Miehitetty Japani

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Japani miehitettiin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Liittoutuneiden miehitystä johti SCAP ja Yhdysvaltain kenraali Douglas MacArthur brittiläisen Kansainyhteisön tuella. Toisin kuin sodan toisessa häviäjävaltiossa Saksassa, Neuvostoliitolla ei ollut miehityksessä juuri roolia. Miehityskauden päättänyt San Franciscon sopimus allekirjoitettiin 8. syyskuuta 1951 ja se tuli voimaan 28. huhtikuuta 1952.

Antautuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japani antautui liittoutuneille 14. elokuuta 1945 keisari Hirohiton hyväksyttyä Potsdamin julistuksen ehdot.[1] Seuraavana päivänä Hirohito julisti Japanin antautuneeksi radiossa, ja päivästä tuli V-J-päivä (Victory over Japan Day). Potsdamissa Yhdysvaltojen presidentti Harry Truman, Ison-Britannian pääministeri Clement Attlee ja Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin olivat sopineet Japanin keisarikunnan miehityksen menettelytavoista. Neuvostoliitto olisi vastuussa Pohjois-Koreasta, Sahalinista sekä Kuriileista, kun taas Yhdysvallat ja Britannia vastaisivat Japanista, Etelä-Koreasta ja Japanin jäljellä olevista alueista Oseaniassa.

Japanin ulkoministeri Mamoru Shigemitsu allekirjoittaa antautumissopimuksen 2. syyskuuta

2. syyskuuta Japani antautui muodollisesti[1] ja allekirjoitti Japanin antautumissopimuksen (engl. Japanese Instrument of Surrender). Kenraali Douglas MacArthurin oli periaatteessa tarkoitus vastata liittoutuneiden asettamalle neuvontakomissiolle, mutta käytännössä hän teki kaiken itse. Hänen ensimmäinen prioriteettinsa oli rakentaa ruoanjakelujärjestelmä, sillä hallituksen romahdettua ja tärkeimpien kaupunkien tuhouduttua pommituksissa lähes koko maa näki nälkää.

Douglas MacArthur ja keisari Hirohito.
Uutislähetys miehitetystä Japanista vuodelta 1946.

Kun ruokahuolto oli aloitettu, MacArthur ryhtyi hankkimaan keisari Hirohiton luottamusta. Miehet tapasivat ensimmäisen kerran 28. syyskuutalähde?, ja heistä otettiin kuuluisa valokuva, jossa MacArthur näyttäytyy rauhallisen oloisena arkisessa khaki-univormussaan – Yhdysvaltain ulkoministeriön virkailija John K. Emersonin sanoin ”pienen ja säälittävän” – Hirohiton vierellä. Useat liittoutuneista, merkittävimpinä Australia ja Uusi-Seelanti, vaativat Hirohiton saattamista oikeuden eteen sotarikollisena. Miehityshallinto kuitenkin vastusti tätä, ja Hirohito pysyi Japanin hallitsijana.[2]

Miehityksen saavutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aseistariisunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarillisten asevoimien päämaja lopetti toimintansa 13. syyskuuta 1945, ja laivasto- ja sotaministeriöt saivat uudeksi tehtäväkseen Japanin demobilisaation suorittamisen. Marraskuussa samana vuonna ne alennettiin ministeriöistä virastoiksi (ensimmäinen ja toinen demobilisaatiovirasto), ja ne alistettiin valtiosihteerin johtamalle demobilisaatiolautakunnalle. Joulukuuhun mennessä kaikki japanilaiset sotilasyksiköt oli hajotettu. Miehityshallinto määräsi vastalauseista huolimatta kaikkien sotaveteraanien eläkkeiden maksun keskeytettäväksi 1. helmikuuta 1946 mennessä, joten veteraaneille oli järjestettävä apua muilla tavoin. Entiset sotilasyksiköiden päämajat muutettiin avustuskeskuksiksi, joissa veteraaneja autettiin löytämään työpaikkoja ja sopeutumaan siviilielämään.[3]

Aseistariisunnasta huolimatta Japanissa pidettiin edelleen kirjaa entisistä sotilaista sen varalta, että näitä tarvittaisiin. Muun muassa eversti Takushiro Hattorin ja muutaman muun entisen keisarillisen upseerin laatimat 70 000 ammattiupseeria sisältävät luettelot mahdollistivat sen, että kenraali MacArthurin esikuntapäälliköllä Charles A. Willoughbylla oli käytössään suuri määrä sotilaita, joista ja joiden avulla Japanille voitaisiin rakentaa uudet asevoimat.[3][4] Hattorilla oli ennen pitkää noin 400 upseerin epävirallinen joukko, joka toimi mahdollisten uuden asevoimien johdon ”prototyyppinä”.[4][5]

