Pursilippu

Pursilipun nykyinen malli. Tangon puoleiseen yläkulmaan sijoitetaan seuran erikoismerkki.

Pursilippu on suomalaisten pursiseurojen jäsenten huvialuksissa käytettävä Suomen kansallislipusta johdettu erikoislippu.

Liikenteen turvallisuusvirasto vahvistaa lipun ja voi myöntää sen käyttöoikeuden yhdistysrekisteriin merkitylle veneily-yhdistykselle.

Veneilyliittojen Lipputoimikunnan järjestämä juhlaripustus VENE 2009 -näyttelyssä

Ulkoasu ja suunnittelijat

Nyländska Jaktklubbenin vuosina 1861–1900 käyttämä lippu, joka oli ensimmäinen Suomeen vahvistettu pursilippu.

Pursilipussa on sinisen ristin päällä on ohut valkoinen risti ja tangonpuoleisessa yläkulmassa veneily-yhdistyksen erikoismerkki. Valkoisen ristin leveys on viidesosa sinisen ristin leveydestä. Tämän lipun piirsivät vuonna 1920 tunnettu venesuunnittelija, NJK:n silloinen rahastonhoitaja Gunnar L. Stenbäck ja NJK:n paviljongin intendentti, taiteilija Karl Slotte.

Historiaa

Venäjän vallan aika

Ensimmäinen pursilippu tuli käyttöön pursiseura Nyländska Jaktklubbenin (NJK) seuralipun muodossa 1861 alkaen. Esikuvana oli Pietarin Keisarillisen pursiseuran samanlainen lippumalli. Lippu oli siniristilippu, viralliselta nimeltään Pyhän Yrjön lippu, varustettuna Uudenmaan läänin vaakunalla yläkulmassaan. Valkoiset laikat olivat samankokoisia, sininen tummempaa ja ristin leveys noin kolmasosa nykyisestä Suomen lipusta.

Vaikka NJK sai virallisen lipun ensimmäisenä, se on ikäjärjestyksessä vasta kolmas: porilainen Segelföreningen i Björneborg, BSF, perustettiin useita vuosia aiemmin eli 1856 ja turkulainen Airisto Segelsällskap i Åbo kaksi vuotta myöhemmin – kumpikin oli ehtinyt jättää anomuksensa omasta lipustaan ennen kuin NJK, mutta anomuksien käsittely kesti vuosia, koska kummallakaan seuralla ei, toisin kuin NJK:lla, ollut tukenaan keisarillisen perheen jäsentä.

Vuonna 1890 senaatti virallisti kyseisen pursiseurojen lippumallin varustettuna seuran kotiläänin tai -kaupungin vaakunalla, kun ruotsinkielinen Östra Nylands Segelförening oli aikonut ottaa seuralipukseen Ruotsin lipun. Vuonna 1913 alkoi käytäntö, jota sittemmin kutsuttiin epiteetillä "kansallisromanttinen epäheraldiikka". Läänin- ja kaupunginvaakunoita alettiin joko korvata omilla liikemerkkimäisillä kirjainlogoilla tai liittää vaakunaan kirjaintunnuksia. Tämä käytäntö loppui vasta uuden lippulain ja uusien heraldisten määräyksien astuttua voimaan vuonna 1983.

Pursilipulla on ollut Suomen itsenäistymisen alusta asti virallisen kansallislipun asema, sen edeltäjällä oli sortokausien aikana epävirallisen Suomen lipun asema. Venäläistämistoimien myötä lippua yritettiin muuttaa, liittämällä lipun tangonpuoleiseen yläkulmaan Venäjän pienoislippu ja erikoismerkki siirrettiin alakulmaan. Suomalaiset eivät käyttäneet tätä "orjalipuksi" tai "orjan merkiksi" kutsumaansa lippua muulloin kuin pakon edessä. Tilalle tehtiin lipun kokoinen, mutta alkuperäisen lipun näköinen viiri, niin sanottu "uhmaviiri", jota siihen aikaan pidettiin purjeveneen maston huipussa. Tällä tavoin pursilipusta tuli osa sortokausien passiivista vastarintaa.

• 
  Segelföreningen i Björneborgin vanha pursilippu kääntöpuolelta. Erikoismerkkinä keisarillisen hallinnon hyväksymä Satakunnan vaakuna.
• 
  Airisto Segelsällskapin alkuperänen vuoden 1869 lippu. Erikoismerkkinä keisarillisen hallinnon hyväksymä Turun ja Porin läänin vaakuna.
• 
  Airisto Segelsällskapin pursilippu vuosina 1910–1917.
• 
  Mahdollisesti Airisto Segelsällskapin tai Turun työväen pursiseuran käytössä ollut "uhmaviiri". Erikoismerkkinä Turun vaakuna.
• 
  Segelföreningen i Björneborgin "uhmaviiri".

