Tataarikohokki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tataarikohokki
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Kohokit Silene
Laji: tatarica
Kaksiosainen nimi

Silene tatarica
(L.) Pers.

Katso myös

  Tataarikohokki Wikispeciesissä
  Tataarikohokki Commonsissa

Tataarikohokki (Silene tatarica) on monivuotinen, pääasiassa Itä-Euroopassa kasvava kohokkilaji. Suomessa se on harvinainen ja luokiteltu vuodesta 2019 lähtien silmälläpidettäväksi (NT) lajiksi. Sitä ennen se oli luokiteltu vaarantuneeksi (VU) lajiksi.[1]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarikohokki kasvaa 30–50 cm korkeaksi. Juuri on suora ja hyvin pitkä. Kasvi on monivartinen ja tyvestä haarova. Varsi on ainakin tyvestä harvaan hapsikarvainen. Lehdet ovat pitkulaisen puikeita tai tasasoukkia ja tyvestä harvaripsisiä. Harvakukkainen kukinto on pitkä, usein toispuolinen ja terttumainen. Kukkien verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Verhiö on ulkoverhiötön. Terälehdet ovat valkoisia, usein sävy on vihertävä tai kellertävä. Terälehden lapa on syvään jakoinen ja liuskat ovat kapeita. Tataarikohokki kukkii Suomessa heinä-elokuussa. Hedelmä on kota.[2][3] Kasvi tekee runsaasti munuaisenmuotoisia siemeniä, jotka leviävät laajalle vesivirtausten ja mahdollisesti eläinten mukana. Siemenet voivat itää vedessä ja taimet kelluvat vesivirtausten mukana. Kasvullisesti tataarikohokki ei leviä.[2] Laji on kimalaispölytteinen.[4]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarikohokki on kotoisin Etelä-Venäjän aroilta, josta se on levinnyt länteen päin Saksaan, Unkariin ja Liettuaan asti. Pohjoisessa sitä tavataan Norjan pohjoisosissa, Kuolan niemimaalla ja Suomessa. Suomessa lajia kasvaa alkuperäisenä Kuusamossa Oulankajoen varrella, sekä koko Kemijoen ja sen latvahaarojen varrella aina joen suulle saakka. Kainuussa ja eteläisessä Suomessa lajia esiintyy paikoin vakiintuneena liikenne- ja sotatulokkaana.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarikohokki kasvaa hiekkaisilla ja soraisilla jokitörmillä ja -särkillä, jossa tulvat pitävät kasvupaikat avoimina. Se viihtyy myös ihmisen muokkaamassa ympäristössä kuten hiekkakentillä, teiden varsilla, ratapenkereillä ja lastauspaikoilla.[6] Tataarikohokki on sopeutunut erityisen hyvin virtaavan veden ja liikkuvan hiekan ympäristöön. Alkeellisesta sisärakenteesta johtuen kasvin juuri ja maavarsi ovat hyvin joustavia, mikä mahdollistaa sen kieppumisen virtaavassa vedessä vahingoittumattomana. Se kestää myös hautautumisen jopa 12 cm paksuisen hiekkapatjan alle, mistä se pystyy kasvattamaan itsensä maanpinnalle. Tämän mahdollistaa ruohovartisille kasveille hyvin epätavallinen kyky monistaa silmuja ja siten kasvattaa runsaasti versoja.[4]

Suomessa lajia uhkaa vesivoimarakentaminen kasvupaikkojen läheisyydessä ja siitä aiheutuva jokien säännöstely. Osa kasvupaikoista on jäänyt patoaltaiden alle, toisaalta jokien säännöstely on johtanut kasvupaikkojen umpeen kasvuun tulvien puuttuessa. Erityisen vaarantunut laji on tästä syystä Kemijoen vesistön alueella.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jäkäläniemi, Anne: Tataarikohokki. Teoksessa Suomen uhanalaiset kasvit. Toim. Ryttäri, Terhi & Kalliovirta, Mika & Lampinen, Taina. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2012, s. 313–315. ISBN 978-951-31-6593-2.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Ulvinen, Tauno: Tataarikohokki. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 246.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen Lajitietokeskus: Tataarikohokki – Silene tatarica Laji.fi. Viitattu 2.4.2021.
  2. a b Jäkäläniemi 2012, s. 313.
  3. Retkeilykasvio 1998, s. 118–119.
  4. a b Jäkäläniemi 2012, s. 314.
  5. Ulvinen 1997, s. 246.
  6. Retkeilykasvio 1998, s. 119.
  7. Jäkäläniemi 2012, s. 315.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]