Reino Rinne
Reino Rinne (17. heinäkuuta 1913 Kuusamo – 6. helmikuuta 2002 Kuusamo) oli koillismaalainen toimittaja, kirjailija ja luonnonsuojelija. Hänet muistetaan kirjallisen työnsä lisäksi myös näkyvästä toiminnasta Kuusamon koskien suojelemiseksi.
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Reino Rinne syntyi Kitkajärven Suonnansaaressa. Nuoruusvuosinaan Rinne työskenteli Posiolla savotoissa ja metsänvartijana. Kansakoulun oppimäärän hän suoritti Kansanvalistusseuran[1] Kirjeopiston kautta. Helsingin yhteiskunnallisessa korkeakoulussa[2] Rinne opiskeli vuosina 1937–1938, minkä jälkeen hän suuntautui toimittajan uralle. Rinne osallistui sekä talvi- että jatkosotaan. Hän toimi 5. tiedotuskomppanian rintamareportterina vuosina 1942–1944. Tunturit hymyilevät -romaani (1945) oli Rinteen esikoisteos. 1960-luvulta lähtien hänen kirjailijanlaatuaan alkoi määrittää yhteiskunnallinen osallistuminen. Toimittajan roolissa Rinne oli jo profiloitunut Kuusamon koskien ja perinteisen koillismaalaisen elämänmuodon puolestapuhujaksi. Rinne sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1971 runopamfletista Anna minulle atomipommi. Vuonna 1980 hän sai Aleksis Kiven Seuran Eskon puumerkki -palkinnon.[1] Hänet promovoitiin Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan kunniatohtoriksi vuonna 1994. Rinne kuoli Kuusamossa helmikuussa 2002.
Lehtimiehen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lehtikirjoittelun Rinne aloitti pakinoimalla sanomalehti Kalevassa Olavi Kitkalaisen nimellä. Myöhemmin nimimerkki pelkistyi Kitkalaiseksi. Vuosina 1938–1947 hän työskenteli Kalevassa toimittajana. Oulun vuosinaan Rinne ehti olla myös toimitussihteerinä kulttuurilehti Kaltiossa, jonka hän oli perustanut vuonna 1945 yhdessä Atte Kalajoen kanssa. Lapin Kansan päätoimittajaksi Rinne siirtyi vuonna 1947. Rovaniemellä hän viipyi pari vuotta. Vuonna 1950 Rinne perusti Kuusamoon Koillissanomat. Lehden linjasta Rinne on todennut: ”Koillissanomien tehtävä oli ryhtyä luomaan Koillismaan imagoa ja ylläpitämään sitä kaikissa tulevissa vaiheissa. Siinä oli lehden tehtävä. Se oli toimituksellinen linja, jota ei tarvinnut koskaan korjata.”[3] Koillissanomien päätoimittajana Rinne oli aina vuoteen 1968 saakka, minkä jälkeen hän siirtyi vapaaksi kirjailijaksi.
Luonnonsuojelijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pohjois-Suomen rakentamattomia vesistöjä alettiin valjastaa sähköntuotannon palvelukseen 1950-luvulla. Kuusamon koskisodalla viitataan kilpailuun, jota kaksi voimatalousyhtiötä kävi vesiosuuksien omistuksesta. Vähitellen koskisota muuttui koskien rakentamista vaativien ja niiden suojelua kannattavien väliseksi kamppailuksi.[2]
Rinteen ja Koillissanomien rooli koskisodassa oli keskeinen. Alkuun Rinne ajoi koillismaalaisten etua kannattamalla vesien rakentamista taloudellisista syistä. Vuonna 1959 Kitkalaisen kolumneissa alkoivat korostua voimatalouden aiheuttamat haitat paikallisille elinkeinoille. Alueen luonnonarvot ja matkailullinen merkitys olivat saaneet valtakunnallista huomiota jo aikaisemmin. Koillissanomat alkoi yhä äänekkäämmin vastustaa koskien rakentamista. Se onnistui kääntämään kuusamolaiset ja vähitellen myös kunnan virallisen linjan suojelun kannalle.[4][2]
Valtioneuvoston asettama Kuusamon vesistökomitea esitti nelivuotisen työskentelyn tuloksena syntyneessä mietinnössään koskien rakennushankkeiden hylkäämistä vuonna 1969. Lopullinen päätös koskisodalle oli vuonna 1987 säädetty koskiensuojelulaki. Kiistellyt kosket ovat nykyään osa Oulangan kansallispuistoa ja Karhunkierros-vaellusreitin tunnetuimpia nähtävyyksiä.
Kirjailijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjailijan uralle Rinne valmentautui paitsi kirjoittamalla, myös lukemalla määrätietoisesti. Yhtenä innoittajana toimi Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -teos.[5] Rinteen alkutuotannon teoksia voidaan luonnehtia kansankuvauksiksi. Niissä on laajalti myös omaelämäkerrallisia aineksia.[6] Esikoisromaani Tunturit hymyilevät ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1945. Ote kirjan esittelytekstistä: ”Väkevä ja aito Lapin kuvaus, jossa pohjoisten tunturiseutujen asukas jylhine ympäristöineen, omalaisine askareineen, iloineen ja huolineen saa todenmukaisen tulkinnan. Tuttuna tuttujen joukossa tekijä liikkuu Pohjolan tukkilaisten ja korvenraivaajien parissa. Lapin luonto elää hänen kynänjäljessään vivahdusrikkaana ja viekoittelevana.”[7] Samoja teemoja esiintyy myös romaanissa Tie päättyy tunturin laella (1946) ja novellikokoelmassa Erämaan omia ihmisiä (1949).