Japanin sodanjälkeinen perustuslaki, joka laadittiin liittoutuneiden valvonnassa, sisälsi ”rauhanpykälän” (artikla 9) kieltäen Japanilta sodankäynnin ja minkäänlaisten sotilaallisten joukkojen ylläpitämisen.[6] Korean sodan alettua Japanista alettiin kuitenkin siirtää yhdysvaltalaisia joukkoja taistelemaan Koreaan, jolloin Japanin oma turvallisuus jäi kyseenalaiseksi. MacArthur antoi tällöin luvan perustaa noin 70 000[7]–75 000[8] miehen vahvuinen kansallinen poliisireservi[7][8], joka on nykyisten Japanin itsepuolustusvoimien edeltäjä.[7] Pääministeri Shigeru Yoshida suostui kehotukseen vastahakoisesti[7], ja joukkojen koulutus alkoi yhdysvaltalaisten kenraalimajuri Whitfield P. Shepardin ja eversti Frank Kowalskin johdolla.[8] Willoughby tarjosi Hattoria kansallisen poliisireservin komentajaksi ja Hattorin ryhmittymän jäseniä neljän sen divisioonan johtoon, mutta MacArthur kielsi tämän.[4] Komentajaksi nimitettiin sisäministeriössä ja Tottorin prefektuurin kuvernöörinä työskennellyt Keizō Hayashi, jolla ei ollut aiempaa sotilastaustaa.[5][9]

Talous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liittoutuneet yrittivät hajottaa japanilaiset zaibatsut (konglomeraatit). Japanilaiset kuitenkin vastustuvat tätä, sanoen zaibatsuja tarvittavan Japanin kansainvälisen kilpailukyvyn pitämiseen kunnossa, ja niiden tilalle kehittyi väljempiä teollisuusryhmittymiä (keiretsu).lähde? Maassa käynnistettiin myös suuri maareformi, jossa maanomistajilla saattoi olla omistuksessaan korkeintaan kolme hehtaaria maata (Hokkaidolla 12 hehtaaria). 57 prosenttia maanviljelijöistä muuttui maareformin ansiosta vuokralaisista maanomistajiksi.[10]

Ammattiliitot lisäsivät miehitetyssä Japanissa suosiotaan. Vuoteen 1947 mennessä maassa oli yli 19 000 ammattiliittoa ja niissä yli viisi miljoonaa jäsentä. Samana vuonna säädettiin laki kahdeksantuntisesta työpäivästä ja 48 tunnin työviikosta.[10]

Demokratisoituminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1946 valtiopäivät ratifioivat uuden Japanin perustuslain, joka seurasi tarkasti liittoutuneiden laatimaa ”mallikopiota” ja joka esitettiin lisäyksenä vanhaan preussilaistyyliseen Meiji-perustuslakiin. Uusi perustuslaki takasi väestön perusvapaudet, lakkautti aatelin ja, ehkä tärkeimpänä kohtana, teki keisarista maan symbolin poistaen hänen poliittisen vaikutusvaltansa. Šintolaisuuden asema valtionuskontona lakkautettiin ja kristinusko astui päivänvaloon ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Naiset saivat äänioikeuden, ja saman vuoden huhtikuussa pidetyissä vaaleissa äänesti 14 miljoonaa henkeä. Japani sai nyt ensimmäisen modernin pääministerinsä, Shigeru Yoshidan.lähde?

Koulutusjärjestelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Japanilaisessa koulukirjassa 1940-luvulla käytetty kuva, jossa aseita sulatetaan laivoiksi, autoiksi ja juniksi. Mustassa padassa lukee ”sodan hylkääminen”.[11]

Ennen sotaa ja sen aikana Japanin koulutusjärjestelmä oli perustunut saksalaiselle mallille. Miehityskaudella Japanin toisen asteen koulutusta muutettiin luomalla pakollinen kolmen vuoden yläaste sekä lukio, joka säilyi vapaaehtoisena. Keisarillinen koulutusasetus kumottiin ja keisarilliset yliopistot järjestettiin uudelleen. Pitkään vireillä ollut kysymys käytössä olevien kanjien määrän vähentämisestä ratkaistiin myös miehityksen aikana. Kirjoitusjärjestelmää uudistettiin dramaattisesti ja kielioppia muutettiin vastaamaan paremmin käytännön kieltä.lähde?

Sotarikolliset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muiden uudistusten ollessa käynnissä pidettiin useita sotarikosoikeudenkäyntejä, huomattavimpana Tokion sotarikosoikeudenkäynti Ichigayassa. Oikeudenkäynneissä monet Japanin sodanaikaiset johtajat tuomittiin vankeuteen tai kuolemaan. Maan johtoon astui nyt uusi virkamiessukupolvi.lähde?