Suomen itsenäistymisen aikakausi ja sen vaikutteet

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 käytöstä poistettu Meriseurojen keskusliiton Helsingin osasto GMS:n lippu

Helmikuun vallankumouksen kaadettua entisen hallinnon Suomen Purjehtijaliitto poisti venäläistämistunnukset lipuista ja lakkautti Meriseurojen keskusliiton Helsingin osaston. Vallankumoukselliset venäläiset eivät vastustaneet tätä. Amiraali Maximoff vastasi "Herrat ovat vain hyviä", kun Purjehtijaliiton lähetystö kävi kysymässä muodollisesti lupaa tähän muutokseen.

Kesän 1917 ajan vaakunoita nähtiin sekä lipun ala- että yläneljänneksessä. Vaakunat siirtyivät ylös sitä mukaa kuin ompelijat kerkisivät tehdä uusia lippuja.

Seuraavana kesänä erikoismerkit olivatkin lähes kaikki jo alkuperäisellä paikallaan ja näin jatkettiin pari vuotta.

Kun uudet virkaliput tulivat käyttöön vuonna 1920, myös pursilippu uusittiin nykyiselleen.

Vuonna 1925 pursilipun alun perin tummempi sininen muutettiin vastaamaan muiden Suomen lippujen sinistä. Uuden pursilipun myötä myös "uhmaviirit" poistettiin käytöstä. Niitä on säilynyt useita kappaleita vanhimpien kerhojen museoimina.

• 
  Rauman purjehdusseuran 1900-luvun alun lippu, jonka vasemmasta yläkulmasta on poistettu sortokauden Venäjän lippu. Erikoismerkkinä Rauman vaakuna.
• 
  Nyländska Jaktklubben nykyinen vuodesta 1919 käytössä ollut lippu.
• 
  Hangö Segelföreningin lippu, erikoismerkkinä Hangon vaakuna.
• 
  Wiborgs Läns Segelföreningin lippu, erikoismerkkinä Viipurin läänin vaakuna.

Ehdotus pursilipusta luopumiseksi

Kun Suomen lippua koskevaa lainsäädäntöä vuonna 1978 uudistettiin, muiden erikoislippujen lisäksi myös pursilippu aiottiin poistaa käytöstä "ajastaan jääneenä, tarpeettomana, elitistisenä ja epädemokraattisena".

Merenkulkulaitoksen ylijohtaja varatuomari Tauno Niklander käynnisti pursilipun pelastamiskampanjan. Kampanjan tuloksena pursilippu sai pitää virallisen kansallislipun asemansa. Kompromissina lippulain uudistajat olisivat halunneet muuntaa pursilipun järjestölipuksi, mutta lopulta eduskunta päätti, että pursilippu säilytti virallisen kansallislipun asemansa.

Lipun käyttöehtoja tiukennettiin huomattavasti. Käyttöoikeus oli anottava Merenkulkulaitokselta (nykyisin liikenteen turvallisuusvirastolta), anojan tulee olla rekisteröity yhdistys ja rekisteröintipäätöksen pitää olla hyväksytty. Siihen asti pursiliput olivat olleet Kauppa- ja teollisuusministeriön vastuulla.

Lippukomitea perustetaan

Merenkulkulaitoksen uudet käytännöt ja tiukentunut heraldinen tulkinta johtivat siihen, että noin vuonna 1913 alkanut "kansallisromanttisen epäheraldiikan" aikakausi eli tapa tehdä lippujen erikoismerkeistä kirjaintunnuksin varustettuja, murretuin värein toteutettuja liikemerkkimäisiä loppui ja alkoi uusi oikeaoppisen nykyheraldiikan aikakausi. Lähinnä tämä näkyy siinä, että värit ovat heraldisten ohjeiden mukaan viittä keskisävyistä pääväriä, väri ei saa olla värin eikä metalli metallin vieressä eikä kirjain- tai numerotunnuksia käytetä. Viimemainituista poikkeuksen muodostavat ne kirjain- ja numeromerkit, jotka voidaan kuvailla heraldisilla määreillä, esimerkiksi V-kirjain on yhtä kuin kaateinen polviorsi, T-kirjain lakiopaalu ja Y-kirjain haaruristi.

Vasta 1990-luvun alusta eli liittojen Lippukomitean perustamisesta lähtien saatiin ohjeet niin yksiselitteisiksi, että heraldiikan säännöistä pystyttiin pitämään kiinni. Vanhat epäheraldiset merkit jäivät kuitenkin käyttöön. Katsottiin, että jos joku oli aikoinaan saanut tällaisen tunnuksen hyväksytyksi, hän sai sen pitää, mutta uusia vastaavia ei enää hyväksyttäisi. Kysymys on siis historiallisista syistä sallituista erivapauksista. Tällaisen merkin omaavia seuroja kyllä suositeltiin uusimaan merkkinsä heraldisiksi, mutta merkin vaihtoi lopulta vain yksi eli helsinkiläinen Humallahden Venekerho.

