Torpedovene S2

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
S2
Gagara
Prozorlivyi
Torpedovene S2.jpg
Military flag of Finland.svg
Aluksen vaiheet
Rakentaja Nevski, Pietari
Laskettu vesille 3. heinäkuuta 1899
Palveluskäyttöön 1918
Palveluskäytöstä uponnut myrskyssä 1925
Tekniset tiedot
Uppouma 240 t
Pituus 57,9 m
Leveys 5,6 m
Syväys 2,3 m
Koneteho 3 800 hv
Propulsio höyrykone, 4 Yarrow-kattilaa
Nopeus 26 solmua
Toimintamatka 550 mpk@15 solmua
Aseistus
Aseistus 2 × 75 mm
2 × 380 mm torpedoputkea
2 × konekivääriä
syvyyspommit/miinat

Torpedovene S2 (ent. Gagara, ent. Prozorlivyi) oli Suomen merivoimien torpedovene vuosina 1918–1925.

Alus upposi Porin edustalla syysmyrskyssä 4. lokakuuta 1925. Aluksen haaksirikossa kuoli sen koko 53-henkinen miehistö. S2:n uppoaminen on Suomen merivoimien historian pahin rauhanaikainen onnettomuus. Uppoaminen järkytti Suomea laajasti ja oli osaltaan käynnistämässä merivoimien kehitystyötä ja uusien alusten hankintaa seuranneina vuosina. Keskustelun tuloksena säädettiin laivastolaki.[1]

Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sokol-luokka

Venäjän keisarikunnan laivasto tilasi Sokol-luokan torpedovene Prozorlivyin (suom. Terävä) Pietarista Nevskin telakalta, jossa köli laskettiin 1898. Alus laskettiin vesille 1899 ja valmistui 1901.[2]

Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palvelukseen otettaessa alus liitettiin Venäjän Itämeren laivastoon. Alus muutettiin ensimmäisen maailmansodan alkaessa nopeaksi miinanraivaajaksi, minkä jälkeen se siirrettiin 2. miinanraivaajalaivueeseen Helsinkiin. Alus oli nimetty uudelleen Gagaraksi (suom. Kuikka).

Se siirtyi Suomen laivaston haltuun keväällä 1918 neljän sisaraluksensa kanssa (S1, S3-S5), kun Helsingistä vetäytyvä Neuvosto-Venäjän laivasto ei voinut viedä alusta mukanaan vaikean jäätilanteen vuoksi.

Rannikkolaivaston tykkiveneet Klas Horn ja Hämeenmaa sekä torpedoveneet S1 ja S2 olivat perinteisellä vierailu- ja koulutuspurjehduksella Pohjanlahdella. Tavoitteena oli vierailla Torniossa saakka. Osasto lähti 3. lokakuuta 1925 etapille Uudestakaupungista Vaasaan jonomuodostelmassa yhden kaapelinmitan välein 12 solmun nopeudella. S2 oli jonon viimeisenä. Alkumatka sujui jokseenkin suunnitellusti, mutta voimistuva luoteenpuoleinen tuuli kehittyi lopulta rajuksi myrskyksi ja aiheutti matkalaisille hankaluuksia. Alusten etäisyyksiä täytyi pidentää ja matkanopeutta jatkuvasti laskea. Lopulta myrsky hajotti Porin korkeudella saattueen. Osaston johtoalus Klas Horn suuntasi vasten tuulta kohti Ruotsin rannikkoa, ja Hämeenmaa lähti seuraamaan. Torpedoveneet pyrkivät vielä seuraamaan tykkiveneitä, mutta ne jäivät jälkeen voimakkaan merenkäynnin vuoksi.

Myrskyävä meri aiheutti hankaluuksia etenkin torpedoveneille, joiden potkurit nousivat liian lähelle merenpintaa, mikä haittasi koneiden käyntiä. Lisäksi S2:n potkuriakselin laakerit olivat kuluneet, mikä aiheutti ikävää tärinää ja vaaransi akselin läpiviennin vesitiiviyden. Kumpikin torpedovene alkoi saada vettä sisäänsä rajussa merenkäynnissä. Alusten rungot kyllä kestivät, mutta kansirakenteiden tiiviys ei ollut riittävä.

S2:lla syttyi torpedovarastossa uhkaava tulipalon alku. Nopeasti osoittautui, että varastossa säilytettäviin, harjoitustorpedojen löytämistä helpottamaan tarkoitettuihin fosforisavupanoksiin oli päässyt merivettä, joka sytytti panokset. Aluksen torpedoupseerin ja pursimiehen kokemuksella ja ammattitaidolla nämä panokset saatiin kuitenkin ulos ruumasta ja mereen, jolloin tilanne selvisi.

