Ero sivun ”Francesco Petrarca” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
→‎Laura ja runous: kirjoitusvirhe
Rivi 25: Rivi 25:
Vuonna 1327 [[Laura (Petrarca)|Laura]]-nimisen naisen näkeminen [[Sainte-Claire d'Avignon]]in kirkossa herätti hänessä koko elämän kestävän rakkauden, josta hän kertoi 366 runoa käsittelevässä runokokoelmassaan ''Rime sparse'' (”Hajanaiset riimit”). Myöhemmän renessanssin runoilijat jotka kopioivat Petrarcan tyyliä nimesivät tämän teoksen nimellä ''Canzoniere'' (”Laulukirja”). Kyseinen nainen on saattanut olla [[Laura de Noves]], [[Hugues de Sade]]n vaimo ja [[Markiisi de Sade]]n esiäiti. On kuitenkin mahdollista, että hän oli keksitty tai salanimen takana oleva henkilö, erityisesti koska nimi ”Laura” on kielellisesti sukua runollisille ”laakereille” (''laurel'') joita Petrarca himoitsi. Petrarca kuitenkin itse kielsi tämän aina. Hänen tarjoamansa realistinen kuva eroaa [[trubaduuri]]en ja [[minne]]-laulajien kliseisistä kuvauksista. Lauran läsnäolo tuotti Petrarcalle suunnatonta iloa, mutta tunteiden yksipuolisuus aiheuttaa sietämättömän kaipauksen. Laurasta ei anneta täsmällisiä kuvauksia muuten kuin että hän on ihastuttava katsella, vaaleahiuksinen ja käyttäytyy vaatimattomasti mutta arvokkaasti.
Vuonna 1327 [[Laura (Petrarca)|Laura]]-nimisen naisen näkeminen [[Sainte-Claire d'Avignon]]in kirkossa herätti hänessä koko elämän kestävän rakkauden, josta hän kertoi 366 runoa käsittelevässä runokokoelmassaan ''Rime sparse'' (”Hajanaiset riimit”). Myöhemmän renessanssin runoilijat jotka kopioivat Petrarcan tyyliä nimesivät tämän teoksen nimellä ''Canzoniere'' (”Laulukirja”). Kyseinen nainen on saattanut olla [[Laura de Noves]], [[Hugues de Sade]]n vaimo ja [[Markiisi de Sade]]n esiäiti. On kuitenkin mahdollista, että hän oli keksitty tai salanimen takana oleva henkilö, erityisesti koska nimi ”Laura” on kielellisesti sukua runollisille ”laakereille” (''laurel'') joita Petrarca himoitsi. Petrarca kuitenkin itse kielsi tämän aina. Hänen tarjoamansa realistinen kuva eroaa [[trubaduuri]]en ja [[minne]]-laulajien kliseisistä kuvauksista. Lauran läsnäolo tuotti Petrarcalle suunnatonta iloa, mutta tunteiden yksipuolisuus aiheuttaa sietämättömän kaipauksen. Laurasta ei anneta täsmällisiä kuvauksia muuten kuin että hän on ihastuttava katsella, vaaleahiuksinen ja käyttäytyy vaatimattomasti mutta arvokkaasti.


Lauralla ja Petrarcalla oli vain vähän jos lainkaan henkilökohtaisia yhteyksiä. Petrarcan ''Secretumin'' mukaan Laura kieltäytyi siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli jo naimisissa toiselle miehelle. Petrarca kanavoi tunteensa rakkausrunoihin, jotka eivät olleet luonteeltaan ahdistelevia – hän osoitti kirjoituksissaan halveksuntaa miehille, jotka tavoittelivat naisia liian innokkaasti. Petrarca hioi ja täydellisti Lauralle osoitetuissa runoissaan siihen asti tuntemattoman [[Sonetti|sonettimuodon]], ja [[petrarcalainen sonetti]] kantaa edelleen hänen nimeään. Romantiikan ajan säveltäjä [[Franz Liszt]] sävelsi kolme Petrarcan soneteista (47, 104 ja 123) musiikiksi lauluäänelle, ''Tre sonetti del Petrarca'', jotka hän myöhemmin siirsi soolopianolle osaksi sarjaa ''[[Années de Pélerinage]]''.
Lauralla ja Petrarcalla oli vain vähän jos lainkaan henkilökohtaisia yhteyksiä. Petrarcan ''Secretumin'' mukaan Laura kieltäytyi siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli jo naimisissa toisen miehen kanssa. Petrarca kanavoi tunteensa rakkausrunoihin, jotka eivät olleet luonteeltaan ahdistelevia – hän osoitti kirjoituksissaan halveksuntaa miehille, jotka tavoittelivat naisia liian innokkaasti. Petrarca hioi ja täydellisti Lauralle osoitetuissa runoissaan siihen asti tuntemattoman [[Sonetti|sonettimuodon]], ja [[petrarcalainen sonetti]] kantaa edelleen hänen nimeään. Romantiikan ajan säveltäjä [[Franz Liszt]] sävelsi kolme Petrarcan soneteista (47, 104 ja 123) musiikiksi lauluäänelle, ''Tre sonetti del Petrarca'', jotka hän myöhemmin siirsi soolopianolle osaksi sarjaa ''[[Années de Pélerinage]]''.


