Tämä on lupaava artikkeli.

Raivaaja (amerikansuomalainen lehti)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Raivaaja
Raivaaja 20-04-1912.jpg
Titanicin haaksirikosta kertova Raivaajan etusivu
Lehtityyppi sanomalehti
Levikki enimmillään 10 000 (1920)
Perustettu 1905
Lakkautettu 2009
Päätoimittaja mm. Taavi Tainio, Aku Päiviö, A. B. Mäkelä, Frans Josef Syrjälä, Yrjö Mäkelä, Elis Sulkanen, Sävele Syrjälä, Marita Cauthen
Sitoutuneisuus Amerikan Suomalainen Sosialistijärjestö, Amerikan sosialistisen puolueen suomalainen järjestö, Amerikan Suomalainen Kansanvallan Liitto
Kotipaikkakunta Fitchburg
Kotimaa Yhdysvallat
Ilmestymistiheys 1-6 kertaa viikossa
Raivaajan toimitalo Fitchburgissa.

Raivaaja oli Massachusettsin Fitchburgissa vuosina 1905–2009 ilmestynyt amerikansuomalainen sanomalehti. Se oli aluksi Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön ja myöhemmin Yhdysvaltain kommunisteista eronneiden sosiaalidemokraattien äänenkannattaja. Lehden levikki nousi alun kahdesta tuhannesta kappaleesta yli kahdeksan tuhannen vuonna 1914. Alun perin se oli viikkolehti, mutta vuoden 1910 paikkeilla siitä tuli kuudesti viikossa ilmestynyt päivälehti. Vuonna 1950 lehdellä oli 5 950 tilaajaa, vuonna 1962 3 200 ja vuonna 1992 noin 1 800. Ilmestymistiheys laski vuonna 1962 kolmeen ja vuonna 1969 kahteen kertaan viikossa. Lehti lopetti toimintansa huhtikuussa 2009. Nykyään Raivaaja Foundation -säätiö ylläpitää internetsivustoa ja verkkokirjakauppaa.

Suomalaisen Sosialistijärjestön äänenkannattaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työmiehen muutettua Massachusettsin Worcesterista Michiganin Hancockiin sen aputoimittajana työskennellyt Taavi Tainio siirtyi Fitchburgissa ilmestyneeseen Pohjan Tähteen, jossa hän levitti sosialistisia ajatuksia. Lehden omistaja Alex Heisson erotti Tainion joulukuussa 1904, jolloin paikalliset sosialistit päättivät perustaa oman lehden. Raivaajan ensimmäinen numero ilmestyi 31. tammikuuta 1905. Kuusi- ja myöhemmin kahdeksansivuinen viikkolehti ladottiin käsin kirjasinvarastoltaan puutteellisessa latomossa ja painettiin amerikkalaisen Fitchburg Sentinelin kirjapainossa.[1][2]

Raivaaja julistautui heti alusta lähtien kansainvälisen sosiaalidemokraattisen liikkeen kannattajaksi ja ilmoitti noudattavansa Amerikan sosialistisen puolueen ohjelmaa.[3][4] Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön perustamiskokouksessa elokuussa 1906 se hyväksyttiin Työmiehen ohella järjestön äänenkannattajaksi.[5] Lehden alkuvaiheita leimasivat kamppailu amerikansuomalaisia konservatiiveja ja papistoa vastaan, Raivaajan toimittajanakin loka-marraskuussa 1907 työskennelleen Johan Kockin salaliittopuuhien paljastaminen sekä kiistat linjaltaan radikaalimman Työmiehen kanssa.[6][7] Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön suuntataistelussa vuonna 1914 Raivaajan kustannusyhtiö osti Työmiehen osakkeita ja varmisti sen säilymisen järjestön enemmistön hallussa.[8][9] Ensimmäisen maailmansodan aikana sotaa vastustanut lehti joutui heinä-elokuussa 1918 viikon kestäneen etsinnän kohteeksi, mutta selvisi muuten varsin vähällä viranomaisten vainosta.[10][11]