Lippukomitean perustamisen jälkeen hyväksymättömällä merkillä varustetun lipun teettäminen ei ole ollut mahdollista, sillä lippujen valmistajat vaativat ennen ensitilausta nähdäkseen valvovan viranomaisen virallisen päätöksen erikoismerkin hyväksymisestä. Päätökseen sisältyvät kuvat erikoismerkistä ja lipusta sillä varustettuna ja päätöskirjelmän kaikkien sivujen on oltava sidottu yhteen alun perin Merenkulkulaitoksen, nykyisin liikenteen turvallisuusviraston, sinetillä kiinnitetyllä langalla.

• 
  Esimerkki murretuin värein toteutetusta liikemerkkimäisestä "kansallisromanttisesta epäheraldiikasta": Oulun Työväen Pursiseuran erikoismerkki.
• 
  Malliesimerkki oikein värein toteutetusta oikeaoppisesta nykyheraldiikasta: Tikkurilan Navigaatioseuran erikoismerkki.
• 
  Humallahden venekerhon vanha epäheraldinen erikoismerkki vuodelta 1955 (ylh.) ja uusi oikeaoppista nykyheraldiikkaa edustava (alh.).

Uuden pursilipun hakumenettely ja käyttöönotto

Suomen Merimieskirkon pääsihteeri, rovasti Sakari Lehmuskallio vihkii Suomen Purjehdus ja Veneily ry:n uutta pursilippua Suomenlinnan Upseerikerholla lauantaina 24.11.2012. Lipputankoa pitelee lipun suunnitellut heraldikko Hannu Hillo

Pursilipun hyväksymismenettelyssä on nykyään seuraavat vaiheet.

Suomen Purjehdus ja Veneily ry:n Lippukomitea vertaa hakemuksen merkkiä lippumerkkiarkistonsa muihin merkkeihin varmistaakseen, että se eroaa niistä selvästi ja tarkistaa myös merkin heraldisuuden yleensä yhteistyössä seuran kanssa sekä laatii merkille heraldisen selityksen, jollei sitä ole jo olemassa. Seuraavaksi merkki lähetetään Kansallisarkiston Heraldiselle lautakunnalle heraldisuuden lopulliseksi varmistamiseksi. Liikenteen turvallisuusvirasto tekee sitten päätöksensä molempien instanssien lausuntojen perusteella. Kun prosessi on valmis, Liikenteen turvallisuusvirasto laatii asiasta edellä mainitun lankasinetöidyn päätöksen joka lähetetään anojalle.

Tämä päätös on esitettävä aina ennen lippujen tilaamista lipun valmistajille. Koska valmistajia on rajallinen määrä, yleinen käytäntö on että ensitilauksen yhteydessä valmistaja ottaa päätöksestä kopion omiin arkistoihinsa. Pursilipun käyttöönotossa voi joko vain aloittaa käytön tai järjestää erityisen seremonian, joka voi vaihdella yksinkertaisesta lipunnostosta aina juhlalliseen naulaus- ja vihkimisseremoniaan. Lipun vihkimisestä on julkaistu monia ohjeita.

Lipun käyttö huviveneessä

Pursilippua saa käyttää vain rekisteröidyn veneily-yhdistyksen katsastetussa veneessä tiukoilla ehdoilla; omistajan jäsenyys ei ratkaise, vain se minkä yhdistyksen rekisteriin vene on merkitty. Lisäksi lippua saa käyttää veneessä vain silloin, kun mukana on veneen rekisteriin merkitty omistaja, tämän perheenjäsen tai toinen saman kerhon jäsen. Jos vene on lainattu kerhon ulkopuoliselle, seuralipun tilalle on vaihdettava tavallinen Suomen lippu.

Myös veneen koko ratkaisee: yleisenä sääntönä pidetään, että pursilippua käytetään vain katetuissa veneissä, avoveneissä ei perälippua yleensä käytetä vaan niille riittää viiri. Poikkeuksen muodostavat suuret monisoutuiset kirkko- ja valasveneet: niissä pursilippu tai Suomen lippu perälippuna on hyvinkin paikallaan.

Erikoisliput ja -viirit

Helsingin Moottorivenekerhon (HMVK) veneenomistajan viiri.

Kaikilla katsastustoimintaa harjoittavilla seuroilla on oma seuraviiri sekä ainakin nimellisesti pursilipusta mukailtu veneenomistajan viiri. Kaikki seurat eivät tosin ole hankkineet viimeksi mainittua, koska seuraviiri täyttää sen paikan riittävän hyvin.