== Teokset ==
== Teokset ==

Versio 9. marraskuuta 2013 kello 11.52

Petrarca freskossa noin vuodelta 1450. Galleria degli Uffizi, Firenze, Italia. Andrea di Bartolo di Bargilla (noin 1423–1457).

Francesco Petrarca (20. heinäkuuta 1304 Arezzo – 19. heinäkuuta 1374 Arquà) oli italialainen runoilija, renessanssifilosofi ja humanisti. Häntä pidetään Danten ohella "renessanssin isänä". Myöhemmät humanistit pitivät Petrarcaa usein ensimmäisenä humanistina ja esikuvanaan.

Petrarcaa pidetään ensimmäisenä modernina runoilijana. Hän korosti yksilöllisyyttä. Ajattelussaan hän korosti erityisesti erilaisten viestintätaitojen tärkeyttä. Näihin taitoihin kuului esimerkiksi kielten opiskelu ja retoriikka. Muiden uusien humanistien tavoin Petrarcan ajattelu perustui suurelta osin antiikin kulttuuriin, mistä hän korosti erityisesti Platonia.

Elämä

Petrarca syntyi Arezzossa notaarin pojaksi. Hän vietti varhaislapsuutensa Incisan kylässä Firenzen lähellä. Mustat guelfit olivat karkottaneen hänen isänsä Ser Petraccon Firenzestä vuonna 1302 yhdessä Danten kanssa. Petrarca vietti suuren osan varhaisesta elämästään Avignonissa ja lähellä sijaitsevassa Carpentrasissa, johon hänen perheensä seurasi paavi Klemens V:tä, joka muutti sinne vuonna 1309 Avignonin vankeuden alussa.

Petrarca opiskeli Montpelierissä (1316–1320) ja Bolognassa (1320–1326), jossa hänen isänsä vaati häntä lukemaan lakia. Petrarca oli kuitenkin kiinnostuneempi kirjoittamisesta ja latinankielisestä kirjallisuudesta. Kun hänen isänsä kuoli vuonna 1326, Petrarca palasi Avignoniin, jossa hän työskenteli useissa kirkollisissa viroissa. Tämä työ mahdollisti sen, että hän saattoi käyttää paljon aikaa kirjoittamiseen. Petrarca nousi tunnetuksi ensimmäisellä laajamittaisemmalla teoksellaan Africa, joka oli eeppinen latinankielinen teos, joka kertoi roomalaisesta kenraalista Scipio Africanuksesta.

Vuonna 1341 Petrarca kruunattiin poeta laureatukseksi Roomassa. Hän oli ensimmäinen henkilö antiikin ajan jälkeen joka sai tämän tittelin. Petrarca matkusteli laajalti Euroopassa ja palveli lähettiläänä. Hän oli tuottelias kirjeiden kirjoittaja, ja hänen ystäviinsä lukeutuivat muiden muassa Giovanni Boccaccio ja Francesco Dionigi. Hän oli ensimmäisiä, joka herätteli uutta kiinnostusta antiikin Rooman ja Kreikan teksteihin. Matkoillaan hän keräsi murenevia latinankielisiä käsikirjoituksia. Muiden saavutustensa ohella hän toimitti latinankielisen Homeroksen käännöksen, ja löysi henkilökohtaisesti kokoelman Ciceron kirjeitä, joita ei oltu aiemmin tunnettu.

Petrarcan patsas Firenzessä Uffizin edustalla.