Raivaajan ensimmäisenä toimittajana työskenteli Taavi Tainio ja liikkeenhoitajana Victor Haataja.[12] Tainion tilalle tuli keväällä 1905 myöhemmin kirjailijana tunnettu Aku Päiviö. Vuonna 1906 päätoimittajaksi valittiin A. B. Mäkelä ja aputoimittajiksi Päiviö ja Alex Halonen. Vuoden 1907 lopulla päätoimittajaksi tuli kahden vuoden ajaksi Frans Josef Syrjälä. Myöhemmin tehtävää hoiti hetken aikaa Leo Laukki ja hänen jälkeensä J. W. Meriläinen. Kesällä 1911 päätoimittajaksi valittiin jälleen Syrjälä. Muita alkuvaiheen toimittajia olivat Alex Ollikkala-Sevo, Elof Kristiansen, Moses Hahl, Alex Coleman (Kolehmainen), A. E. Usenius, Wilho Boman, Lauri Moilanen, John H. Karvonen, Henry Puranen, Jukka Kotiranta, John Välimäki, Aku Rissanen, Eemeli Parras, Onni Saari, Selma Jokela-McCone, Eetu Salin, Santeri Nuorteva, Matti Laitala ja Yrjö Halonen. Liikkeenhoitajina työskentelivät Haatajan jälkeen Hj. Hillman, John H. Karvonen, A. Svan ja vuodesta 1911 lähtien aina kuolemaansa vuonna 1948 asti John Suominen.[13]

Lehden levikki nousi alun kahdesta tuhannesta kappaleesta yli neljän tuhannen vuonna 1910 ja yli kahdeksan tuhannen vuonna 1914. Ilmestymistiheys kasvoi kolmeen kertaan viikossa vuonna 1907, ja vuonna 1910 (tai 1911) Raivaajasta tuli kuudesti viikossa ilmestynyt päivälehti.[14][15] Lehden talous, joka oli aluksi hyvin epävarmoissa kantimissa, koheni huomattavasti 1910-luvun alussa.[16][17] Vuonna 1913 muodostettiin uusi kustannusyhtiö Raivaaja Publishing Company, ja entinen yhtiö Finnish Socialist Publishing Company siirtyi toimimaan yksinomaan kirjapaino- ja kirjakauppaliikkeenä.[18] Vuonna 1911 Raivaajalle hankittiin Fitchburgin keskustasta nelikerroksinen toimitalo, jonne sijoitettiin myös ajanmukainen kirjapaino. Lehti perusti useita haarakonttoreita, jotka sittemmin pian suljettiin New Yorkin toimipistettä lukuun ottamatta.[19]

Sosiaalidemokraattien lehti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Raivaaja asettui päätoimittajansa F. J. Syrjälän johdolla kannattamaan kautskylaista revisionismia ja vastustamaan bolševikkeja.[20][21] Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön hajotessa 1920-luvun alussa lehti jäi Amerikan sosialistipuoluetta kannattaneen ryhmän haltuun, jolloin kommunistit perustivat sen kilpailijaksi New Yorkissa ilmestyneen Eteenpäin-lehden.[22][23] Seuraavien vuosikymmenien aikana Raivaaja kävi sinnikästä taistelua kommunisteja vastaan ja saavutti suurimman voittonsa 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, jolloin amerikansuomalainen Keskusosuuskunta irtautui kommunistisesta liikkeestä.[24] Sosialistipuolueen 1930-luvun puolivälissä käydyn linjataistelun seurauksena lehden taustaorganisaatio Yhdysvaltain Sosialistipuolueen Suomalainen Järjestö katkaisi välinsä puolueeseen, ja vuonna 1940 järjestön tilalle perustettiin sosiaalidemokraattinen Amerikan Suomalainen Kansanvallan Liitto.[25][26]

Maailmansotien välisenä aikana Raivaajan ideologinen sanoma alkoi vähitellen lientyä, ja lehti pyrki keskittymään laajempaa amerikansuomalaista lukijakuntaa kiinnostaviin asioihin. Vuonna 1926 kustannusyhtiö osti vanhan kilpailijan Pohjan Tähden. Raivaaja jäi Uuden-Englannin ainoaksi suomenkieliseksi lehdeksi, joka alkoi julkaista myös seurakuntien ja raittiusseurojen uutisia.[27] Samalla muuttui Suomen sisällissodan aiheuttama kielteinen suhtautuminen Suomeen, ja talvisodan aikana lehti tuki voimakkaasti Suomen sotaponnisteluja.[28]