Myös alusten hiilivarat alkoivat uhkaavasti huveta rajun kamppailun kuluttaessa hiiltä tavallista nopeammin. Klas Horn lähetti hätäsanoman pulassa olevien torpedoveneiden puolesta. Vaasassa sijaitseva pelastusalus Protector sai hälytyksen Laivaston esikunnasta Helsingistä. Hätäsanoman vastaanotti myös ruotsalainen pelastusalus Helios. Kumpikin lupasi apuaan pulassa oleville torpedoveneille.

Saattueen alukset suuntasivat lopulta suojasatamiin, mikä minnekin. Klas Horn päätyi Ruotsin rannikolle, Hämeenmaa Vaasaan ja S1 Mäntyluotoon, jonne oli matkalla myös S2. Veneen koneet ja pumput kävivät aliteholla, ja vuodot pahenivat. Pelastusalusten matka vaikeuksissa olevan torpedoveneen luokse näytti kestävän liian kauan, mutta toisaalta manner alkoi jo siintää edessä. S2 oli lähes uppoamiseensa saakka sähkötysyhteydessä Vaasan radioasemaan. Viimeinen viesti alukselta saapui kello 13.23, vain kaksi minuuttia ennen aluksen uppoamista. S2:n sähköttäjän vastaus radioaseman kutsuun oli: ”Ei voi työskennellä nyt.”

Pakokauhua ei ilmeisesti päässyt syntymään: ainakin Vaasan radioasema kertoo sähköttäjien työskentelyn olleen loppuun asti yhtä varmaotteisen kurinalaista kuin yleensä, vain lähetyksen katkonaisuus ja heikohko kuuluvuus kertoi voimanlähteiden jo uupuvan tehon puutteessa.

Uppoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

S2 sisaraluksineen

Reposaaren luotsiasemalta saatiin näköhavainto vaikeuksissa olevasta aluksesta Outoorinmatalan ja Säpin välissä. Jyrkkä aallokko keinutti alusta voimakkaasti, kunnes suurehko hyökyaalto kaatoi sen kyljelleen ja edelleen ylösalaisin. Vene tuli vielä hetkeksi näkyviin, ilmeisesti jo kyljelleen kääntyneenä, mutta katosi lopullisesti aseman näköpiiristä kello 13.25. Myöhemmin luotsiasemalle saatiin tieto, että näkyvistä kadonnut alus oli S2, jonka mukana hukkui koko sen 53 miehen miehistö.

Torpedoveneen uppoaminen herätti vilkkaan keskustelun onnettomuuden syystä. S2:n uppoamispaikalla Outoorin matalan luona meren syvyys pienenee jyrkästi, mikä synnyttää varsinkin länsi- ja luoteismyrskyllä erittäin terävän ja jyrkän ristiaallokon. Tämän katsottiin myöhemmissä tutkimuksissa olleen merkittävä syy veneen uppoamiselle. Myöskään venäläisiltä perittyjen veneiden ominaisuuksien tuntemus ei ollut riittävä. Minkäänlaisia vakavuustaulukoita tai painolastilaskelmia ei ollut aluksista käytettävissä.

Myös saattueen toiminnasta löydettiin puutteita. Aluksille ei ollut hankittu ajanmukaista sääennustetta ennen kohtalokasta matkaa, vaikka sellainen olisi ollut saatavilla. Jälkeenpäin kritisoitiin erityisesti saattuetta Klas Hornin komentosillalta johtaneen komentaja Roosin toimintaa. Itsepäisen miehen maineessa oleva komentaja pyrki todennäköisesti loppuun saakka viemään osastonsa Vaasaan saakka. Aluksille annettiin varsin myöhään käsky hakeutua suojasatamiin, ja silloinkin käsky oli niin ylimalkainen, että eri alusten päälliköt tulkitsivat sitä eri tavoin. Komentaja Roos leimattiin yleisesti syylliseksi S2:n kohtaloon.

Asian tutkiminen jäi kesken. Tutkinnan ollessa vielä käynnissä komentaja Roos sai surmansa virkamatkan aikana, kun vuotaneesta pakoputkesta peräisin ollut hiilimonoksidi eli häkä täytti hänen makuuhyttinsä yöllä tehdyn matkan aikana.

