Ero sivun ”Aimo Aaltonen” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
→Aiheesta muualla: - lisätty luokka |
|||
| Rivi 46: | Rivi 46: | ||
[[Luokka:Suomen Kommunistisen Puolueen (1918) puheenjohtajat]] |
[[Luokka:Suomen Kommunistisen Puolueen (1918) puheenjohtajat]] |
||
[[Luokka:Kansanedustajat]] |
[[Luokka:Kansanedustajat]] |
||
[[Luokka:Suomen turvallisuuspoliisin |
[[Luokka:Suomen turvallisuuspoliisin päälliköt]] |
||
[[Luokka:Vuonna 1906 syntyneet]] |
[[Luokka:Vuonna 1906 syntyneet]] |
||
[[Luokka:Vuonna 1987 kuolleet]] |
[[Luokka:Vuonna 1987 kuolleet]] |
||
Versio 18. lokakuuta 2018 kello 18.06
Aimo Anshelm Aaltonen (10. joulukuuta 1906 Parainen – 21. syyskuuta 1987 Helsinki) oli Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen puheenjohtaja (1944–1945, 1948–1966) ja Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) kansanedustaja (1945–1962).[1]
Nuoruus, opiskelu ja vankila-aika
Aimo Aaltonen oli ammatiltaan kirvesmies, kuten isänsäkin.[1] 1920-luvulla hän elätti itsensä Paraisten seudulla työskentelemällä lisäksi muurarina, tehtaissa ja maatiloilla. 1930 nuori kommunisti siirtyi kansakoulupohjalta Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon Leningradiin, jossa hän opiskeli kaksi ja puoli vuotta. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Aaltonen sai Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjan. Tammikuussa 1933 hän tuli Suomeen organisoimaan maanalaista toimintaa mutta palasi syksyllä Neuvostoliittoon, jossa jatkoi vielä vuoden Moskovan Lenin-koulussa. Samalle kurssille osallistuivat muun muassa Ville Pessi, Martti Malmberg, Antti A. Timonen ja Hemming Lindholm. Aaltonen palasi Suomeen organisoimaan SKP:n sotilaslinjan työtä.[1]
Suomeen paluu ei sujunut hyvin, sillä Aaltonen pidätettiin pian, ja hän sai viettää seuraavat kymmenen vuotta Suomen valtion turvasäilössä ja vankiloissa poliittisista syistä vangittuna. Poika Tuominen sanoi viimeiseksi jääneessä haastattelussaan, että Aaltonen vapautettiin viimeisenä. Otto Wille Kuusinen olisi mieluusti jättänyt miehen vankilaan.
Sotien jälkeen SKP:n ja Valpon johtoon
Jatkosodan päätyttyä Aaltonen vapautui, ja hänet valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattaja Kommunistin päätoimittajaksi. Hän siirtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna Valtiollisen poliisin (Valpo) apulaispäälliköksi. Hänet valittiin myös eduskuntaan Turun eteläisestä vaalipiiristä 1945. Sisäasiainministeriön valvontaosaston päällikkönä Aaltonen toimi vuoden (1947–1948) ennen paluutaan SKP:n puheenjohtajaksi. Aaltonen avioitui vuonna 1946 Vieno Ristellin kanssa.[2]
Arvo "Poika" Tuominen kirjoittaa teoksessaan Kremlin kellot, että Aaltonen sopi paitsi luonteensa myös koulutuksensa puolesta paremmin Valpon päälliköksi kuin puolueen puheenjohtajaksi. Samoin hän sanoo Yrjö Sirolan antaneen myös Aaltoselle, kuten suurelle osalle muutakin myöhempää suomalaista kommunistijohtoa, äärimmäisen huonon lopputodistuksen Lenin-koulusta, jonka suomalaisen sektorin pääopettaja Sirola oli.[3]
Aaltonen valittiin presidentin valitsijamieheksi vaaleissa 1956, jolloin Urho Kekkonen valittiin presidentiksi kahden äänen enemmistöllä. Kansandemokraattien hylättyä toisella kierroksella oman ehdokkaansa Aaltonen joutui valitsemaan kahden vihamiehensä välillä ja totesi Kekkosen kannaltaan paremmaksi vaihtoehdoksi.[4]
Tunnettua on, että hän kantoi kaunaa SDP:n Karl-August Fagerholmia kohtaan, mikä käy selkeästi ilmi hänen säilyneistä puheistaan ja lehtikirjoituksistaan.