Koillissanomien toimittaminen ja erityisesti taistelu Kuusamon koskien puolesta pohjustivat Rinteen uudistumista ja toista tulemista kirjailijana.[8] Myös kirjailijana Rinne koki tehtäväkseen tiedon välittämisen ja ihmisiin vaikuttamisen. Muotoratkaisuina runo sekä tiivis ja aforistinen ”uforismi” mahdollistivat yhteiskunnallisten asioiden kommentoinnin ja keskustelun.[9]
Rinne toi pohjoisen maaseudun näkökulman 1960-luvulla virinneeseen ympäristökeskusteluun.[8] 1970-luvulla hänen tuotannossaan korostuu ekologispohjainen luonnon ja ihmisen ristiriita: kritiikki kohdistuu ihmisen toiminnan seurauksiin luonnossa. 1980-luvulla yhä merkittävämmäksi teemaksi Rinteellä alkaa nousta luonnon henkinen merkitys ihmiselle.[10]
Pertti Sillanpää, joka on väitellyt Reino Rinteen osallistumisesta suomalaiseen ympäristökeskusteluun, on luonnehtinut Rinnettä luontomystikoksi ja teknopessimistiksi. Rinne kunnioittaa luonnon pyhyyttä ja haluaa säilyttää sen koskemattomana ja alkuperäisenä. Ihmisen hallinnasta karannut tekniikka johtaa ihmiskunnan tuhoon. Luonnon suojeleminen onkin ihmisen suojelua. Tätä Sillanpää pitää Rinteen ja Pentti Linkolan merkittävimpänä näkemyserona.[8]
Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tunturit hymyilevät 1945
- Tie päättyy tunturin laella 1946
- Erämaan omia ihmisiä 1949
- Kullanhuuhtoja 1955
- Ennen lähtöä 1963
- Koillismaa kuvina 1964 (kuvitus Reino Rinne, teksti Kalle Päätalo)
- Suomen urheilun tähtihetkiä 1969
- Anna minulle atomipommi 1970
- Ihminen EVP 1970
- Sähkeitä tähdistä 1971
- Olen puhunut 1973
- Koillismaan Kuusamo 1973
- Kaukopuheluja 1974
- Posio 1976
- En ole vaiennut 1976
- Hirmuliskojen aikaa 1977
- Ylistämättä alistettu 1978
- Tuntematon työtön 1980
- Kimalaja 1981
- Satukaltio 1982
- Jumalainen vesi - Divine Water 1983
- Sopusoinnun tie 1986
- Totaalinen rauha 1987
- Pamfletti Paanajärvestä 1988
- Ikimetsä 1990
- Kiitos ihana maa 1991
- Lapin rauha 1991
- Matkalla maan kanssa 1992
- Kirveskö järveen?? 1993
- Luotiin Koillismaa 1995
- Tunturit hymyilevät, esikoisteoksen 2.painos 1995
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Leskelä, Elli: Reino Rinne 1913–1953 – nuoruus ja vaellusvuodet. Kuusamo: Koillissanomat, 1989. ISBN 952-90-0243-2.
- Sillanpää, Pertti: Aatos, eetos ja paatos – Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun. Inari: Kustannus-Puntsi, 2006. ISBN 952-5343-30-8.
- ReinoRinne.com reinorinne.com.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Eskon puumerkin saajat Aleksis Kiven Seura. Viitattu 13.10.2016.
- ↑ a b c Ervasti, Seppo: Kuusamon koskisota ja sen lieveilmiöt Johdatus Kuusamon historiaan. ?. Nilonkankaan koulu. Arkistoitu 12.11.2004. Viitattu 28.12.2008.
- ↑ Reino Rinne 1913–1953 – nuoruus ja vaellusvuodet, s. 176.
- ↑ Aatos, eetos ja paatos – Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun, s. 20–25.
- ↑ Reino Rinne 1913–1953 – nuoruus ja vaellusvuodet, s. 43, 56.
- ↑ Reino Rinne 1913–1953 – nuoruus ja vaellusvuodet, s. 29, 56 ja 91.
- ↑ Kirjat, 40-luku ReinoRinne.com. Arkistoitu 8.3.2016. Viitattu 28.12.2008.
- ↑ a b c Sillanpää, Pertti: Profeetta omalla saarellaan Kesäkuu 2006. Kaltio. Viitattu 28.12.2008.
- ↑ Aatos, eetos ja paatos – Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun, s. 255.
- ↑ Aatos, eetos ja paatos – Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun, s. 209 ja 248.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kononen, Suonna: Reino Rinne -aikajana Tuhatkauno-yhtyeen sivusto. Musiikkikoulu Musa-Pekka. [vanhentunut linkki]
- Reino Rinne Pakkala-kirjailijatietokanta. Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto. [vanhentunut linkki]
- Klinge, Matti (päätoim.): Suomen kansallisbiografia 8 (von Quanten - Sillanpää), s. 303–304. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5. (kirjoittanut Kalevi Kalemaa)
| ||||||||||||||