Tämän viirin käyttöoikeus seuraa automaattisesti lipun käyttöoikeuden myöntämistä, kuten komentoviirien ja erikoisviirienkin. Veneenomistajan viirin hankinta on kunkin seuran päätettävissä; sen saattavat hankkia ne seurat, joiden jäsenien veneitä on katsastettu muiden seurojen rekistereihin. Tällöin veneenomistajan viiri antaa oikeuden käyttää myös tämän toisen seuran saaritukikohtia.

Hyvä esimerkki tällaisesta on Helsingin Navigaatioseura, jolla on oma pursilippu ja venerekisteri. Seuran jäseniä kuuluu myös muihin seuroihin, ja veneitä on tämän mukaisesti näiden lipun alla; HNS:n veneenomistajan viiri antaa oikeuden käyttää seuran tukikohtaa Kotiluotoa.

Haukilahden Venekerhon kunniajäsenen viiri; erikoismerkki oikeaoppista nykyheraldiikkaa

Syksyllä 2011 veneenomistajan viirin merkitys korostui, koska uusi keskusliitto suositteli ohjekirjeessään 3/2011 käyttämään tätä viiriä entisen seuraviirin sijasta liittojen yhdistymisen siirtymäaikana.

Erikoisviirejä on vain kaksi: kilpailulautakunnan ja kunniajäsenen viirit. Kilpailulautakunnan viiri on pienoislippu, jossa on punainen alapaarre. Sillä liputetaan maissa kilpailujen aikana, yleensä vain paikassa, jossa kilpailulautakunta kokoontuu, vesillä viiri on kilpailujen tuomariveneissä. Kunniajäsenen viiri on samanlainen, mutta sinisellä alapaarteella. Molempia pidetään saalingissa.

Historialliset erivapaudet

Joillakin kauan kilpailuja järjestäneellä seuroilla, esimerkiksi Helsingin Työväen Pursiseuralla, on käytössä tankolipun kokoinen kilpailulautakunnan viiri, jolla liputetaan vain kilpailulautakunnan kokoontumispaikalla, tässä nimenomaisessa tapauksessa Pyysaaressa, itse kilpailun aikana. Kyseessä on historiallinen erivapaus, koska kerho on järjestänyt kilpailuja jo ennen Suomen itsenäistymistä; alareunan väriraidat olivat käytössä jo aiemmassa pursilippumallissa eli ns. Pyhän Yrjön lippuun pohjautuneessa. Lipun erikoismerkki on vuodelta 1913 ja eräs vanhimpia ns. kansallisromanttista epäheraldiikkaa edustavia.

Alun perin erikoislippujen koko ei poikennut muista, ja käytäntöä jatkui vuoteen 1980 eli uuden lippulain vahvistamiseen asti. Lippua saa tässä vanhassa mallissa käyttää niin kauan kuin se pysyy asianmukaisessa kunnossa; koska lippu on käytössä harvakseltaan, se korkeahkosta iästään huolimatta on pysynyt asianmukaisessa kunnossa.

Majaviirit

Vuosaaren Laivurit ry:n majaviiri. Sen erikoismerkki eli punainen astrolabi on oikeaoppista nykyheraldiikkaa

Ne seurat, joilla on oma kerhotalo, satama ja mahdollisesti vielä saaritukikohtia, ovat yleensä hankkineet isännänviiristä mukaillun majaviirin; siinä on tyveen sijoitetussa valkoisessa neliössä seuran erikoismerkki ja itse viirissä pursilipun raidat. Kuten isännänviiritkin, tämä viiri on malliltaan niin sanottu kieppuva viiri eli viirin tyvessä on poikkitanko jonka päistä lähtevät tankoon menevät kiinnitysnarut; kiinnityshela jolla viiri kytketään lipputangon vastaaviin heloihin on nyörin keskipisteessä.

Tällaista viiriä pidetään yleensä kaikissa kerhon toimipisteissä eli satamassa ja mahdollisissa saaritukikohdissa purjehduskauden ajan.

Lähteet

• Vuori, Onni et al.: Veneilijän Lippukirja. Helsinki: Suomen Veneilyliitto, 1998. ISBN 952-9610-01-7.
• Hannu Hillo et al.: Veneilijän lippukirja 2019. Helsinki: Suomen Purjehdus ja Veneily, 2019.
• Kajanti, Caius: Siniristilippumme, s. 79-80. Otava, 1997. ISBN 951-1-13552-X.
• Hillo, Hannu & Jokinen, Heikki O.: Liputusohje 2009. 28-sivuinen vihkonen. Lippukomitea; Suomen Purjehtijaliitto, Suomen Veneilyliitto, 2009.