Hylyn nosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uponnut alus löydettiin 10. kesäkuuta 1926 kauppias Semmi Haapajan ja kapteeni P. Aarnion etsintöjen tuloksena.[3][1] Hylyn nostoa ryhdyttiin suunnittelemaan heti. S2 makasi vain 15 metrin syvyydessä, joten nosto-operaation ei katsottu voivan muodostua liian vaativaksi. Pohja ylöspäin merenpohjassa makaava alus pyrittiin nostamaan pumppaamalla sen runkoon ilmaa, mikä saikin aluksen keulan nousemaan pintaan, mutta mutapohjaan imeytynyttä perää ei saatu irrotetuksi edes vesisuihkujen avulla.

Puolustusministeriön keinot oli käytetty loppuun, ja nostotyö annettiin yksityisen pelastusyhtiön tehtäväksi. Työn sai tehdäkseen Tolfvan AB, joka toi paikalle voimakkaan höyrykäyttöisen erikoisrakenteisen nostoalus S/S Stannumin (myöh. laivastolle ostettuna sukellusveneiden pelastusalus Mursu). Aluksen runkoon pumpattiin jälleen ilmaa hylyn keventämiseksi, ja rungon alle ujutettiin vaijereita. Kymmenen päivän työn jälkeen torpedovene kellui jälleen pinnalla, tällä kertaa tosin vain ponttonien avulla.

Alus hinattiin Porin Reposaaren sataman redille, jossa se käännettiin oikeaan asentoonsa, tyhjennettiin vedestä ja tarkastettiin alustavasti. Hylystä löydettiin 23 merisotilaan ruumiit, jotka kuljetettiin rantaan. Loput 30 miestä jäivät kateisiin. Ruumiit nouti Paska-Erkkona tunnettu Frans Iisak Erkko, jolla ei ollut hajuaistia. Työkseen hän tyhjensi ulkokäymälöitä.[1] S2 siirrettiin myöhemmin Helsinkiin, jossa se tarkastettiin perusteellisemmin ja lopulta romutettiin.

Seuraukset ja muistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

S2:n uppoaminen sai aikanaan huomattavasti julkisuutta ja järkytti niin merivoimien henkilökuntaa, suomalaisia merenkulkijoita kuin suurta yleisöäkin. Onnettomuuden ja sen synnyttämän julkisuuden seurauksena perustettiin vuonna 1926 Suomen Laivastoyhdistys, nykyinen Meriliitto, jonka alkuvuosien tehtäväksi muodostui erityisesti ajanmukaisen sotalaivaston hankkiminen Suomelle. Yhdistyksen toiminta vaikutti merkittävästi vuonna 1927 säädetyn laivastolain syntyyn sekä Ilmarinen- ja Väinämöinen- panssarilaivojen, merivoimien sukellusvenelaivaston ja uusien moottoritorpedoveneiden hankintaan 1930-luvulla.

Torpedoveneen hylystä löytyneet 23 vainajaa siunattiin Porin Reposaaren yhteishautaan 15. elokuuta 1926. Onnettomuudessa menehtyneille pystytettiin kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen suunnittelema muistomerkki Reposaaren kirkkomaalle onnettomuuden vuosipäivänä vuonna 1930. Lisäksi hylyn löytäneen kauppias Haapakan talon seinässä Kirkkokadulla on S2:n muistolaatta. Suomen merivoimat muistaa onnettomuuden uhreja laskemalla muistomerkille seppeleen vuosittain.

Aluksen torpedoputken runko kääntötelineineen oli esillä Sotamuseon Suomenlinnan Maneesi-näyttelytilassa Autonomiasta Atalantaan -näyttelyssä, ja aluksen toinen pääkone on kunnostettuna on näytteillä Forum Marinumissa Turussa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Auvinen, Visa (toim.): Leijonalippu merellä. Pori: EITA Oy, 1983. ISBN 951-95781-1-0.
  • Suomen laivasto 1918–1969. Helsinki: Meriupseeriyhdistys, 1968.
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1906-1921. Lontoo: Conway, 2006. ISBN 0-85177-245-5. (englanniksi)
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1860-1905. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 2002. ISBN 0-85177-133-5. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Granath, Juha: Pienen saaren suuri katastrofi – syysmyrsky vei mukanaan 53 merisotilasta 16.10.2019. Iltalehti. Viitattu 16.7.2020.
  2. Gardiner, Robert 1860-1905 s. 206
  3. "Kauan etsitty S 2 löydettiin vihdoinkin yöllä eilistä vasten". Uusi Suomi 12.6.1926, sivu [1] https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1705151?page=1

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]