Raivaajan levikki laski sosialistijärjestön hajoamisen ja Eteenpäin-lehden perustamisen takia vuoden 1920 kymmenestä tuhannesta kappaleesta kuuteen tuhanteen vuonna 1925, mutta nousi vuoteen 1930 mennessä jälleen yli kahdeksan tuhannen.[29] F. J. Syrjälä joutui väistymään lehden johdosta vuonna 1919, jolloin päätoimittajaksi tuli toimitukseen vuonna 1915 liittynyt Yrjö Mäkelä. Syrjälä jatkoi kuitenkin työtään Raivaajassa ja vuosina 1924–1931 hän työskenteli jälleen sen päätoimittajana.[30][31] Vuosina 1931–1952 päätoimittajana oli jälleen Mäkelä[32] ja vuosina 1952–1962 lehden toimitukseen 1920-luvun lopussa tullut Elis Sulkanen.[33][34] Raivaajan tunnetuimpia toimittajia oli vuosina 1922–1949 entinen Suomen eduskunnan puhemies ja senaatin johtaja Oskari Tokoi.[35] Liikkeenhoitajina työskentelivät John Suomisen jälkeen William N. Reivo ja vuodesta 1950 lähtien Henry Puranen.[36] Lehden vakaalla pohjalla ollut talous perustui tilausmaksujen lisäksi ilmoitustuloihin, kirjapainotöihin sekä sivutoimintoihin, joita olivat muun muassa kirja- ja äänilevymyynti, matkatoimisto, rahalähetysten käsittely ja vakuutusten myynti.[37]

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisten siirtolaispolvien ikääntyessä ja nuorison amerikkalaistuessa Raivaajan lukijakunta alkoi kutistua. Jo 1950-luvulla sen tulevaisuus näytti kyseenalaiselta.[38] Vuonna 1950 lehdellä oli vielä 5 950 tilaajaa, vuonna 1956 enää 4 700, vuonna 1962 3 200 ja vuonna 1992 noin 1 800. Ilmestymistiheys laski vuonna 1953 kuudesta viiteen, vuonna 1962 kolmeen ja vuonna 1969 kahteen kertaan viikossa.[39] Vuonna 1976 Raivaaja muuttui viikkolehdeksi[40]. Vuonna 1955 lehdellä oli vielä neljän hengen toimitus, mutta viimeistään 1980-luvulla siitä tuli yhden toimittajan ja yhden avustajan lehti.[41] Viimeisenä toimittajana työskenteli Sävele Syrjälän jälkeen vuodesta 1984 lähtien Marita Cauthen.[42]

Vuosien saatossa Raivaaja muuttui työväenlehdestä suomalaista kulttuuria levittäväksi ja ylläpitäväksi lehdeksi.[43][44] 1980-luvun alussa se ryhtyi julkaisemaan kirjoituksia myös englanniksi.[45] Lehti lopetti toimintansa huhtikuussa 2009[46] taloudellista syistä. Sen lopettamiseen vaikuttivat muun muassa kohonneet postimaksut.[47]

