Keidassuo

Keidassuo eli kohosuo on suoyhdistymätyyppi, jossa suon keskusta on sen reunaosia (laiteita) ja ympäröivää kivennäismaata korkeammalla. Suomessa keidassoita on pääasiassa Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla.

Keidassuon tyypit ja suon rakenne

Keidassuot jaetaan pinnanmuotojensa perusteella kolmeen tyyppiin: laakiokeitaittein keskiosa on tasainen ja reunaluisu jyrkempi kuin kilpikeitailla, jotka ovat enemmän kuperia. Keidassuon suurmuotoihin kuuluu myös laide, vaikkakin keskusta on keitaan pääosa.

Keidassuon keskusta eli tasanne on pääasiassa nevaa. Keskustaa ympäröi reunaluisu, joka on kuivahkoa rämettä. Keidassuon laiteilla on yleensä reheviä rämeitä ja korpia. Keidassuon märkiä painanteita nimitetään kuljuiksi ja niihin saattaa muodostua pieniä lampia. Rämemättäät eli kermit erottavat kuljut toisistaan. Kermit ja kuljut esiintyvät kohtisuoraan veden virtaussuuntaa vastaan. Kilpikeitaissa ne ovat siksi yleensä kosentrisesti eli suon korkeimman kohdan ympärillä. Eksentrisessä eli maastonmyötäisessä keidassuossa ne taas ovat yhdensuuntaisia. Allikko on kohosuolla oleva avovetinen vesiallas, kooltaan muutamasta metristä aina sataan metriin. Keidassuon keskusta saa vettä ja ravinteita vain sateesta, mutta laiteet myös kivennäismaalta. Keidassuo on siksi olemukseltaan ombrotrofinen. Viljavammat suotyypit, esimerkiksi letot ja korvet, ovat taas minerotrofisia eli saavat vetensä suota ympäröiviltä alueilta.

Kasvit ja eläimet

Keidassuon ombrotrofisuus näkyy paljon elektrolyyttejä tarvitsevien kasvien vähäisyytenä, vaatimattomampia lajeja on sen sijaan runsaasti. Niihin kuuluvat muun muassa erilaiset varvut, jotkut sarat, suopursu sekä rahkasammal. Keidassoiden mättäillä saattaa kasvaa jäkälää. Kermeillä voi kasvaa puita ja muuta rämekasvillisuutta, kuljuissa on rahkasammalta ja usein myös saroja. Ns. ruoppakuljuissa ei ole kasvillisuutta, vaan niitä peittää lahonnut rahkaturve eli ruoppa.

Keidassuon pesimälinnusto on tavallisesti niukka. Tavallisimmat lajit ovat niittykirvinen, keltavästäräkki, kiuru, metsäkirvinen, liro, kapustarinta ja kurki. Tyypillisiä mutta harvalukuisia ovat muun muassa isolepinkäinen, riekko, tavi ja joillakin soilla yhdyskunnissa pesivät pesivät lokit.

Lähteet

• Lahti, Kimmo & Rönkä, Antti: Biologia: Ympäristöekologia. Helsinki: WSOY oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-29702-X.

Katso myös

• Linnaistensuon luonnonsuojelualue
• Torronsuon kansallispuisto
• Valkmusan kansallispuisto

Kirjallisuutta

• Ojala, P. 1986. Elämää keidassuolla. Julkaisija: Weilin+Göös. ISBN 951-35-3702-1.
• Miettinen M., Huhta V., Mikkola K., Häyrinen U., Kuronen I., Rapeli M. 1978. Suoaapinen. Julkaisija: Suomen luonnonsuojeluliitto, ss. 30-36.

Metsätyyppiopin mukaiset Suomen soiden kasvupaikkatyypit

Suometsät: korvet: lehtokorpi (LhK) | ruoho- ja heinäkorpi (RhK) | kangaskorpi (KgK) | varsinainen korpi (VK) alatyyppeineen: mustikkakorpi (MK), metsäkortekorpi (MkK), puolukkakorpi (PK) ja muurainkorpi, rämeet: kangasräme (KgR), isovarpuinen räme (IR), korpiräme (KR), sararäme (SR) alatyyppeineen varsinainen sararäme (VSR) ja lyhytkortinen räme (LkR), tupasvillaräme (TR), lettoräme (LR), rahkaräme (RR)

Avosuot: nevat: ruohoneva, varsinainen saraneva, lyhytkortinen neva ja rahkaneva | letto

Suoyhdistymätyypit: aapasuo | keidassuo | palsasuo

Ojitetut suot: ojikot, muuttumat, turvekankaat: ruohoturvekangas (Rhtkg) | mustikkaturvekangas (Mtkg) | puolukkaturvekangas (Ptkg)