Aforismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Aforismi eli ajatelma, mietelmä tai mietelause on tiiviissä ja lyhyessä muodossa lausuttu ajatus. Täsmällisemmin määriteltynä aforismi on ajatuksellisesti painokas sekä tiiviisti ja tyylikkäästi muotoiltu virke tai niiden kokonaisuus. Määritelmällisesti aforismi on proosaa, eli aforismissa rivit kirjoitetaan loppuun ilman säejakoa.

Aforismien kirjoittajaa kutsutaan nimellä aforistikko ja aforisti. Sana aforistinen tarkoittaa aforismin luonteista, ytimekkäästi sanottua. Aforismi-termi tulee kreikan kielen sanasta aphorismós, joka tarkoittaa rajoitettua, määriteltyä. Suomessa sana aforismi tuli käyttöön 1800-luvun loppupuolella. Aforistiikan laajempaa muotoa kutsutaan fragmentiksi, joka on eräänlainen pienoisessee.

Aforistiikalle on luonteenomaista poleeminen, väittelynhaluinen suhtautuminen totunnaisiin ajatusrakennelmiin. Aforismeissa voidaan esimerkiksi metaforan, sanaleikin, käsitteen uudelleentulkinnan tai paradoksin keinoin kuvata jotakin tärkeäksi koettua ajatusta tai havaintoa. Aforismin tunnusmerkkejä on usein myös yksittäisen aforismin moniteemaisuus ja -tulkintaisuus. Aforismia voidaan pitää kansanperinteen sananlaskun taidekirjallisena muotona. Sananlaskuista onkin käytetty nimitystä kansanaforismi ja nykyaforismista voidaan puhua taideaforismina.

Sarjallisessa aforistiikassa (sarja-aforistiikassa) on perusyksikkönä yksittäisen aforismin sijasta ns. aforistinen sarja. Aforistisen sarjan varhaisin edustaja suomalaisessa aforistiikassa on Kersti Bergroth. Varsinaisesti sarjamuoto murtautui suomalaiseen aforistiikkaan Paavo Haavikon julkaistessa 1972 teoksensa Puhua, vastata, opettaa. Sarjamuotoa ovat kirjoittaneet myös muun muassa Mirkka Rekola, Markku Envall ja Olli Hyvärinen.

Maailmankirjallisuuden tiettävästi ensimmäinen aforismikokoelma on Hippokrateen terveydenhoidollinen ohjeisto. Aforismeja on viljelty varsinkin saksankielisessä kirjallisuudessa Georg Christoph Lichtenbergistä alkaen.

Varhaisimmat suomenkieliset aforismit puolestaan julkaisi tiettävästi J. H. Erkko vuonna 1899. Ensimmäinen suomenkielinen aforismikokoelma on V. A. Koskenniemen Matkasauva vuodelta 1926. Merkittäviä suomalaisia aforistikkoja ovat muun muassa Samuli Paronen (Maailma on sana, 1974), Helena Anhava, Paavo Haavikko, Mirkka Rekola, Erno Paasilinna ja Markku Envall. Envall on myös tutkinut aforistiikkaa; hänen väitöskirjansa on Suomalainen aforismi (1987).

Vuonna 2005 perustettiin Suomen aforismiyhdistys, jonka tarkoituksena on edistää aforismin asemaa ja koota yhteen aforismeja kirjoittavat ja niistä kiinnostuneet henkilöt. Yhdistys myöntää vuosittain ansioista aforistiikan alalla Samuli Paronen -palkinnon sekä valitsee Vuoden aforismikirjan. Suomen aforismipäivää vietetään joka vuosi huhtikuun 18. päivänä. Maaliskuussa 2008 perustettiin Lontoossa Maailman aforismijärjestö, World Aphorism Organization (WAO). Varsinais-Suomen Kansanopistolla on vuodesta 2004 vietetty kesäisin Aforismipäiviä.[1]

Ulkomaisia aforistikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia aforistikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen ensimmäiset aforismipäivät Paimiossa 29.4.2004. Turun Sanomat. Viitattu 14.9.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aforismin vuosisata — lauseita ja ajatuksia 54 suomalaiselta aforistikolta (toim. Markku Envall, WSOY 1997)
  • Markku Envall: Suomalainen aforismi — keinoja, lajeja, rakenteita, ongelmia (SKS 1987)
  • Mitä aforismi tarkoittaa? (toim. Sami Feiring, Savukeidas 2013)
  • Tiheiden ajatusten kirja - uuden aforismin parhaat (toim. Sami Feiring, Pilke 2011; suomalaisen nykyaforismin antologia)