Yhtiön muut julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanomalehden lisäksi Raivaajan kustannusyhtiö julkaisi aikakauslehtiä, vuosijulkaisuja ja kirjallisuutta. Yhtiön aikakauslehtiä olivat kaunokirjallis-teoreettinen kuukausilehti Säkeniä (1907–1921) ja sen jatkaja Nykyaika (1921–1937), vuosijulkaisuja Raivaajan Työvainiolta (1905–1911), Raivaajan Kalenteri (1911), Raivaajan Joulu (1950–), Sydänkesä (1951–) sekä Työmiehen ja Toverin kanssa julkaistut Tietokäsikirja Amerikan Suomalaiselle Työväelle (1912–1913) ja Kalenteri Amerikan Suomalaiselle Työväelle (1914–1922). Kirjanimikkeiden määrä kohosi neljäänkymmeneen vuonna 1913, kuuteenkymmeneen vuonna 1930 ja oli noin kahdeksankymmentä 1950-luvun puolivälissä. Pienten lentokirjasten ja sosialismin klassikkojen lisäksi julkaistiin tieto- ja kaunokirjallisuutta. Kirja-alalla Raivaaja toimi yhteistyössä muiden amerikansuomalaisten työväenkustantajien kanssa sekä välitti kirjallisuutta Suomesta.[48][49] Vuonna 1940 Raivaajan kustannusyhtiö hankki Duluthissa ilmestyneen Päivälehden osake-enemmistön, mutta sen julkaiseminen jouduttiin lakkauttamaan tappiollisena vuonna 1948.[50]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kero, Reino: Suomalaisina Pohjois-Amerikassa: Siirtolaiselämää Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 1997. ISBN 951-9266-55-0.
  • Kolehmainen, John I.: Sow the Golden Seed. Fitchburg: Raivaaja Publishing Company, 1955. Teoksen verkkoversio.
  • Sulkanen, Elis: Amerikan suomalaisen työväenliikkeen historia. Fitchburg: Amerikan Suomalainen Kansanvallan Liitto ja Raivaaja Publishing Company, 1951. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sulkanen, s. 78–79, 84–85.
  2. Kolehmainen, s. 29–31.
  3. Sulkanen, s. 85.
  4. Kolehmainen, s. 32.
  5. Sulkanen, s. 102.
  6. Sulkanen, s. 103, 137–139, 140–143, 154
  7. Kolehmainen, s. 41–43, 45–47.
  8. Sulkanen, s. 188–189.
  9. Kolehmainen, s. 51.
  10. Sulkanen, s. 217, 222.
  11. Kolehmainen, s. 52–56.
  12. Kolehmainen, s. 30.
  13. Sulkanen, s. 321–324.
  14. Sulkanen, s. 321.
  15. Kolehmainen, s. 41.
  16. Sulkanen, s. 325.
  17. Kolehmainen, s. 111–113.
  18. Raivaaja kymmenen vuotta, s. 31. Fitchburg: Suomalainen sos. kustannusyhtiö, 1915. Teoksen verkkoversio.
  19. Sulkanen, s. 326.
  20. Sulkanen, s. 228–229.
  21. Kolehmainen, s. 58–62.
  22. Sulkanen, s. 236–244, 264.
  23. Kolehmainen, s. 63–66.
  24. Kolehmainen, s. 67–72.
  25. Sulkanen, s. 249–256.
  26. Kolehmainen, s. 72–73.
  27. Sulkanen, s. 312, 327.
  28. Kolehmainen, s. 73–77.
  29. Kolehmainen, s. 67–68.
  30. Sulkanen, s. 229–230.
  31. Kolehmainen, s. 62.
  32. Kolehmainen, s. 88.
  33. Fitchburg Sentinel, 27.3.1963. Artikkelin verkkoversio.
  34. Juuti, Petri (toim.): Sinistä, punaista, mustaa: Näkökulmia Suomen 1930–40-lukujen poliittiseen historiaan, s. 10. Tampere: Tampere University Press, 2005. ISBN 951-44-6336-6. Teoksen verkkoversio.
  35. Sulkanen, s. 248, 501.
  36. Kolehmainen, s. 110.
  37. Kolehmainen, s. 115–116.
  38. Kolehmainen, s. 119–129.
  39. Kero, s. 276–277.
  40. Kansalliskirjaston Finna Viitattu 5.12.2015.
  41. Kero, s. 279.
  42. Kero, s. 282.
  43. Raivaaja Viitattu 21.12.2015.
  44. 'Invisible' Finnish Community Still Has One Proud Voice Left. Los Angeles Times, 15.12.2003. Artikkelin verkkoversio Viitattu 21.12.2015.
  45. Kero, s. 280.
  46. Bruins' Rask has Fitchburg-area Finns flying high 6.12.2013. Sentinel & Enterprise. Viitattu 13.5.2014.
  47. Kun posti ei kulje 27.9.2011. Amerikan Uutiset. Viitattu 13.5.2014.
  48. Sulkanen, 327–328, 339–340.
  49. Kolehmainen, s. 38–40, 80–82, 143.
  50. Sulkanen, s. 257–258.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]