Modibo Keïta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Modibo Keïta
Vuoden 1961 postimerkki.
Vuoden 1961 postimerkki.
Malin presidentti
Edeltäjä
Seuraaja Moussa Traoré
Henkilötiedot
Syntynyt 4. kesäkuuta 1915
Bamako
Kuollut 16. toukokuuta 1977
Bamako
Tiedot
Puolue Union soudanaise – Rassemblement démocratique africain
Modibo Keïta vierailulla Jugoslaviassa. Charles de Gaullen mukaan isokokoinen Keïta oli ”ainoa afrikkalainen valtionpäämies, jota hänen ei tarvinnut katsoa alaspäin”.
Modibo Keïtan muistomerkki Bamakossa.

Modibo Keïta (4. kesäkuuta 1915 Bamako16. toukokuuta 1977 Bamako[1]) oli malilainen poliitikko. Hän johti maan tietä itsenäisyyteen ja oli sen ensimmäinen presidentti vuodesta 1960. Keïtan hallinto kaatui vuoden 1968 sotilasvallankaappauksessa.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modibo Keïta syntyi postivirkailijan perheeseen silloisen Ranskan Sudanin pääkaupungissa. Hän oli etniseltä taustaltaan mandinka ja uskonnoltaan muslimi. Modibo kävi Terrasson de Fougères -lyseon Bamakossa ja opiskeli William Ponty -normaalikoulussa Senegalissa. Hän valmistui luokkansa parhaana vuonna 1936 ja työskenteli sen jälkeen opettajana Bamakossa, Sikassossa ja Timbuktussa.[1]

Tie itsenäisyyteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keïta kiinnostui politiikasta 1930-luvun puolivälissä. Hän perusti Mamadou Konatén kanssa opettajien ammattiliiton,[1] osallistui erilaiseen järjestötoimintaan ja toimitti Jean-Marie Konén kanssa siirtomaavaltaa arvostellutta L’Oeil de Kénédougou -lehteä[2]. Vuonna 1946 Keïta ja Konaté perustivat Bloc soudanais -puolueen, josta samana vuonna tuli Rassemblement démocratique africainin jäsenjärjestö Union soudanaise eli US-RDA. Keïta toimi puolueen pääsihteerinä tammikuusta 1947 aina sotilasvallankaappaukseen saakka.[1] Tuomittuaan Ranskan siirtomaajärjestelmän Keïta pidätettiin ja lähetettiin Santén vankilaan Pariisiin, josta hänet vapautettiin kaksi kuukautta myöhemmin. Kotiin palattuaan hän osalistui aktiivisesti Dakarin–Nigerin radan rautatieläislakkoon.[3] Keïta valittiin Ranskan Sudanin alueneuvoston edustajaksi vuonna 1948 ja Ranskan unionin yleiskokouksen jäseneksi vuonna 1954[1].

Vuosi 1956 oli käännekohta Keïtan poliittisella uralla. Hänet valittiin Ranskan kansalliskokouksen edustajaksi ja varapuheenjohtajaksi sekä Bamakon kaupunginjohtajaksi. US-RDA voitti maaliskuun 1957 aluekokousvaalit ja Konatén kuoltua Keïtasta tuli puolueen kiistaton johtaja.[1] Vuosina 1957–1958 hän toimi ministerinä Maurice Bourgès-Maunouryn ja Félix Gaillardin johtamissa Ranskan hallituksissa[3].

Malin liittovaltio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan Sudanista tuli vuonna 1958 Ranskan yhteisöön kuulunut Sudanin tasavalta. Keïta ja Senegalin Léopold Sédar Senghor kannattivat Ranskan Länsi-Afrikan yhtenäisyyden säilyttämistä ja vuoden 1959 alussa maat yhtyivät Malin liittovaltioksi. Keïta toimi liittovaltion pääministerinä.[1]

Malin liittovaltio itsenäistyi kesäkuussa 1960, mutta hajosi jo elokuussa poliittisiin kiistoihin sekä Keïtan ja Senghorin henkilökohtaisiin erimielisyyksiin[1]. Syyskuun 20. päivänä Keïta valittiin valtionpäämieheksi ja pääministeriksi[4] ja kahden päivän kuluttua hän julisti Sudanin tasavallan itsenäiseksi Malin tasavallaksi[1].

