Pentti Linkola

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pentti Linkola
Pentti Linkola Helsingin kirjamessuilla 2011.
Pentti Linkola Helsingin kirjamessuilla 2011.
Syntynyt 7. joulukuuta 1932 (ikä 85)
Helsinki
Ammatit filosofi, luonnonsuojelija, kirjailija, kalastaja
Esikoisteos Isänmaan ja ihmisen puolesta (1960)
Tunnustukset Eino Leinon palkinto (1983)
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Kaarlo Pentti Linkola (s. 7. joulukuuta 1932 Helsinki) on suomalainen kirjailija, radikaali ympäristöfilosofi, toisinajattelija, kehityskriitikko, luonnonsuojelija, ornitologi, kalastaja ja esseisti.[1]

Linkola on Suomen tunnetuin syväekologisen ajattelusuuntauksen edustaja. Hän on perustanut Luonnonperintösäätiön, joka ostaa Suomen vanhoja metsiä suojeltaviksi. Ammattikalastajaksi Linkola ryhtyi vuonna 1959.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linkola kuuluu isänsä puolelta itäsuomalaiseen Collanin sukuun ja äitinsä puolelta Palander–Suolahden sukuun.[2][3] Pentti Linkolan isä Kaarlo Linkola oli Helsingin yliopiston rehtori, kasvitieteen professori ja luonnonsuojelun edistäjä. Hän oli Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen (nyk. Suomen luonnonsuojeluliitto) perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja.[4] Linkolan äiti oli laborantti Hilkka o.s. Suolahti (1907–2001) ja äidinisä Helsingin yliopiston kansleri Hugo Suolahti.[1][3] Linkolalla on kaksi sisarusta.[5] Hänen veljensä oli kansatieteilijä ja Museoviraston intendentti Martti Linkola (1936–2011).[6] Linkolan pikkuserkku on biologi Anto Leikola.[7]

Linkola syntyi ja asui lapsuudessaan ja nuoruudessaan Helsingissä ja omien sanojensa mukaan tutustui Helsinkiin paljon tarkemmin kuin moni muu Helsingissä kasvanut henkilö.[8] Toisaalta lapsuudessaan ja nuoruudessaan Linkola vietti kesänsä Hugo Suolahden maatilalla Tyrvännön Kariniemessä ja asettui myöhemmin asumaan lähelle Kariniemeä.[1] Linkolan isä kuoli hänen ollessaan yhdeksänvuotias, minkä jälkeen perhe häädettiin virka-asunnosta.[1][5] Oppikoulussa Linkola oli perheensä köyhyyden vuoksi vapaaoppilas.[5] Linkola valmistui ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta vuonna 1950.[1] Hän aloitti eläin- ja kasvitieteen opinnot Helsingin yliopistossa, mutta jätti opintonsa kesken ensimmäisen vuoden jälkeen.[9] Opinnot keskeytyivät Linkolan mukaan siksi, että hän on ulkoilmaihminen eikä kykene sisätyöhön.[10] Vuosina 1952–1959 Linkola toimi vapaana luonnontutkijana. Ammattikalastajaksi hän ryhtyi vuonna 1959 ja on kalastanut sekä merellä että järvillä, vuodesta 1978 Vanajavedellä. Hän asuu Sääksmäen Ritvalassa.[11]

Linkola oli naimisissa vuosina 1961–1975, ja hänellä on avioliitosta vuosina 1961 ja 1963 syntyneet tyttäret.[1] Linkolan mukaan hänen avioliittonsa päättyi kalan hinnan laskettua ja perheen toimeentulon heikennyttyä. Ammattikalastus kävi entistä raskaammaksi, mutta Linkola halusi siitä huolimatta jatkaa ammattikalastajana. Hänen vaimonsa puolestaan ei halunnut, ja he erosivat.[10] Linkola on eläkkeellä, ja hän on vuodesta 1995 lähtien kalastanut vain talvisin jäiden kantaessa.[12] Hän sairastui ykköstyypin diabetekseen 64-vuotiaana.[13] Linkola on kertonut joutuneensa käyttämään mielialalääkkeitä vaikean kliinisen depression hoitoon.[14]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linkolan ensimmäinen poliittinen julkaisu oli omakustannepamfletti Isänmaan ja ihmisen puolesta mutta ei ketään vastaan (1960), jossa hän otti voimakkaasti pasifistisen kannan ja kehotti aseistakieltäytymiseen, vaikka olikin itse käynyt armeijan ja on arvoltaan alikersantti.

