Ero sivun ”Valko-Venäjän kansantasavalta” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
| Rivi 8: | Rivi 8: | ||
|tunnus = |
|tunnus = |
||
|tunnus-teksti = |
|tunnus-teksti = |
||
|sijainti = [[Tiedosto: |
|sijainti = [[Tiedosto:Location of the BPR.png|250px]] |
||
|sijainti-selite = Valko-Venäjän kansallisen tasavallan itselleen vaatimat alueet. |
|sijainti-selite = Valko-Venäjän kansallisen tasavallan itselleen vaatimat alueet. |
||
|vuosi_alku = 1918 |
|vuosi_alku = 1918 |
||
Versio 3. syyskuuta 2020 kello 22.45
| Valko-Venäjän kansantasavalta Белару́ская Наро́дная Рэспу́бліка (valkovenäjäksi) Белору́сская Наро́дная Респу́блика (venäjäksi) Biełarúskaja Naródnaja Respúblika Belorússkaja Naródnaja Respúblika |
|||
|---|---|---|---|
1918–1919 |
|||
|
|||
|
Tiedosto:Location of the BPR.png |
|||
| Valtiomuoto | Tasavalta | ||
| Pääkaupunki |
Minsk · Vilna (1918 ) Hrodna (1918–1919) |
||
| Viralliset kielet | venäjä, valkovenäjä | ||
| Kielet | puola, jiddiš | ||
| Valuutta | rupla | ||
| Kansallislaulu | Vajacki marš | ||
| Edeltäjä(t) |
 Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta |
||
| Seuraaja(t) |
 Liettualais-valkovenäläinen sosialistinen neuvostotasavalta Puolan toinen tasavalta |
||
.svg)
_building_(1918).jpg)
Valko-Venäjän kansantasavalta (valkovenäjäksi Беларуская Народая Рэспубліка) oli lyhytikäinen, itsenäinen valtio. Valko-Venäjä julistautui itsenäiseksi 25. maaliskuuta 1918. Jo edellisenä vuonna oli muodostettu kansallinen komitea, jonka tehtävänä oli rakentaa valtiollisia instituutioita. Maa oli itsenäisyysjulistuksensa aikaan Saksan keisarikunnan armeijan miehittämä, sillä Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan se kuului Saksan etupiiriin.
Historia
.jpg)
Monien muiden Euroopan kansojen tapaan myös valkovenäläisissä alkoi kansallinen herääminen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuonna 1863, Puolan kapinan aikoihin aatelismies Konstantin Kalimowski kirjoitti kansallista kysymystä käsitteleviä pamfletteja valkovenäjäksi. Vuonna 1905 alkoi ilmestyä ensimmäinen aikakauslehti, joka keskittyi kansallisiin kysymyksiin.[1] Ajatusta Valko-Venäjän valtiollisesta itsenäisyydestä ei julkisuudessa lausuttu ennen vuotta 1914.[2]
Vuonna 1917 kansallinen komitea pohti Valko-Venäjän tulevaisuutta. Maan tulevaisuudeksi esitettiin joko autonomiaa uuden, demokraattisen Venäjän yhteydessä tai täyttä itsenäisyyttä. Vaihtoehdoista päädyttiin jälkimmäiseen. 21. helmikuuta 1918 neuvosto julisti itsensä ainoaksi lailliseksi Valko-Venäjän hallitukseksi ja täysi itsenäisyys julistettiin 25. maaliskuuta 1918. Ajateltiin, että maata miehittäneet saksalaisjoukot auttaisivat vahvistamaan uutta valtioita, jonka piti olla valmiina vastustamaan odotettavissa olevaa bolševikkihyökkäystä.[3] Maata miehittänyt Saksa suhtautui asiaan kaksijakoisesti, toisaalta torjuvasti, toisaalta uusi valtio nähtiin yhtenä Venäjää vastaan perustetuista puskurivaltioista. Saksan keisari Vilhelm II sai huhtikuussa kansalliselta komitealta sähkeen, jossa pyydettiin itsenäisyyden tunnustamista. Keisari ei kuitenkaan suostunut pyyntöön.[4]
Itsenäistymistä kaavaillutta komiteaa kannatettiin laajalti eri kansalaispiireissä. Komiteassa olivat edustettuina eri alueiden edustajat sekä poliittiset puolueet kuten BSH (Valko-Venäjän sosialistinen liitto), BCD (Valko-Venäjän kristillisdemokraatit) sekä Bund (Liettuan, Puolan ja Venäjän juutalaisten yleinen työväenliitto). 1900-luvun alussa Valko-Venäjällä oli useita kuntia, joiden väestön enemmistö oli juutalaisia ja jiddišiä puhuttiin yleisesti.
Uuden valtion kannalta kohtalokkaat päätökset tehtiin Moskovassa. Bolševikit eivät aluksi vastustaneet kansallista liikehdintää, mutta uutta Valko-Venäjää he pitivät porvareiden juonena, jonka tarkoituksena oli erottaa Venäjä Valko-Venäjästä.[5] Osasyynä uuden valtion tuhoon oli myös se, että demokraattiset puolueet olivat heikosti organisoituneita ja poliittisesti hajanaisia. Lisäksi maassa vaikutti myös yleisvenäläisiä porvaripuolueita, jotka suhtautuivat kansalliseen liikehdintään torjuvasti.[6].