Syrjäyttäminen ja myöhemmät vaiheet
SKP:n 14. edustajakokouksessa Turussa kesällä 1966 Aaltonen työnnettiin syrjään puheenjohtajan paikalta, minkä tämä koki kovana henkilökohtaisena loukkauksena. Keskuskomiteaan edelleen jääneestä Aaltosesta tuli SKP:n opposition alkuajan kärkihahmo, joka kuuluisassa puheessaan näki puolueen lippuun ”pesiytyneen luteita”. Hän jatkoi opposition nuoremman johdon taustavaikuttajana vielä pitkään 1970-luvulla.[5] Seuraajaansa Aarne Saarista Aaltonen luonnehti ”kompromissimaakariksi”.
Aaltonen kuoli vuonna 1987. Hänet siunattiin Helsingissä vain lähimpien läsnä ollessa ja uurna laskettiin Malmin hautausmaalla olevaan SKP-johdon yhteishautaan kaikessa hiljaisuudessa.
Aimo Aaltosen nuorempi veli Antti Aaltonen toimi SKP:n ylimpänä taloudenhoitajana 1944–1966 eli Aimon koko puheenjohtajakauden ajan. Aimo Aaltosen vaimo Vieno Aaltonen puolestaan kuului SKP:n Helsingin piirijärjestön piirikomiteaan vuoteen 1965 saakka.[6]
Ajattelu ja luonne
Aaltosen ideologia oli tiukan dogmaattisesti tulkittu marxismi-leninismi, jonka asemaa ei tullut horjuttaa millään tavalla. Tältä pohjalta vannoutunut internationalisti uskaltautui kuitenkin joskus jopa arvostelemaan neuvostoliittolaisten tovereiden ”suorastaan järjettömiä vaatimuksia”.[5] Vuoteen 1953 asti Aaltosen työhuoneen sisustukseen kuului Lavrenti Berijan muotokuva. Hruštšovin vuoden 1956 Stalin-puheen merkitystä Aaltonen väheksyi.[7]
Aaltosen luonnetta on kuvailtu epäluuloiseksi ja konspiratiiviseksi. Hänen tapansa tehdä politiikkaa oli usein runnova eivätkä hänen ihmissuhdetaitonsa olleet huippuluokkaa. Tästä huolimatta Aaltonen oli suosittu SKP:n Turun peruskaaderiston keskuudessa ja osasi hän olla myös seurallinen pienemmässä porukassa.[5]
Lähteet
- ↑ a b c Leppänen, Veli-Pekka: Aaltonen, Aimo (1906–1987). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 23.12.2015.
- ↑ Aimo Aaltonen. Eduskunta. Viitattu 7.10.2016.
- ↑ Tuominen, Arvo: Kremlin kellot, kuvaliite ja luku Moskovan Lenin-koulussa
- ↑ Aaltosen päiväkirjat maaliskuu 1956. Kansan Arkisto.
- ↑ a b c Leppänen, Veli-Pekka: Kivääri vai äänestyslippu, s. 150, 152. Edita 1999.
- ↑ Leppänen 1999, s. 169, 406.
- ↑ Leppänen 1999, s. 390.
Aiheesta muualla
- Aimo Aaltonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
| Edeltäjä: Jukka Lehtosaari (vuoteen 1938) Aaro Uusitalo |
SKP:n puheenjohtaja 1944–1945 1948–1966 |
Seuraaja: Aaro Uusitalo Aarne Saarinen |