Linkola on yksi Suomen lintutieteen pioneereista. Hänen ensimmäinen ornitologinen julkaisunsa on yhdessä Olavi Hildénin kanssa koottu Suuri Lintukirja (1955). Linkola oli myös yksi 1960-luvulla ilmestyneen laajan Pohjolan linnut värikuvin -teoksen kirjoittajista. Lintuja hän on tutkinut pitkään: hän on muun muassa rengastanut lintuja yli 60 vuotta ja vuonna 1974 Luonnontieteellisen keskusmuseon alaisuudessa toimivan Rengastustoimiston rengastajatoimikunta palkitsi hänet vuoden rengastajana.[15]

Esseekokoelma Unelmat paremmasta maailmasta (1971) oli Linkolan ensimmäinen kirjan muotoon koottu kannanotto luonnonsuojelun puolesta. Kokoelma, samoin kuten vuonna 1979 ilmestynyt Toisinajattelijan päiväkirjasta, koostuu pääasiassa lehtiartikkeleista ja puheista. Tästä teoksesta Linkola sai vuonna 1983 Eino Leinon palkinnon. Vuonna 1989 Linkola julkaisi kirjan Johdatus 1990-luvun ajatteluun ja vuonna 2004 kirjan Voisiko elämä voittaa. Myös nämä kirjat on koottu hänen lehtikirjoituksistaan, joista useimmat oli vuosien kuluessa julkaistu Suomen Kuvalehdessä.

Linkolan ajattelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maapallon suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linkolan ajattelun pääasiallinen lähtökohta on hänen huolensa maapallon ekologisesta tilasta. Hänen mukaansa elämän säilyminen maapallolla edellyttää paluuta maatalousyhteiskuntaan ja luontaistalouteen sekä ihmisten määrän jyrkkää vähentämistä. Elämän ensisijaisena vihollisena Linkola näkee väestöräjähdyksen ja toissijaisena henkeä kohden kasvavan luonnon kuormituksen.[16] Linkola on vaatinut Kiinan yhden lapsen politiikan mallia muistuttavaa väestön määrän rajoittamista. Linkolan mukaan tekniikkaa luontoystävällisemmäksi muuttamalla ei voida ratkaista luonnon kuormittumisen ongelmaa, vaan väestön määrän vähentämisen lisäksi on laskettava tekniikan kehitystasoa.lähde?

Ajattelussaan Linkola vaatii ihmistä palaamaan kapeampaan ekologiseen lokeroon siirtymällä takaisin matalampaan elintasoon sekä hylkäämällä modernin tekniikan. Väestönkasvu on Linkolan mielestä suurin uhka elämän jatkumiselle, ja hän onkin toistuvasti kertonut kannattavansa pidäkkeettömästi muun muassa terrorismia syyskuun 11. päivän terrori-iskuista Unabomberiin.[17] Hän myös hyväksyisi suurkaupunkien vesijohtoverkkojen myrkyttämisen ja tautiepidemiat.[18]

Vihreän liikkeen alkuaikoina Linkola oli mukana muun muassa Koijärven protestissa. Pian vihreisiin liian radikaaliksi osoittautunut Linkola kuitenkin erkani liikkeestä, eikä ollut enää mukana, kun Vihreä liitto puolueena perustettiin. Suoraan toimintaan Linkola on osallistunut myöhemminkin.

Vuonna 1995 Linkola perusti Luonnonperintösäätiön, jonka tarkoituksena on ostaa metsää luonnonsuojelualueiksi. Ylen Suuret suomalaiset -äänestyksessä moni laski Linkolan ansioksi sen, että hän "elää kuten opettaakin"[19] Vuonna 1998 Suomen luonnonsuojeluliitto myönsi Linkolalle ympäristöpalkinnon puolivuosisataisesta elämäntyöstä Suomen luonnon hyväksi ja vuonna 2008 liiton juhlamitalin tunnustukseksi ympäristön hyväksi tehdystä työstä. Vuonna 1988 Linkola sai Lintutieteellisten Yhdistysten Liiton (nyk. BirdLife Suomi) kultaisen ansiomerkin linnuston suojelun eteen tehdystä työstä.

Linkola suhtautuu vieraslajeihin jyrkän torjuvasti: minkit, supikoirat ja luonnossa vapaana liikkuvat kissat tulisi Linkolan mielestä hävittää Suomesta.[20]

Yhteiskunnallisia näkemyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pentti Linkola vuonna 2006.