Itsenäisen Malin presidentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keïtan johdolla Malista tuli sosialistisesti suuntautunut yksipuoluevaltio, jonka saavutukset osoittautuivat kyseenalaisiksi. Keïta saavutti menestystä lähinnä ulkopolitiikassaan. Hän oli perustamassa Afrikan yhtenäisyysjärjestöä vuonna 1963, osallistui sitoutumattomien maiden liikkeen toimintaan, ylläpiti hyviä suhteita Neuvostoliittoon ja Kiinaan sekä saavutti arvostusta myös lännessä ja kolmannen maailman maissa. Këita varmisti Ranskan sotilaallisen vetäytymisen Malista vuosina 1961–1962 ja solmi ensimmäiset yhteistyösopimukset entisen siirtomaaisännän kanssa.[1][3]

Këitan sisäpolitiikka oli vähemmän onnistunutta. Suunnitelmatalouteen perustunut maatalouden ja teollisuuden kehittäminen epäonnistui ja kaupankäynti lamaantui. Taloudellisen itsenäisyyden turvaamiseksi käyttöön otettu Malin frangi jouduttiin vuonna 1967 sitomaan Ranskan frangiin puolet arvostaan menettäneenä. Vuoden 1962 valuuttauudistuksen aiheuttamia levottomuuksia seurannut poliittisten vastustajien eliminointi toi esiin Keïtan autoritaarisen hallintotavan. Malin pohjoisosan tuaregikapinan väkivaltainen tukahduttaminen on vahingoittanut maan yhtenäisyyttä vielä vuosikymmeniä myöhemmin.[1][3]

Taloudelliset vaikeudet, tehoton byrokratia, korruptio ja väestön elintason lasku aiheuttivat laajaa tyytymättömyyttä. Maaliskuussa 1966 perustettiin Keïtan johtama vallankumouksen puolustuskomitea, joka elokuussa 1967 julistetun ”aktiivisen vallankumouksen” aikana korvasi US-RDA:n politbyroon ja kansalliskokouksen.[1][3] Kiinan kulttuurivallankumousta muistuttanut kampanja johti kansanmiliisin mielivaltaisuuksiin, jotka syvensivät poliittisia ristiriitoja ja herättivät närää armeijassa[4].

Vallankaappaus ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorten upseerien vallankaappaus kaatoi Keïtan hallinnon 19. marraskuuta 1968. US-RDA lakkautettiin ja sen johtajat vangittiin.[1][3] Keïtaa pidettiin vangittuna Kidalissa, kunnes toukokuussa 1977 hänet siirrettiin Bamakoon, jossa hän kuoli hämärissä olosuhteissa. Hautajaisten yhteydessä järjestettiin Moussa Traorén sotilashallituksen vastaisia mielenosoituksia.[4]

Keïtan mainetta ryhdyttiin palauttamaan Traorén hallinnon kaaduttua vuonna 1991. Presidentti Alpha Oumar Konaré pyrki parantamaan välejä US-RDA:n radikaaleihin kannattajiin, minkä osana Bamakoon pystytettiin Keïtan muistomerkki ja museo.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m Dictionary of African Biography, s. 325–326. New York: Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-538207-5.
  2. Diagourage, Modibo: Modibo Keita: Un destin, s. 16–21. Paris: L’Harmattan, 2005. ISBN 2-7475-8614-6.
  3. a b c d e f Encyclopedia of African History, s. 927–930. New York: Fitzroy Dearborn, 2005. ISBN 1-57958-245-1.
  4. a b c d Pascal James Imperato, Gavin H. Imperato: Historical Dictionary of Mali, fourth edition, s. 169–171. Lanham: Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0810856035.