Toisen liittokunnan sota

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Toinen liittokunta)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Toisen liittokunnan sota
Osa Ranskan vallankumoussotia
Päivämäärä:

1798–1802

Paikka:

Eurooppa, Lähi-Itä, Välimeri, Karibia

Lopputulos:

Ranskan voitto, Lunévillen rauha, Amiensin rauha

Aluemuutokset:

Ranskan aiemmin tekemät aluevaltaukset vahvistettiin

Vaikutukset:

Ranskan tasavalta säilyi

Osapuolet

Ranskan lippu Ranska
Espanjan lippu Espanja
Malline:Tanska-Norja

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia
Banner of the Holy Roman Emperor with haloes (1400-1806).svg Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
Flag of the Kingdom of Prussia (1803-1892).svg Preussi
Flag of Russia.svg Venäjä
Fictitious Ottoman flag 2.svg Osmanien valtakunta
Flag of Spain (1785-1873 and 1875-1931).svg Espanja
Flag of the Kingdom of Sardinia.svg Sardinia
Flag Portugal (1707).svg Portugali
Flag of the Kingdom of the Two Sicilies (1816).svg Napoli

Komentajat

Paul Barras
Napoleon Bonaparte
Kaarle V
Kristian VII

Frans II
William Pitt
Henry Addington
Paavali I
Maria I
Ferdinand IV
Ferdinand III
Ferdinand von Hompesch zu Bolheim

Toisen liittokunnan sota oli vuonna 1799 alkanut sota Ranskan tasavallan ja toisen liittokunnan, johon kuuluivat Iso-Britannia, Itävalta, Venäjä ja Ottomaanien valtakunta, välillä Ranskan vallankumoussodissa. Sota päättyi vuonna 1801, jolloin rauhansopimuksella vahvistettiin Ranskan omistus vuoteen 1793 mennessä vallatuilla alueilla.

Liittoutuneiden sotatoimet menestyivät kohtuullisesti, kunnes Venäjä irtautui liittokunnasta 1799 ja Napoleon nousi valtaan Ranskassa. Napoleon kenraaliensa avustamana torjui kaikki liittokunnan hyökkäykset. Lunévillen rauhassa Ranska sai pitää voittamansa alueet ja se sai vielä lisäksi Toscanalta alueita sekä Itävallalta Venetsian ja osan Dalmatian rannikkoa. Britannian kanssa Ranska teki rauhan Amiensissa maaliskuussa 1802, mikä aloitti neljäntoista kuukauden rauhanjakson Euroopassa. Rauha päättyi toukokuussa 1803 Britannian ja Ranskan aloittaessa sotatoimet uudelleen.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan lakiasäätäväneuvosto julisti 20. huhtikuuta 1792 sodan Itävallalle, mikä aloitti ensimmäisen liittokunnan sodan (1792-1798). Sotaan osallistuivat lähes kaikki Euroopan valtiot, joiden kanssa Ranskalla oli yhteistä rajaa, sekä Portugali ja Ottomaanien valtakunta. Sodan alussa liittokunnan saamista voitoista huolimatta Ranskan onnistui torjua hyökkäykset ja vallata uusia alueita, joista Ranska teki tasavaltoja suojaamaan sen rajoja. Pohjois-Italiassa Napoleonin onnistui ajaa Itävallan joukot takaisin, minkä seurauksena solmittiin 17. huhtikuuta 1797 Leobenin rauha ja lokakuussa Campo Formion rauha.

Kesäkuussa 1798 Napoleonin johtamat joukot nousivat maihin Egyptissä, jossa joukot jäivät saarroksiin. Napoleonin palattua Ranskaan joukot antautuivat.


Tie sotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Campo Formion rauhan allekirjoittajat välttivät sotatoimia lokakuusta 1797 aina maaliskuuhun 1799.

Sotatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannia ja Itävalta kokosivat vuonna 1798 uuden liittokunnan Ranskaa vastaan, mihin liittyi myös Venäjän keisarikunta. Ensimmäisen vuoden aikana sotatoimet keskittyivät Molempain Sisiliain kuningaskuntaa vastaan.

Mannermaalla liittokunta teki vuonna 1799 useita iskuja kuten Italian ja Svetisin sotaretket ja Brittiläis-venäläinen maihinnousu Alankomaihin. Venäjän armeijan kenraali Aleksandr Suvorov aiheutti joitakin tappioita ranskalaisille Italiassa pakottaen heidät vetäytymään Alppien taakse. Alankomaissa menestys oli heikkoa brittien vetäydyttä pois Castricumin tappion jälkeen. Sveitsissä venäläiset saavuttivat aluksi voittoja, mutta joutuivat saarroksiin Zürichin toisessa taistelussa. Takaiskut sekä brittien vaatimukset Itämeren kauppasaarrosta irrottivat Venäjän liittokunnasta.

Napoleon valtasi Syyrian, mutta epäonnistui Acran valtauksessa. Napoleon vetäytyi Egyptiin, jossa hän torjui joukkoineen brittiläis-turkkilaisen maihinnousun. Tiedot Ranskan poliittisesta ja sotilaallisesta tilanteesta pakottivat Napoleonin palaamaan Ranskaan ja jättämään joukkonsa ilman johtoaan. Napoleon teki kansansuosionsa huipulla ja armeijan tuella vallankaappauksen julistautuen ensimmäiseksi konsuliksi.


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dodge, Theodore A.: Warfare in the Age of Napoleon: The Egyptian and Syrian Campaigns & the Wars of the Second and Third Coalitions, 1798-1805. Regiments and Campaigns Series: Napoleon 2. UK: Leonaur, 2011. ISBN 978-0-85706-599-5. (englanniksi)


Tämä sotaan tai sodankäyntiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.