävästä kuukausittaisesta vähimmäisrahasummasta.[2]

Palvelujen laatu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Geriatrian professori Jaakko Valvanne arvioi vuonna 2016, että asiakkaiden kaltoinkohtelu vanhainkodeissa on Suomessa melkein päivittäistä ja että lievä kaltoinkohtelu on osa hoitokulttuuria, vaikka vakavat ongelmat ovat harvinaisia. Yleinen kaltoinkohtelun muoto on etenkin ihmisoikeuksiin kuuluvan liikkumisvapauden rajoittaminen yöllä tai jopa sen estäminen sitomalla asiakas sänkyyn. Toinen ongelma on työntekijöiden asiaton käytös, joka ilmenee esimerkiksi siten ettei henkilöä avusteta vessaan, vaan käsketään ulostamaan tai virtsaamaan vaippoihin.[3]

Valvira selvitti keväällä 2016 vanhusten kaltoinkohtelun, eli hyvinvointia, terveyttä tai turvallisuutta vaarantavan toiminnan, yleisyyttä sosiaalihuollon julkisissa ja yksityisissä ympärivuorokautisissa yksiköissä. 93 % kyselyyn vastanneesta 7406:sta hoitajasta oli havainnut vanhusten kaltoinkohtelua.[4]

33 % vastaajista havaitsi, että henkilökunnalla ei ollut aikaa kohdella asukkaita yksilöllisesti. 51 % vastaajista havaitsi vähintään kerran kuussa asukkaiden ulkoilun laiminlyöntiä; heistä 18 % vähintään kerran viikossa. 25 % oli havainnut vähintään kerran kuussa epäasiallista tai lapsenomaista kielenkäyttöä, 20 % määräilyä, rankaisemista tai moittimista, 20 % yksin jättämistä, 19 % asukkaan toiveiden ja tahdon huomioimattomuutta, 17 % liikkumisen estämistä, 11 % märissä vaipoissa kauan pitämistä, 9 % hoito-ohjeiden rikkomista, 8 % kovakouraisuutta, 8 % avun kieltämistä, 8 % yli- tai alilääkitsemistä, 6 % fyysistä väkivaltaa, 5 % aliravitsemusta tai nestehukkaa, 5 % henkistä väkivaltaa kuten väkivallalla uhkailua, 4 % hygienian kuten pesujen laiminlyöntiä, 3 % ruokailun, pukemisen tai muiden rutiinien laiminlyöntiä, 2,4 % seksuaalista häirintää, 1,2 % asukkaiden välistä seksuaalista kaltoinkohtelua, 0,7 % rahan tai tavaroiden varastamista, 0,4 % lääkkeiden varastamista ja 0,1 % eli 11 henkilöä seksuaalista hyväksikäyttöä.[5]

73 % ilmoitti kaltoinkohtelijaksi toisen työntekijän ja 54 % jonkun asukkaista. Kaltoinkohtelua lisäsivät kiire ja henkilökunnan puute. 55 % uskoi tuntevansa alan eettiset ohjeet erittäin hyvin. 58 % ilmoitti, että yksikössä puututaan kaltoinkohtelutapauksiin aina. Puuttuminen oli todennäköisempää, jos tilanteiden varalle oli olemassa ohjeet.56 % kuitenkin ilmoitti, ettei yksikössä ole ohjeistusta, tai ettei vastaaja ollut sellaisista tietoinen. 43 % vastaajista ei tiennyt tai osannut selittää, että työntekijöillä on ollut vuoden 2016 alkaen velvollisuus ilmoittaa toiminnasta vastaavalle henkilölle, jos he havaitsevat epäkohtia.[4]

Sisustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asunnot ovat yhden tai kahden hengen huoneistoja, joiden lisäksi vanhainkotiin kuuluu yhteisiä tiloja kuten ruokailu- ja oleskelutiloja ja sauna. Vanhainkodin asukkaat voivat tuoda asuntoihinsa kotoaan omat huonekalunsa ja muut henkilökohtaiset tavaransa.