Linkolan mukaan demokratia on "kuoleman uskonto",[21] koska on kohtuutonta vaatia tavalliselta kansalta, että se osaisi toimia oikein.[22] Hänen ajattelussaan onkin esiintynyt paljon vanhan ajan eliittiä ihannoivia ja keskivertokansalaisia (”roskaväkeä”) arvostelevia piirteitä, erityisesti Väinö Linnan päivillä vuonna 2000 pidetyssä puheessa, joka on julkaistu hänen kirjassaan Voisiko elämä voittaa, sekä hänen artikkelissaan Hiidenkiven numerossa 1/2001. J. P. Roos on katsonut Linkolan edustavan ajattelussaan ekonatsismia.[22] Jera ja Jyri Hännisen kirjan Tuhansien aatteiden maa mukaan ”Linkola on ehkä ainoa avoimesti fasismia ja diktatuuria kannattava julkisuuden henkilö Suomessa”.[23]

Linkola on kirjoittanut myös, että korkealla aineellisella elintasolla ihminen paitsi tuhoaa luontoa myös rääkkää itseään henkisesti.[24] Tämän perusteella hän on kritisoinut muun muassa nykyaikaista koulutusta. Hänen mielestään nykyinen koulutusputki on ylipitkä.[25] Aikuiskoulutusta Linkola vastustaa vielä enemmän, sillä hänen mielestään ihmisen ei pitäisi olla pakotettu opiskelemaan uutta nuoruutensa jälkeen, ohitettuaan luonnollisen oppimisikänsä.[26] Teoksessaan Voisiko elämä voittaa Linkola kirjoittaa, että koululaitosta pitäisi vaalia yhteiskunnan silmäteränä mutta että opetuksen sisältöä pitäisi muuttaa nykyisestä.[27]

Linkola erosi kirkosta nuorena mutta liittyi takaisin siihen 2010-luvulla.[28]

Suomea Linkola on arvostellut kulutusyhteiskunnan pohjoiseksi sillanpääasemaksi, joka on tihutöissään erityisen röyhkeä jopa muihin teollisuusmaihin verrattuna.[29] Linkola tuomitsee ajatukset, joiden mukaan Suomessa on vielä tilaa eikä suomalaisten tarvitsisi huolehtia väestöräjähdyksestä. Linkola on kirjoittanut, että suhteellisesti Suomea voidaan pitää maailman tiheimmin asuttuihin maihin kuuluvana, kun otetaan huomioon, millä ilmastovyöhykkeillä maailman maat sijaitsevat. Hän on huomauttanut, että Suomen ilmastovyöhykkeellä melkein kaikkialla muualla maapallolla vallitsee lähes väestötyhjiö.[30] Lisäksi hän vihaa suomalaisten kesämökkeilyä turhana ja rantoja valtaavana ja muistuttaa siitä, että muualla maailmassa ihmisillä on tavallisesti vain yksi asunto. Norjan hän on tosin sanonut olevan ”toinen öykkärien maa”, koska sielläkin on monia loma-asuntoja.

Linkola on luonnehdittu Suomen tunnetuimmaksi malthusilaiseksi, sillä hänen mukaansa kaikenlaiset ihmiskuntaa kohtaavat katastrofit ovat ainoa keino pelastaa maapallo ekologiselta tuholta.[31] Helsingin Sanomien lukijaäänestyksessä Suomen kansallisaarteista Linkola oli neljäntenä.[32]

Kalastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linkola ja hänen silloinen vaimonsa Aliisa kalastamassa Päijänteellä 1964.

Pentti Linkola sai ennen eläkkeelle jäämistään päätoimeentulonsa kalastuksesta, jota hän on harjoittanut verkoilla Päijänteellä, Suomenlahdella, Keiteleellä, Mallasvedellä ja vuodesta 1978 Vanajavedellä. Kalastus on painottunut talvikuukausiin. Kalastuksessa Linkola on välttänyt moottorikäyttöisiä apuvälineitä. Kesäaikana vesillä on liikuttu soutamalla ja talvella apuna on ollut hevonen. Tärkein saaliskala on ollut kuha.