Valtio lakkasi olemasta joulukuussa 1918, kun Neuvosto-Venäjän puna-armeija valtasi maan. Tämän jälkeen julistettiin Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta perustetuksi. Valko-Venäjän kommunistien vastustuksesta huolimatta sen itäisimmät osat liitettiin Venäjään. Helmikuussa 1919 julistettiin Liettualais-valkovenäläinen sosialistinen neuvostotasavalta (LitBel SSR). Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta vakiinnutettiin kesällä 1920.[7]
Toinen uudelle valtiolle vihamielinen voima oli vastaitsenäistynyt Puola. Puola oli ilmoittanut tavoitteekseen saada itselleen vuoden 1772 rajat. Tämä merkitsi sitä, että Puolan ja Neuvosto-Venäjän välille syttyi sota, jota käytiin etupäässä Valko-Venäjän alueella.[7] Valko-Venäjän kansantasavallan hallitus ei muodostanut yhtenäistä kantaa uuteen miehittäjään, vaan hajosi kiistelyn johdosta. Puolan joukot valtasivat Minskin, jota ne pitivät hallussaan heinäkuuhun 1920 saakka.[7] Sodan lopputuloksena oli, että Puolan haltuun jäivät uuden valtion läntisimmät osat.
Lyhyen itsenäisyytensä aikana Valko-Venäjän kansantasavallan tunnustivat Saksa, Itävalta, Viro, Latvia, Liettua, Suomi, Puola, Ukraina, Tšekkoslovakia, Armenia ja Turkki.
Pakolaishallitus
Itsenäisyyden menettämisen jälkeen Valko-Venäjän kansantasavallan hallitus siirtyi maanpakoon Liettuaan, aluksi Vilnaan ja sittemmin Hrodnaan. Vuonna 1919 se esiintyi Pariisin rauhanneuvotteluissa vaatien, että Puolaan liitettyjen alueiden valkovenäläisten oikeudet omaan kulttuuriin tunnustettaisiin. 11. marraskuuta 1920 se solmi Liettuan kanssa sopimuksen, jossa pyrittiin Valko-Venäjän vapauttamiseen. Sopimus jäi vaille käytännön merkitystä.
 |
Tämän artikkelin tai sen osan neutraalius on kyseenalaistettu. Asiasta keskustellaan keskustelusivulla. Voit auttaa Wikipediaa muokkaamalla artikkelin näkökulmaa neutraalimmaksi. Mallineen saa poistaa vasta kun asiasta on saavutettu konsensus keskustelusivulla. |
Useat kansantasavallan pakolaiset lähestyivät Saksan natsipuoluetta sen valtaannousun jälkeen. Pakolaishallituksen toinen presidentti Vasil Zaharka lähetti huhtikuussa 1939 Adolf Hitlerille muistion, jossa ilmaisi voimakkaan innostuksensa kansallissosialistien asiaan. Saman vuoden kesäkuussa kokoontuivat Valko-Venäjän pakolaiset Danzigissa ja perustivat Berliinin Valko-Venäjän luottotoimiston Florian Akinchitsin alaisuudessa. Monia tämän järjestön jäsenistä nousi hallintoasemiin saksalaisten miehittämällä Valko-Venäjällä.[8]
Toisen maailmansodan aikana pakolaishallitus antoi lausunnon, jossa se ilmoitti, että Saksan miehitysvallan perustama Valko-Venäjän keskusrada ei edusta valkovenäläisiä eikä sen kanssa saa tehdä yhteistyötä.
Pakolaishallitus toimii yhä ja se on ottanut yhdeksi tehtäväkseen toimia ulkomailla Aljaksandr Lukašenkan hallintoa vastustavan opposition äänitorvena. Pakolaishallitus pitää maan nykyhallintoa diktatuurina ja kansan etujen vastaisena hallituksena. Pakolaishallituksen johtajana on vuodesta 1997 lähtien toiminut Ivonka Survilla.
Historiallinen merkitys
Vaikka Valko-Venäjän kansantasavallan itsenäisyys jäi hyvin lyhyeksi, sitä pidetään kuitenkin merkittävänä vaiheena maan valtiollisessa kehityksessä. Ilman itsenäisyysjulistusta Vladimir Leninin hallinto ei olisi perustanut kilpailevaa Valko-Venäjän neuvostotasavaltaa.[9]. Neuvostovallan ensimmäisinä vuosina maassa tapahtui merkittävää kansallisen kulttuurin kehitystä. Yleisvenäläiset puolueet olivat puolestaan pitäneet maata erottamattomana osana Venäjää. Neuvostoajan katsotaan olleen ikään kuin ponnahduslautana vuonna 1991 tapahtuneelle itsenäistymiselle.
Valko-Venäjän oppositio on julistanut Valko-Venäjän kansantasavallan itsenäisyyspäivän ”vapauden päiväksi”.
Lähteet
- Snyder,T.: The Reconstruction of Nations. 2003.
- Ikonen, Susan: Valko-Venäjän neuvostoaika, Tuhon ja menestyksen tarinat. Artikkeli teoksessa ”Tuntematon Valko-Venäjä”, Arto Luukkanen (toim.) Edita, Helsinki 2009.
Viitteet
- ↑ Snyder 2003, s. 44-46.
- ↑ Snyder 2003, s. 54.
- ↑ Snyder 2003, s. 60.
- ↑ Ikonen 2009, s. 62.
- ↑ Ikonen 2009, s. 62-63.
- ↑ Ikonen 2009, s. 63.
- ↑ a b c Ikonen 2009, s. 64.
- ↑ Belarusian Collaborators in World War II, Publication: Eurasia Daily Monitor Volume: 12 Issue: 42, 6.3.2015.
- ↑ Ikonen 2009, s. 63-65.
Kirjallisuutta
- Luukkanen, Arto (toim.): Tuntematon Valko-Venäjä.KLEIO, Edita, Helsinki 2009, ISBN 978-951-37-5445-7
- Snyder, Timothy: The Reconstruction of Nations. Poland, Ukraine, Lithuania, Belarus 1569- 1999. Yale University Press, New Haven & London, USA, 2003 ISBN 978-0-300-10586-5