Lahti L-39

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lahti L-39
L39.jpg
Tyyppi Panssarintorjuntakivääri
Valmistaja Valtion Kivääritehdas
Valmistusmaa Suomi
Valmistusvuodet 1940-1945
Tekniset tiedot
Kaliiperi(t) 20 mm x 138 mm Solothurn
Aseen pituus 244 cm
Piipun pituus 120 cm
Paino (tyhjänä) 49,5 kg
Lipas tanko
Kapasiteetti 10 patruunaa
Ammuksen lähtönopeus 800 m/s
Tehokas kantama 400 m
Teoreettinen kantama 6,5 km
Tulinopeus (laukausta/min) kertalaukaus, noin 15 ls/min

Lahti L-39 on Aimo Lahden vuonna 1939 kehittämä panssarintorjuntakivääri. L-39 on itselataava, ja siinä on kymmenen patruunan lipas. Suuren kaliiperin takia aseessa on huomattavan kova rekyyli, ja sekä sen paino että koko tekevät siitä vaikeasti kuljetettavan. Näistä syistä aseen kutsumanimeksi tuli ”Norsupyssy”. Kun panssarivaunujen panssarit kehittyivät paksummiksi, panssarintorjuntakivääreillä ei ollut enää käyttöä niille tarkoitetussa tehtävässä, vaan asetta käytettiin pitkän kantaman tarkka-ammuntaan, panssarivaunujen häirintään sekä muunneltuna ilmatorjuntaan.

Kehitys ja tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotimaisen kevyen panssarintorjunta-aseen kehitystyön alkaessa vuonna 1935 perustana oli Yleisesikunnan arvio, jonka mukaan puna-armeija käyttäisi keskitetysti suuria määriä kevyitä panssarivaunuja. Tätä taustaa vasten pidettiin 12,7-13 mm panssarintorjuntakonekivääriä ihanteellisena asetyyppinä 37 mm panssarintorjuntatykin tueksi sen suuren tulinopeuden ansiosta. Seurauksena Valtion Kivääritehdas sai tehtäväkseen 13 mm panssarintorjuntakonekiväärin kehittämisen.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet vakuuttuneita 13 mm ammuksen riittävyydestä panssarintorjuntakäyttöön. Erityisesti jalkaväen tarkastaja kenraalimajuri Erik Heinrichs kannatti sitä voimakkaasti. Sotatalouspäällikkö kenraalimajuri Erik Grandell ehdotti 20 mm:n asetta[1] ja vuoden 1938 kesällä suoritetut koeammunnat prototyyppiaseella tukivat tätä näkemystä,[2] joten samalla ryhdyttiin kehittämään järeämpää 20 mm panssarintorjuntakivääriä. Molempia asetyyppejä kehitti Aimo Lahti. Panssarintorjuntakonekiväärin ammukseksi vakiintui aseen kanssa samanaikaisesti kehitetty 13,2 mm patruuna jonka läpäisykykyä yritettiin parantaa kokeilemalla erilaisia erikoisluoteja.

Järeämmän panssarintorjuntakiväärin kaliiperiksi valittiin 20 x 138 mm, jolloin ase oli yhteensopiva useiden ulkomaalaisten 20 mm ampumatarvikkeiden kanssa. Kesäkuussa 1939 asetyyppejä vertailtiin ja 20 mm panssarintorjuntakivääri havaittiin ylivoimaiseksi. Henkilöstön kitkat ja Erik Heinrichsin päättämättömyys viivyttivät valmistuspäätöstä syyskuun 6. päivään.[3]20 mm kivääri valittiin virallisesti armeijan kevyeksi panssarintorjunta-aseeksi nimellä ”20 mm panssarintorjuntakivääri 39”. Aseen suunnittelija Aimo Lahti antoi aseelle nimen L-39.

Valtion Kivääritehtaan suuren työtaakan takia tuotanto pääsi kunnolla alkamaan vasta vuoden 1940 puolella, ja ensimmäinen 10 kappaleen koesarja valmistui 15. huhtikuuta 1940. Aseelle kehitettiin Suomessa panssariammus, panssarikranaatti, sirpalekranaatti ja fosforisytytysammus, ja suurin osa jatkosodassa käytetyistä ampumatarvikkeista oli kotimaista tuotantoa. Normaalien avotähtäinten lisäksi aseelle kehitettiin yö- ja ilmatorjuntatähtäin sekä tähtäyskaukoputki. Aseen tuotanto jatkui kesään 1945 asti, johon mennessä Valtion Kivääritehdas oli valmistanut noin 1 900 L-39:ää.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Talvisota

Talvisodan aikana tarve panssarintorjunta-aseille oli suuri, mutta vain kaksi 20 mm L-39:ää ja muutama 13,2 mm L-35/36 -konekivääri[4] saatiin rintamalle. 13,2 mm konekiväärin huomattiin nopeasti olevan kykenemätön läpäisemään neuvostopanssareja, ja lisäksi ase jumiutui talviolosuhteissa helposti. L-39 taas pystyi tuhoamaan vihollisen T-26-, T-38- ja T-28-vaunuja menestyksekkäästi.

Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Jatkosota

Lahti L-39 ei pystynyt tuhoamaan uudempia neuvostoliittolaisia T-34- ja KV-1-panssarivaunuja, mutta sitä käytettiin menestyksellisesti bunkkerien ampuma-aukkojen, kevyiden kohteiden ja jopa lentokoneiden tuhoamiseen. Aseen erinomaisen tarkkuuden ansiosta hyvä ampuja saattoi ampua matalalla lentävän IL-2 Sturmovik-maataistelukoneen alas. Aseesta valmistettiin myös muutamia L-39/44-ilmatorjuntaversioita tähän tarkoitukseen. Räjähtävillä ammuksilla pystyttiin karkottamaan vihollisen tarkka-ampujia sekä ampumaan esimerkiksi auki olevasta panssarivaunun luukusta.

L-39:n huomattiin olevan kuitenkin liian kookas tehokkaaseen kuljetukseen rintamalla, ja useita kappaleita hylättiinkin perääntyessä. 50 kilogramman painoisen L-39:n vetämisessä käytettiin apuna poroja ja hevosia.

Sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen asetyyppiä oli jäljellä noin 1650 kappaletta, ja vuonna 1951 vielä 1333 kappaletta. Vuosina 1960–1961 noin 1 000 asetta myytiin lähinnä yhdysvaltalaisille keräilijöille. Loput säilyivät Puolustusvoimien varastoissa, ja aseen käyttämistä helikoptereiden torjuntaan harkittiin. Vuonna 1986 loput aseet joko myytiin tai hävitettiin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Käkelä, Erkki: Marskin panssarintuhoojat. WS Bookwell Oy, Porvoo, 2000
  • Jaeger Platoon: Finnish Army 1918 - 1945: Finnish domestic designs

Viitteet

  1. Käkelä s.111
  2. Käkelä s.107
  3. Käkelä s.111
  4. http://www.winterwar.com/Weapons/FinAT/FINantitank2.htm#13

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Timo Hyytinen: Arma Fennica 2 : Sotilasaseet, Arma Fennica Oy, Jyväskylä 1987 ISBN 951-99887-0-X
  • Timo Hyytinen: Aimo Lahden asekeksinnöt, Arma Fennica Oy, Jyväskylä 2013 ISBN 978-952-5687-21-7

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lahti L-39.