Osa sotarikoksista epäillyistä jätettiin syystä tai toisesta tuomitsematta. Näin kävi esimerkiksi entiselle kauppa- ja teollisuusministerille Nobusuke Kishille ja poliittiselle vaikuttajalle Ryōichi Sasakawalle, jotka molemmat olivat epäiltyjä korkeimmassa mahdollisessa luokassa (luokka A). Heistä Kishistä tuli myöhemmin pääministeri ja Sasakawasta miljardööri.[12][13]

Huumekulttuuri ja rikollisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen toista maailmansotaa Japani oli ollut välietappi Kiinaan vietävälle oopiumille, minkä lisäksi Japanissa oli myös itse kasvatettu jonkin verran oopiumia. Huumeriippuvuus oli ollut Japanissa suhteellisen harvinaista, tosin se alkoi 1930-luvulla hieman lisääntyä, kun Kiinassa vierailleet japanilaiset toivat Kiinassa oppimaansa huumekulttuuria kotimaahansa. Tärkeimpiä huumeita Japanissa olivat erilaiset opiaatit.[14]

Miehityskaudella SCAP:n ja sitä kautta Japanin huumepolitiikkaan vaikutti voimakkaasti yhdysvaltalainen virkamies Harry J. Anslinger, jonka mukaan Japani oli ollut avainasemassa opiaattien välityksessä Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Anslinger ei ollut SCAP:n jäsen, mutta hänellä oli sen toimintaan silti paljon sananvaltaa.[14]

Japanin pimeille markkinoille levisi sodan loputtua suuria määriä aiemmin asevoimien varastoissa pidettyjä opiaatteja. SCAP toimi aggressiivisesti niiden[14] sekä kannabiksen käyttöä vastaan Japanissa.[15] Opiaatteja suuremmaksi ongelmaksi osoittautuivat kuitenkin piristeet kuten efedriini ja metamfetamiini[14], joita Anslinger ei katsonut ongelmaksi.[15] Useat yhtiöt markkinoivat aiemmin asevoimille tarkoitettuja piristevalmisteitaan (esimerkkinä Hiropon), ja Japaniin muodostui sen ensimmäinen sodan jälkeinen huume-epidemia. Vuoteen 1954 mennessä Japanissa oli 200 000 piristeriippuvaista, 550 000 ”kroonista käyttäjää” ja noin kaksi miljoonaa entistä käyttäjää, mikä oli 3,8 prosenttia koko väestöstä.[16] Piristeiden myynti kiellettiin lailla vasta vuonna 1951.[17]

Piristekauppa rikastutti Japanin järjestäytynyttä rikollisuutta eli yakuzaa, joka oli harventunut toisen maailmansodan aikana. Yakuza sai pimeiltä markkinoilta tuloja myös muista japanilaisten kaipaamista tuotteista, kuten hygieniatarvikkeista ja vaatteista. Jo lokakuussa 1945 yakuzalla oli hallussaan yhteensä 17 000 kauppapaikkaa. Yakuzan johtajien piirissä toimintaa pidettiin järjestyksen ylläpitämisenä vaikeissa oloissa.[18]

Japanin politiikka miehityskaudella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittinen kirjo alkoi elpyä lähes välittömästi miehityksen alettua.[19] Kaikki sotaa edeltävät puolueet olivat hajottaneet itsensä heinä-elokuussa 1940 siirtyäkseen Fumimaro Konoen Taisei yokusankai -ryhmän alaisuuteen[1], mutta niiden perillisiksi perustettiin uusia puolueita. Vanhat Seiyōkai- ja Rikken minseitō -puolueet tulivat takaisin puoluekentälle Jiyūtō- ja Shinpōtō-puolueiden muodossa, minkä lisäksi perustettiin myös sosialistinen puolue sotaa edeltävien proletaaristen puolueiden perilliseksi.[19]

Miehityskauden kaksi ensimmäistä pääministeriä, prinssi Naruhiko Higashikuni[19] ja Kijūrō Shidehara, olivat poliittisesti sitoutumattomia.[20] Shideharan pääministerikaudella parlamentti hyväksyi 16. joulukuuta 1945 lain, joka antoi naisille äänioikeuden ja alensi äänestysikää 25 vuodesta 20:een. Shidehara hajotti parlamentin heti tämän jälkeen[21] ja oli aikeissa ilmoittaa 22. tammikuuta 1946 pidettävistä vaaleista. Liittoutuneiden valvontakomissio kuitenkin kielsi tämän ja suoritti 4. tammikuuta 1946 laajan sotarikollisia, äärioikeistolaisia ja kansallismielisiä vastaan kohdistetun pidätyskampanjan.[22]