Kirjoituksessaan Nousu Ventoux’n vuorelle Petrarca kertoo kiivenneensä 26. huhtikuuta 1336 veljensä ja kahden palvelijansa kanssa Mont Ventouxin (1 909 m) huipulle. Tuohon aikaan oli epätavallista kiipeillä vuorille pelkästään huvin vuoksi. Tämän johdosta tuota päivämäärää pidetään alppikiipeilyn syntymäpäivänä ja Petrarcaa (Petrarca alpinista) lajin ”isänä”.

Petrarca vietti myöhemmän elämänsä matkustelemalla pohjoisessa Italiassa kansainvälisenä tutkijana ja runoilijadiplomaattina. Petrarcan kirkollinen ura ei mahdollistanut avioliittoa, mutta hänellä oli kaksi lasta naiselta tai naisilta joita jälkimaailma ei tunne. Poika Giovanni syntyi Avignonissa vuonna 1337 ja tytär Francesca Vauclusessa vuonna 1343. Giovanni kuoli ruttoon vuonna 1361. Francesca nai Francescuolo da Brossanon, joka nimettiin myöhemmin Petrarcan testamentin toimeenpanijaksi. Vuonna 1362, hieman Petrarcan tyttärentyttären Elettan syntymän jälkeen, he liittyivät hänen seuraansa Venetsiassa paeten kaikkialla Euroopassa riehunutta ruttoa. Toinen lapsenlapsi Francesco syntyi vuonna 1366, mutta kuoli ennen toista syntymäpäiväänsä.

Petrarca asettui noin vuonna 1367 Padovaan, jossa hän vietti lopun elämäänsä omistautuneena uskonnolliselle mietiskelylle. Hän kuoli Arquàssa Euganean kukkuloilla 19. heinäkuuta 1374.

Laura ja runous

Marie Spartali Stillman, Petrarcan ja Lauran ensimmäinen kohtaaminen Sainte-Claire d'Avignonin kirkossa, 1889.

Vuonna 1327 Laura-nimisen naisen näkeminen Sainte-Claire d'Avignonin kirkossa herätti hänessä koko elämän kestävän rakkauden, josta hän kertoi 366 runoa käsittelevässä runokokoelmassaan Rime sparse (”Hajanaiset riimit”). Myöhemmän renessanssin runoilijat jotka kopioivat Petrarcan tyyliä nimesivät tämän teoksen nimellä Canzoniere (”Laulukirja”). Kyseinen nainen on saattanut olla Laura de Noves, Hugues de Saden vaimo ja Markiisi de Saden esiäiti. On kuitenkin mahdollista, että hän oli keksitty tai salanimen takana oleva henkilö, erityisesti koska nimi ”Laura” on kielellisesti sukua runollisille ”laakereille” (laurel) joita Petrarca himoitsi. Petrarca kuitenkin itse kielsi tämän aina. Hänen tarjoamansa realistinen kuva eroaa trubaduurien ja minne-laulajien kliseisistä kuvauksista. Lauran läsnäolo tuotti Petrarcalle suunnatonta iloa, mutta tunteiden yksipuolisuus aiheuttaa sietämättömän kaipauksen. Laurasta ei anneta täsmällisiä kuvauksia muuten kuin että hän on ihastuttava katsella, vaaleahiuksinen ja käyttäytyy vaatimattomasti mutta arvokkaasti.

Lauralla ja Petrarcalla oli vain vähän jos lainkaan henkilökohtaisia yhteyksiä. Petrarcan Secretumin mukaan Laura kieltäytyi siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli jo naimisissa toisen miehen kanssa. Petrarca kanavoi tunteensa rakkausrunoihin, jotka eivät olleet luonteeltaan ahdistelevia – hän osoitti kirjoituksissaan halveksuntaa miehille, jotka tavoittelivat naisia liian innokkaasti. Petrarca hioi ja täydellisti Lauralle osoitetuissa runoissaan siihen asti tuntemattoman sonettimuodon, ja petrarcalainen sonetti kantaa edelleen hänen nimeään. Romantiikan ajan säveltäjä Franz Liszt sävelsi kolme Petrarcan soneteista (47, 104 ja 123) musiikiksi lauluäänelle, Tre sonetti del Petrarca, jotka hän myöhemmin siirsi soolopianolle osaksi sarjaa Années de Pélerinage.

