Panssarintorjuntakivääri
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Panssarintorjuntakivääri on suurikaliiperinen kivääri, jonka ammukset läpäisevät panssaria. Ase oli tarkoitettu ensisijaisesti panssarintorjuntaan, mutta panssarivaunujen nopea kehitys toisen maailmansodan kynnyksellä ja sen alettua teki siitä pian vanhentuneen. Vaunujen panssarointi oli jo sodan alussa niin paksua, ettei pst-kiväärin ammus yksinkertaisesti läpäissyt sitä. Miesvoimin kuljetettavissa panssarintorjunta-aseissa siirryttiin hyvin pian sinkoaseisiin, joista kenties kuuluisimpia olivat yhdysvaltalainen bazooka ja saksalainen panssarikauhu sekä -nyrkki.
Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäiset panssarivaunut jotka ilmestyivät maailmansodan taistelunäyttämölle olivat lähes immuuneja jalkaväen kivääritulelle. Myös panssariautot kykenivät liikkumaan suhteellisen huolettomasti, mutta sellaista tavallinen rivimies harvoin edes kohtasi. Ainoastaan tykistön tuli kykeni rajoittamaan vihollisen panssareiden käyttöä mutta jalkaväkimies oli auttamatta alakynnessä niiden rinnalla. Ensimmäisiä yrityksiä panssarintorjunnassa saksalaisilla olivat erikoispatruunat, joissa luoti oli asetettu hylsyyn nurinpäin ja ruutimäärää oli lisätty. Tämän kaltaiset luodit osuivat panssariin perä edellä, jolloin ne stanssasivat pyöreän palan irti teräksestä. Läpäisy oli siten parempi kuin teräväkärkisellä luodilla, joka muodostaan johtuen joutuu ”auraamaan” tiensä teräksen läpi.
Seuraava kehitysvaihe olivat panssariluodit (SmK Kurz 7,92 mm), joita pystyi ampumaan tavallisella kiväärillä. Siinä oli suurempi ruutimäärä ja terässydäminen luoti. Sen mahdollisuus läpäistä kohtisuoraan 8 mm panssariterästä oli noin 30 prosenttia. Patruunoiden valmistaminen oli huomattavan kallista joten niiden käyttö rajattiin valio- ja tarkka-ampujien käyttöön. Tavallinen rivimies sai tyytyä käännetyllä luodilla varustettuihin patruunoihin, jotka olivat tehottomampia ja edellyttivät silloinkin lyhyttä ampuma-etäisyyttä. Molempin tyyppien haittapuolina oli että ne vaurioittivat ampumiseen käytettäviä kivääreitä. Patruunoiden aiheuttamat vauriot saattoivat haavoittaa tai jopa tappaa kiväärillä ampuvan. Näistä syistä nämä erikoispatruunat eivät olleet miesten suosiossa. Tästä huolimatta ne olivat jalkaväkimiehelle ainoa keino yrittää pysäyttää vihollisen panssarivaunu.
Kun uudemmat vaunumallit sodan jatkuessa varustettiin saatujen kokemuksien perusteella paksummalla panssaroinnilla, nämäkin torjuntakeinot menettivät kerralla tehonsa. Ensimmäisen erityisesti panssarintorjuntaan tarkoitetun kiväärin kehittivät saksalaiset. Tämän suurikaliiperisen kiväärin luoti kykeni läpäisemään uusimpien vaunutyyppien panssaroinnin ja jälleen nykypäiviin jatkunut ase-vasta-ase-kilpajuoksu sai uuden asetelman. Ongelmaa ei kuitenkaan ollut ratkaistu lopullisesti sillä panssarintorjuntakiväärillä ampuminen oli hankalaa, suuri rekyyli saattoi joskus jopa murtaa ampujan solisluun tai saada olkanivelen sijoiltaan. Panssarintorjuntakiväärit oli kehitetty voimakkaista Mauser-kivääreistä tai brittiläisistä urheiluaseista. Kaliiperit olivat 12–13 millimetriä. Ensimmäisen maailmansodan aikana Yhdysvalloissa kehitettiin puolen tuuman kaliiperinen suurilähtönopeuksinen patruuna ilmatorjuntaan. Sitä käytettiin Browningin suunnittelemassa .50-kaliiperin konekiväärissä. Patruuna perustui yhdysvaltalaiseen .30–06 kaliiperin jalkaväen patruunaan. Kun tieto saksalaisten panssariluodeista levisi käytiin yhdysvalloissa keskustelua sen kopioinnista uuden konekiväärin patruunaksi. Tutkimuksien jälkeen tämä hylättiin, sen ominaisuudet muokattuna tekivät siitä hankalan käytettäväksi automaattiaseissa. Browning M2 .50 sai tehtäväkseen toimia panssaritorjunta-aseena sellaisenaan.
Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen maailmansodan alkaessa useimmilla valtioilla oli suurikaliiperisia, suurella lähtönopeudella ammuksen matkaan ampuvia panssarintorjuntakiväärejä käytössään. Nämä olivat käyttökelpoisia sodan alkaessa vanhempiin panssarivaunutyyppeihin nähden. Panssareiden tultua paksummiksi uudemmissa malleissa panssarintorjuntakiväärit jäivät hyödyttömiksi. Joitakin 20 mm:n aseita käytettiin edelleen, mutta pian panssarintorjuntaan tarvittiin huomattavasti tehokkaampia välineitä kuten panssarintorjuntakanuunoita ja sinkoja. Singoissa panssarin läpäisyyn käytettävä ammus saa liike-energiansa raketista. Joitakin panssarintorjuntakivääreitä jäi silti käyttöön, kuten suomalainen Lahti L-39, jolla tuhottiin bunkkereita, ajoneuvoja ja jopa lentokoneita. Asetta käytettiin myös vihollisen häirintään. Neuvostoliittolaisia PTRS-41- ja PTRD-kivääreitä käytettiin vielä Korean sodan aikana Pohjois-Korean ja Kiinan armeijoissa.