Ensimmäiset sodan jälkeiset parlamenttivaalit pidettiin 10. huhtikuuta 1946.[23] Parlamenttiin valittiin 466 edustajaa, joista 376 oli ensimmäistä kertaa edustajiksi valittuja ja 38 naisia.[24] Pääministeriksi tuli Shigeru Yoshida, jota seurasi vuoden 1947 vaalien jälkeen lyhytaikaisesti sosialistien Tetsu Katayaman johtama koalitiohallitus[25], joka ei ollut varsinaisesti sosialistinen.[26]

Miehityksen päättyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1949 MacArthur hyväksyi muutoksen miehitysjoukkojen hallintorakenteessa antaen runsaasti lisää valtaa Japanin syntyperäisille johtajille. Hänen, ja Valkoisen talon, huomio kääntyi hitaasti Korean sotaan, ja miehityksen loppu alkoi lähestyä. 8. syyskuuta 1951 allekirjoitettu San Franciscon rauhansopimus lopetti liittoutuneiden läsnäolon Japanissa, ja sen tultua voimaan 28. huhtikuuta 1952 Japani oli jälleen itsenäinen valtio (lukuun ottamatta Okinawaa, joka pysyi Yhdysvaltain hallussa vuoteen 1972 asti). Vaikka Japanissa on yhä noin 47 000 amerikkalaista sotilashenkilöä, he ovat maassa Japanin hallituksen suostumuksella Yhdysvaltojen ja Japanin välisen yhteistyösopimuksen nojalla eivätkä miehitysjoukkoina.lähde?

Miehitys kulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Fraasia ”shikata ga nai” käytettiin yleisesti sekä japanilaisessa että yhdysvaltalaisessa lehdistössä kuvaamaan japanilaisten suhtautumista sodanjälkeisiin ankariin oloihin.
  • Miehitystä satirisoi vuoden 1956 yhdysvaltalainen elokuva Elokuun teehuone.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ward, Robert E. & Sakamoto, Yoshikazu (toim.): Democratizing Japan: The Allied Occupation. University of Hawai'i Press, 1987. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Caprio, Mark E.; Sugita, Yoneyuki (toim.): Democracy in Occupied Japan: The U.S. Occupation and Japanese Politics and Society. Routledge, 2007. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Siniawer, Eiko Maruko: Ruffians, Yakuza, Nationalists: The Violent Politics of Modern Japan, 1860–1960. Ithaca/London: Cornell University Press, 2015. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Takemae, Eiji: The Allied Occupation of Japan. Continuum, 2002. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Maeda, Tetsua: The Hidden Army: The Untold Story of Japan's Military Forces. Edition Q, 1995. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Hunter-Chester, David: Creating Japan's Ground Self-Defense Force, 1945–2015: A Sword Well Made. Lexington Books, 2016. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Ward & Sakamoto 1987 (toim.), s. 305
  2. ↑ Caprio & Sugita 2007, s. 8
  3. ↑ a b Takemae 2002, s. 107–108
  4. ↑ a b c Takemae 2002, s. 488–489
  5. ↑ a b Hunter-Chester 2016, s. 91–92
  6. ↑ Ward & Sakamoto 1987 (toim.), s. 95
  7. ↑ a b c d Caprio & Sugita (toim.) 2007, s. 17
  8. ↑ a b c Takemae 2002, s. 487
  9. ↑ Maeda 1995, s. 13, 22
  10. ↑ a b Caprio & Sugita (toim.) 2007, s. 6
  11. ↑ Japan's Peacemaker: Shidehara Kijuro and the Origins of Article 9 Kyoto Journal. 1.5.2020. Viitattu 4.2.2022. (englanniksi)
  12. ↑ Siniawer 2015, s. 151, 153
  13. ↑ "[--] by the mid-1980s, the estimated worth of Sasakawa's empire was $8.4 billion." Siniawer 2015, s. 226
  14. ↑ a b c d Caprio & Sugita 2007, s. 91–92
  15. ↑ a b Caprio & Sugita (toim.) 2007, s. 96–97
  16. ↑ Caprio & Sugita (toim.) 2007, s. 95
  17. ↑ Caprio & Sugita (toim.) 2007, s. 96
  18. ↑ Siniawer 2015, s. 157
  19. ↑ a b c Ward & Sakamoto 1987 (toim.), s. 306
  20. ↑ Ward & Sakamoto 1987 (toim.), s. 308
  21. ↑ Ward & Sakamoto 1987 (toim.), s. 322
  22. ↑ Ward & Sakamoto 1987 (toim.), s. 324–325
  23. ↑ Ward & Sakamoto 1987 (toim.), s. 326
  24. ↑ Ward & Sakamoto 1987 (toim.), s. 330
  25. ↑ Ward & Sakamoto 1987 (toim.), s. 206
  26. ↑ Ward & Sakamoto 1987 (toim.), s. 403

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Dower, John W.: Embracing Defeat: Japan in the Wake of World War II. W.W. Norton & Co., 1999. ISBN 978-0-393-32027-5 (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Miehitetty_Japani&oldid=21337448”