Vanhusten hoidon historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnalliskodin varhaisin muoto oli vaivaistupa, jollaisen vuoden 1571 kirkkolaki määräsi seurakunnat rakentamaan vanhuksia, sairaita ja kerjuulla eläviä varten. Vaivaistupia ei silti vielä ollut kaikissa seurakunnissa vuoteen 1852 mennessä.[6] Vuoden 1852 vaivaistenholhousjulistus oli Suomen ensimmäinen yhtenäinen sosiaalihuoltoa käsittelevä laki. Siinä näkyivät jo liberalismin aatteeseen liittyvät yksilön oikeudet. Yritettiin määritellä, mikä on yhteiskunnan velvollisuus huollettavia kohtaan. Näitä täsmennettiin vuoden 1879 asetuksella.[7]

1800-luvun lopussa alettiin luoda Suomeen uudenaikaista köyhäin- ja vanhustenhoitoa. Sen uranuurtaja oli vaivaishoidon tarkastaja Gustaf Helsingius, joka sai lopetetuksi epäinhimilliset kylänkiertojärjestelmän ja eläkehoitojärjestelmän ja synnytettyä niiden tilalle kunnalliskodit.[8] Ne olivat vanhainkotien edeltäjiä, joita nimitettiin 1920-luvulle asti virallisestikin vaivaistaloiksi. Kunnalliskoteihin sijoitettiin vanhusten lisäksi mielisairaat ja muuten pitkäaikaissairaat hoidokit sekä muut, jotka eivät syystä tai toisesta kyenneet itse huolehtimaan itsestään tai voineet turvautua lähiomaisiin.

Kunnalliskodeille tyypillisiä olivat suuret yhteishuoneet, joissa asui eri-ikäisiä ja fyysisesti ja psyykkisesti erikuntoisia hoidokkeja. Varsinkin maaseudulla kunnalliskodit olivat usein maatiloja, joiden töihin hoidokit ottivat palkatta osaa voimiensa mukaan ja korvasivat näin saamansa hoidon. 1920-luvulta lähtien velvoitettiin jokainen kunta rakentamaan kunnalliskoti tai liittymään osakkaaksi kahden tai useamman kunnan yhteiseen kunnalliskotiin. Tästä lähtien pyrittiin myös sijoittamaan mielisairaat erilleen muista hoidokeista sekä järjestämään kunnalliskoteihin erityiset sairasosastot.[7]

Vanhat kunnalliskodit alkoivat hävitä 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin alettiin pyrkiä eroon laitosmaisuudesta ja kiinnittää entistä enemmän huomiota vanhusten yksilöllisiin tarpeisiin sekä asuntojen viihtyisyyteen ja turvallisuuteen. Uudet ajanmukaiset vanhainkodit rakennettiin terveyskeskusten läheisyyteen tai yhteyteen. Joitakin vanhanaikaisia kunnalliskoteja, vaikkakin niitä kutsuttiin jo vanhainkodeiksi, oli silti käytössä vielä 1980-luvulla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Koukkuniemen vanhainkoti - Tampereen kaupunki
  2. Laitoshuolto
  3. Professori: Vanhusten kaltoinkohtelu päivittäistä Yle Uutiset. Viitattu 15.5.2016.
  4. a b 93 % Valviran kyselyyn vastanneista on havainnut vanhusten kaltoinkohtelua – kysely paljasti myös puutteita omavalvonnan ja ilmoitusvelvollisuuden toteutumisessa - Uutinen - Valvira www.valvira.fi. Viitattu 27.5.2016.
  5. Following Follow, 6 SlideShares, 2 Followers, 0 Clipboards, Industry NGO / Public Service, Website www.valvira.fi: National Authority for Welfare and Health Viitattu 27.5.2016.
  6. Otavan iso tietosanakirja, osa 9, palsta 746. Otava 1965, Helsinki.
  7. a b Halila, Aimo: Suurten uudistusten kausi. Teoksessa Suomen historia: 5, Kansallisen heräämisen aika, s. 271-273. Helsinki: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9.
  8. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 148. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]