Teokset

Petrarca tunnetaan parhaiten italiankielisestä runoudestaan: tunnetuimpina Canzoniere (suom. Sonetteja Lauralle) ja Trionfi (”Triumfit”). Petrarca oli kuitenkin myös innostunut latinantuntija ja kirjoitti suurimman osan teoksistaan latinaksi. Hänen latinankieliset teoksensa ovat moninaisia ja niihin kuuluu tieteellisiä teoksia, itsetutkiskelevia esseitä, kirjeitä ja runoutta. Näihin kuuluvat teokset Secretum (suom. Salaisuuteni), hyvin henkilökohtainen, syyllisyydentuntoinen dialogi Augustinuksen kanssa;

De Viris Illustribus (”Kuuluisista miehistä”), sarja moraalisia elämäkertoja; Rerum Memorandarum Libri, keskeneräinen tutkielma kardinaalihyveistä; De Otio Religiosorum (”Uskonnollisesta joutenolosta”) ja De Vita Solitaria (”Yksinäisestä elämästä”), jotka ylistivät mietiskelevää elämää; De Remediis Utriusque Fortunae (”Lääke onneen”), itsehoitoteos, joka säilytti suosionsa satoja vuosia; Itinerarium (”Petrarcan opas Pyhään maahan”), matkaopas; Carmen Bucolicum, kahdentoista bukolisen runon kokoelma; sekä keskeneräinen eeppinen teos Africa.

Petrarca julkaisi myös useita teoksia kirjeitään, joista osa oli kirjoitettu hänen kauan sitten kuolleille historiallisille ystävilleen, kuten Cicerolle ja Vergiliukselle, sekä joukon vastustajia – kuten opettajia, skolastikkoja ja ranskalaisia – kohtaan suunnattuja herjauksia. Petrarcan teosten tarkkoja kirjoitusaikoja ei tunneta, koska hänellä oli tapana muokata tekstejä usein jälkeenpäin.

Filosofia

Petrarcaa enemmän kuin juuri ketään muuta on kiitetty renessanssin keskeisen liikkeen, humanismin, innoittamisesta. Hän uskoi antiikin historian ja kirjallisuuden opiskelun tuottamaan suoraan moraaliseen ja käytännölliseen arvoon – eli inhimillisen ajattelun ja toiminnan tutkimiseen. Vaikka humanismi tulikin myöhemmin yhdistetyksi sekularismiin, Petrarca oli harras kristitty, eikä nähnyt ristiriitaa ihmiskunnan henkisen potentiaalin vapauttamisessa ja uskonnollisessa uskossa.

Petrarca oli syvästi itseään tutkiskeleva persoona, ja määräsi syntymässä olleen humanistisen liikkeen suuntaa pitkälle, sillä hänen teoksissaan käsitellyt sisäiset ristiriidat ja niissä esitetyt mietiskelyt tulivat myöhempien renessanssihumanistien agendaksi, ja niistä väiteltiin yhtä mittaa seuraavat kaksisataa vuotta. Petrarca esimerkiksi painiskeli aktiivisen ja mietiskelevän elämän sopivan suhteen kanssa, ja taipui painottamaan yksinäisyyttä ja opiskelua. Myöhempi ajattelija ja poliitikko Leonardo Bruni puhui enemmän aktiivisen elämän, ”kansalaishumanismin”, puolesta. Seurauskena hämmästyttävän suuri joukko poliittisia, sotilaallisia ja uskonnollisia johtajia renessanssin aikana teroitti mieleensä ajatuksen, että heidän henkilökohtaisen kunnian tavoittelunsa tuli olla rakentunut klassisen esimerkin ja filosofisen mietiskelyn pohjalle.

Lähteet

 Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
  • Bishop, Morris (1961). Petrarch, teoksessa J. H. Plumb (Ed.), Renaissance Profiles, pp. 1–17. New York: Harper & Row. ISBN 0-06-131162-6.
  • Conrad H. Rawski (1991). Petrarch's Remedies for Fortune Fair and Foul. Englanninkielinen käännös teoksesta De remediis utriusque Fortune kommenteila. ISBN 0-253-34849-8
  • Mikkeli, Heikki: Renessanssifilosofia teoksessa Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.

Suomennetut teokset

  • Petrarca, Francesco: Salaisuuteni ja Nousu Ventoux'n vuorelle. (Secretum, kirjoitettu 1347–53; Ascensus montis Ventosi, kirjoitettu 1350.) Suomentanut Laura Lahdensuu. Helsinki: Basam Books, 2008. ISBN 978-952-5734-23-2.
  • Petrarca, Francesco: Sonetteja Lauralle. (Canzonieri, noin 1327–68, valikoima.) Suomentanut Elina Vaara. Porvoo Helsinki: WSOY, 1966.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Francesco Petrarca.
Renessanssifilosofia
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Francesco_Petrarca&oldid=13648164”