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Linkola, Pentti & O. Hilden: Suuri Lintukirja. Otava 1955, uudistettu laitos 1962
  • Isänmaan ja ihmisen puolesta: Mutta ei ketään vastaan. Helsinki: Suomen sadankomitealiitto, 1960. Uusintapainos: Into-pamfletti 2010.
  • Pohjolan linnut värikuvin: Elinympäristö. Levinneisyys. Muutto. Otava 1963–67.
  • Unelmat paremmasta maailmasta. Helsinki: WSOY, 1971 (4. painos 1990).
  • Toisinajattelijan päiväkirjasta. Helsinki: WSOY, 1979. ISBN 951-0-09514-1.
  • Linkola, Pentti & Soininvaara, Osmo: Kirjeitä Linkolan ohjelmasta. Perusta, 1986. ISBN 951-0-14133-X.
  • Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-15940-9.
  • Voisiko elämä voittaa: ja millä ehdoilla. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3159-9.

Artikkeleita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ekologiseen elämäntapaan. (Yhden artikkelin kirjoittaja.) Yliopistopaino 1996
  • ”Rakkaudesta linja-autoon.” Suomen Kuvalehti 29/2010.
  • ”Anhavan kiukunpurkaus.” Tieteessä tapahtuu, 4-5/2011, 29. vsk. Artikkelin verkkoversio.

Käännökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linkolalta on käännetty englanniksi esseekokoelma Can Life Prevail? A Radical Approach to the Environmental Crisis. Sen julkaisi Arktos Media.[33]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Linkola, Pentti: Toisinajattelijan päiväkirjasta. Ensimmäinen painos. WSOY, 1979. ISBN 951-0-09514-1.
  • Linkola, Pentti: Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Ensimmäinen painos. WSOY, 1989. ISBN ISBN 951-0-15940-9.
  • Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa. Kolmas painos. Tammi, 2005. ISBN ISBN 951-31-3377-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Leikola, Anto: ”Linkola, Pentti (1932–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 224–225. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 4.9.2015).
  2. Autio, Veli-Matti: ”Collan (1600–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 228–229. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
  3. a b ”Palander (1600–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 475–476. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 4.9.2015).
  4. Haapasaari, Matti: ”Linkola, Kaarlo (1888–1942)”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 219–224. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.9.2015).
  5. a b c Toisinajattelijan päiväkirjasta, s. 191–192.
  6. Klinge, Matti – Leikola, Anto – Tarkiainen, Kari: Kuolleet: Kunniatohtori Martti Linkola. Helsingin Sanomat, 17.3.2011, s. C 7. Artikkelin verkkoversio Viitattu 5.1.2016.
  7. Leikola, Anto: ”Pentti Linkola, sukulainen ja ystävä”, Linkolan ajamana, s. 129–136. Into-pamfletti, 3. Toimittanut Tere Vadén. Helsinki: Like: Into, 2008. ISBN 978-952-01-0210-4.
  8. Linkola, Pentti: Unelmat paremmasta maailmasta, luku ”Pohjolan valkeat kaupungit”.
  9. Pentti Linkola. 7.12.2007. Kaleva. Viitattu 4.9.2015.
  10. a b Pentti Linkolalle terrorismi on iloinen asia. (Persona non grata -ohjelma 26.3.2004, n. 8 minuutin kohdalla) Elävä arkisto. Yle. Viitattu 3.6.2014.
  11. Linkola, Pentti. Valkeakosken kaupunki. Viitattu 2.9.2015.
  12. Alén, Eero: Linkolan soutajan päiväkirja. Turku: Sammakko, 2006. ISBN 952-483-025-6. lähde tarkemmin?
  13. Lokakuun Diabetes-lehdessä muun muassa Pentti Linkolan haastattelu. 22.10.2013. Diabetesliitto. Viitattu 5.1.2016.
  14. Konttinen, Jussi: Pentti Linkolan vuosisata. Helsingin Sanomat. 2.12.2012. Viitattu 5.1.2016.
  15. Suomen rengastusatlas I", s. 44.
  16. Voisiko elämä voittaa, s. 255.
  17. Voisiko elämä voittaa, s. 352.
  18. Aunila, Seija: Tuomiopäivän kalastaja Pentti Linkola. Elävä arkisto. 19.1.2007. Yleisradio. Viitattu 4.6.2014.
  19. Pentti Linkola. Suuret suomalaiset. Yleisradio.
  20. Voisiko elämä voittaa, s. 99–109.
  21. Voisiko elämä voittaa, s. 362.
  22. a b Roos, J. P.: Linkolan ekonatsismi. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta. Viitattu 6.6.2008. [vanhentunut linkki]
  23. Hänninen, Jera – Hänninen, Jyri: Tuhansien aatteiden maa: Ääriajattelua nyky-Suomessa, s. 247. Helsinki: Johnny Kniga, 2010. ISBN 978-951-0-36072-9.
  24. Johdatus 1990-luvun ajatteluun, s. 183–184.
  25. Toisinajattelijan päiväkirjasta, s. 89.
  26. Toisinajattelijan päiväkirjasta, s. 98–99.
  27. Voisiko elämä voittaa, s. 394–395.
  28. Korpijoki, Heljä: Pentti Linkolan linja pitää edelleen. Keskisuomalainen. Viitattu 31.8.2015.
  29. Voisiko elämä voittaa, s. 258–259 ja 332–333.
  30. Voisiko elämä voittaa, s. 306.
  31. Koponen, Juhani – Lanki, Jari – Kervinen, Anna: ”Syy: Malthusilaiset ja uusmalthusilaiset näkemykset”, Kehitysmaatutkimus: johdatus perusteisiin, s. 165. Helsinki: Gummerus, 2007. ISBN 978-952-495-004-6.
  32. Suomen 10 aarretta. Helsingin Sanomat 8.12.2014. Viitattu 5.1.2016.
  33. Pentti Linkola. Arktos Media. Viitattu 31.5.2017. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anhava, Jaakko: Linkolan eksymys. Tieteessä tapahtuu, 2011, 29. vsk, nro 2, s. 48–52. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  • Borg, Pekka: Herättäjät, tulenkantajat ja muutoksentekijät: Luonnonsuojelun voimahahmot Suomessa. Tampere: Pilot-kustannus, 2008. ISBN 978-952-464-765-6.
  • Kaaro, Jani: ”Pentti Linkola, mainion kalasopan keittäjä”, Luonto-Liiton historia 1943–1998: Jatkosodan varjosta Jerisjärven tielle. Helsinki: Luonto-Liitto, 1999. ISBN 951-97204-2-1.
  • Koskimies, Pertti: Linkola ja eliitit I: Pentti Linkolan kriitikot käpertyvät ihmiseen. Tieteessä tapahtuu, 2010, 28. vsk, nro 6, s. 16–22. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  • Koskimies, Pertti: Linkola ja eliitit II: Sananselityksiä irti maailmasta. Tieteessä tapahtuu, 2010, 28. vsk, nro 7, s. 16–26. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  • Kämäräinen, Kauko: Linkola, oikeinajattelija. Tampere: Määrämitta, 1992. ISBN 951-96596-0-9.
  • Kylänpää, Riitta: Nyt vasta näen. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23284-1.
  • Kylänpää, Riitta: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Helsinki: Siltala, 2017. ISBN 978-952-234-350-5.
  • Mustonen, Tero – Nieminen, Mika (toim.): Ahdin nuotta-apajilla: Pirkanmaan kalastajat. Tampereen ammattikorkeakoulun julkaisuja B: Raportteja, 9. Tampere: Tampereen ammattikorkeakoulu, 2004. ISBN 952-5264-30-0.
  • Nylén, Antti: ”Katkera oppositio”, Vihan ja katkeruuden esseet. Savukeidas, 2007. ISBN 978-952-5500-22-6.
  • Paasilinna, Erno: ”Syyskalassa Pentti Linkolan kanssa”, Yksinäisyys ja uhma. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07942-5.
  • Suominen, Teuvo: ”Pentti Linkola, monisärmäinen ajattelija”, Laulujoutsenen perintö: Suomalaisen ympäristöliikkeen taival. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-32428-8.
  • Tammilehto, Olli: Linkolan sokeat pisteet. Suomi-lehti 6–7/1985. Artikkelin verkkoversio Olli Tammilehdon sivustolla.
  • Tammilehto, Olli: ”Linkolan haaste: Suuri ekologis-yhteiskunnallinen muutos”, Linkolan ajamana. Into-pamfletti 3. Toimittanut Tere Vadén. Helsinki: Like: Into, 2008. ISBN 978-952-01-0210-4. Artikkelin verkkoversio Olli Tammilehdon sivustolla.
  • Turtiainen, Pekka: Kalastaja: Ylöskirjauksia vuosilta 1994–2014. kertomus Turtiaisen ja Linkolan ystävyydestä. Helsinki: Sääksmäki Seura ry., 2015. ISBN 978-951-96525-1-1.
  • Vilkka, Leena (toim.): Pentti Linkola: Ystävä ja innoittaja. Julkaisija Vihreä elämänsuojelun liitto. Helsinki: Biofilos, 2007. ISBN 978-952-99935-2-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pentti Linkola.
Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Pentti Linkola.