Patarummut

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Patarumpuja

Patarumpu on suurikokoinen lyömäsoitin. Patarummussa on puolipallon tai paraabelin muotoinen kaikukoppa ja sen yli pingotettu kalvo. Sitä soitetaan yleensä huopapäällysteisillä nuijilla, mutta myös muunlaisia, kuten puisia ja nahkapäälistysiä kapuloita käytetään.

Patarumpujen määrä orkesterissa vaihtelee yleensä 2-4 rummun välillä. Patarumpujen koot ovat matalaäänisimmästä korkeimpaan bass, large, small ja piccolo. Soittimen ääniala on (C)–D–a–(b). Alin C ei ole yleensä käytössä Suomessa käytössä olevissa padoissa, ja sen käyttämistä onkin pyrittävä välttämäänlähde?.

Patarummun sointi on kumea, ja sillä on aina jokin sävelkorkeus. Nykyaikaisissa patarummuissa sävelkorkeutta voidaan vaihdella jalkapedaaleilla kesken soiton. Jokaista pataa voi virittää kvintin tai sekstin alueellaselvennä.

Patarumpua käytetään yleensä säestyksellisesti taustalla muiden soittimien soittaessa melodiaa, mutta myös patarummulle yksinkertaiset melodiat ovat mahdollisia. Hector Berlioz yritti kirjoittaa myös sointuja patarummuille (tällöin hän käytti jopa 16 pataa). Luonteenomaisia tehokeinoja soittimelle ovat muiden muassa tremolot ja voimakkaat aksentit. Myös glissando, eli portaattomasti liukuva siirtymä sävelestä toiseen, on mahdollinen. Klassismin ajan orkesterissa patarumpu soitti yleensä toonikaa (1.) ja dominanttia (5.) -sointujen pohjasäveliä.

Patarummun kaikukoppa on yleensä kuparia tai lasikuitua ja kalvo muovia tai nahkaa. Viritystä hienosäädetään viritysruuveilla.

Myös metallimusiikkissa on käytetty patarumpuja. Tästä esimerkkinä alternative metal -yhtye Slipknotin perkussionistit Shawn Crahan ja Chris Fehn (mm. Psychosocialin musiikkivideo).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.