Miinanraivaaja

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yhdysvaltalainen miinanraivaaja USS Pivot.

Miinanraivaaja on sotilaskäyttöön erityisesti rakennettu tai siviilialuksesta muutettu alus, jolla raivataan merimiinoja laivaväyliltä ja satamista. Alukset jaetaan karkeasti kosketus- ja heräteraivaajiin.

Kosketusraivaajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassinen kosketusraivaaja museoituna Tallinnan Lennusadamissa. Peräkannella raivauskalustoa vinsseineen ja syvyysleijoineen.

Kosketusraivaaja on tyypeistä vanhempi. Alustyyppinä käytettiin aluksia, joiden peräkannella on runsaasti tilaa raivauskaluston käsittelyä varten sekä raskaat nostopuomit ja vinssit.

Kuvaus kosketusraivauksesta.

Raivattaessa raivaaja hinaa perässään erityisillä kohoilla ja syvyysleijoilla varustettua vaijeria, jossa on määrävälein mekaanisia tai räjähdysnalleilla toimivia leikkureita, joiden osuessa merimiinan kiinnitysvaijeriin, vaijeri katkeaa ja miina kohoaa pintaan purettavaksi tai tuhottavaksi.

Raivaamisen estämiseksi tai hidastamiseksi oli erilaisia menetelmiä. Näitä olivat muun muassa venäläisten kahdesta ruoriratasta muistuttavasta puolapyörästä koottu ns. pirunlukko, joka sijoitettiin miinan kiinnitysvaijeriin. Raivausvaijerin osuessa lukko päästi raivausvaijerin lävitseen ja jätti miinan koskemattomaksi. Raivauskalustojen tuhoamiseen käytettiin joko räjähtäviä tai leikkurilla toimivia raivausesteitä.

Venäläiset kehittivät myös ns. ketjuesteen. Siinä miinaan asennettiin parinkymmenen metrin pituinen noin kahdenkymmenen sentin vahvuinen ketju osaksi kiinnitysvaijeria, josta eivät raivaimet menneet läpi ja mm. paravaaniin saattoivat tällaiset esteet takertua tuhoisin seurauksin: esimerkiksi panssarilaiva Ilmarisen tuhoutumisen epäillään vahvasti aiheutuneen tällaisesta raivausesteestä.

Heräteraivaaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Magneettiraivain "iso pölkky" museoituna Kotkassa.

Heräteraivaajat rakennetaan antimagneettisista materiaaleista eli lujitemuovista tai alumiinista. Alustyyppiä käytetään herätemiinojen etsintään ja tuhoamiseen. Aluksi herätemiinat raivattiin hinaamalla raivaaja-aluksen perässä ääniherätteisten miinojen tuhoamiseen tarkoitettua, potkuriääniä jäljittelevää ns. melukohoa ja magneettiherätteisten miinojen raivaamiseen käytettiin joko kohoilla varustettua kaapelilenkkiä, isoon tukinmuotoiseen kellukkeeseen tai useampaan rinnakkain hinattuun tammirunkoiseen veneeseen sijoitettua sähkömagneettia. Virta näihin kaikkiin saatiin raivaajaan sijoitetusta erillisestä generaattorista.

Nämä menetelmät ovat sittemmin syrjäytyneet. Miinat etsitään nykyisin erityisesti tarkoitukseen suunnitellun kaikuluotainyksikön avulla eli Miinantorjunta-alus ja itse tuhoaminen tehdään nykyisin erillisen kaapeliohjatun vedenalaisen työyksikön eli ROVin avulla.

Miinanraivaajat Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenlahti oli yksi toisen maailmansodan aikana miinoitetuimista alueista. Miinanraivaus Moskovan välirauhan jälkeen kuului laajasti ottaen myös Suomelle niin Suomen kauppalaivaston kuin Neuvostoliiton työläisten ja talonpoikien puna-armeijan Itämeren laivaston toiminnan parantamiseksi edelleen Suur-Saksan valtakuntaa vastaan käytävässä toisessa maailmansodassa. Miinanraivauksessa kuoli suomalaisia. Miinanraivauksen tehostamiseksi Tolkkisten telakalla valmistettiin puurakenteisia Kuha-1 -miinanraivausaluksia kahdeksantoista kappaletta, jotke nimettiin Kuha-1-1 - Kuha-1-18. Näistä viimainen, Kuha-1-18 on edelleen liikenteessä m/s Hiekkaranta -nimisenä virkistysaluksena, joka on Vesijärvellä Lahdessa. [1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kijanen, Kalervo (toim.): Suomen Laivasto 1918 - 1968 Otava, 1968.
  • Eero Pakkala (toim.): Suomi ja meri. WSOY 1981. ISBN 951-0-10692-5.
  1. http://www.paijanteenlaivurit.fi/alusrekisteri/alusten-historiatiedot/hiekkaranta-historia