Metsäunikeko
| Metsäunikeko | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Alaluokka: | Theria |
| Osaluokka: | Istukkanisäkkäät Eutheria |
| Lahko: | Jyrsijät Rodentia |
| Alalahko: | Oravamaiset jyrsijät Sciuromorpha [2] |
| Heimo: | Unikeot Gliridae [2] |
| Alaheimo: | Leithiinae[2] |
| Suku: | Dryomys |
| Laji: | nitedula |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Dryomys nitedula |
|
| Synonyymit | |
|
|
| Katso myös | |
Metsäunikeko[4] eli puu-unihiiri[5][6] (Dryomys nitedula) on Euraasiassa elävä unikekoihin kuuluva jyrsijälaji. Se on hieman pähkinähiirtä suurempi,[5] mutta tammihiirtä pienempi.[7] Metsäunikeon levinneisyys ulottuu Sveitsistä Kiinaan.[1] Euroopassa metsäunikeko on kaakkoinen laji.[5] Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on metsäunihiiri.[4]
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsäunikeon ruumiinpituus on 8–13 senttiä ja hännän pituus 6–11 senttiä. Sen paino on 18–32[8] tai joidenkin lähteiden mukaan 23–41 grammaa[6]. Takajalat ovat 1,9–2,2 sentin pituiset. Turkki on selkäpuolelta harmahtavan kellanruskea, vatsapuolelta vaaleankeltainen.[9] Väritys kuitenkin vaihtelee levinneisyyden eri osissa.[5] Silmien ympärillä on musta, korvista kuonoon ulottuva kuvio. Häntä on pörröinen ja hieman litteä.[9] Kuono on kapea, korvat lyhyet ja pyöreät.[10] Pienemmän koon lisäksi metsäunikeon aivokoppa on pyöreämpi kuin metsähiirellä.[8]
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsäunikekoa tavataan Euroopassa, Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Euroopassa sitä tavataan ainakin Sveitsissä, Liechtensteinissa, Saksassa, Itävallassa, Italiassa, Tšekissä, Slovakiassa, Unkarissa, Puolassa, Liettuassa, Latviassa, Valko-Venäjällä, Venäjällä, Ukrainassa, Moldovassa ja Balkanin maissa. Laji on Venäjän länsipuolella enimmäkseen harvinainen, lukuun ottamatta joitain alueita Kaakkois-Euroopassa.[1] On esitetty arveluja siitä, että ilmaston lämpenemisen myötä laji saattaisi levittäytyä myös Suomeen.[11]
Aasiassa laji elää ainakin Kiinassa, Mongoliassa, Keski-Aasiassa, Pakistanissa, Afganistanissa, Iranissa, Irakissa, Kaukasiassa, Turkissa, Syyriassa ja Israelissa.[1]
Metsäunikeko on joillain alueilla harvinainen, mutta paikoin myös runsaslukuinen. Levinneisyysalueen länsireunalla metsäunikeko on harvinaistunut metsänhakkuiden takia. Sveitsissä sitä tavataan enää yhdellä alueella,[1] ja Tšekissä metsäunikekoa pidetään uhanalaisena. Useimmissa muissa Euroopan maissa laji on harvinainen.[8] Se on yleinen tai runsaslukuinen vain joillain alueilla Kaakkois-Euroopassa. Muun muassa joissain osissa Turkin Traakiaa, Bulgariaa ja Moldovaa laji on edelleen yleinen.[1] Tiheitä kantoja elää myös Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasian vuoristoissa.[9]
Metsäunikeko elää monenlaisissa elinympäristöissä, kuten kesävihannissa sekametsissä, havumetsissä ja vuoristojen kitukasvuisissa vuoristometsissä.[1] Vuoristossa se voi elää jopa 3500 metrin korkeudessa sijaitsevilla pensaikkoalueilla.[8] Metsäunikeko ei viihdy maatalousmailla tai muilla ihmisen hallitsemilla alueilla.[1]
Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsäunikeot ovat yöaktiivisia ja viettävät paljon aikaa puissa. Ne ovat ketteriä kiipeilijöitä ja voivat tehdä oksalta oksalle jopa parin metrin loikkia. Puuhun ne myös rakentavat pallomaisen, oksista ja lehdistä koostuvan pesänsä. Metsäunikeoilla on tapana rakentaa useita pesiä, joita on kahdentyyppisiä. Ne kerääntyvät tavallisesti huonosti rakennettuihin, huteriin väliaikaispesiin, mutta rakentavat myös huolellisemmin tehdyn tukevan pesän. Pesät ovat yleensä 1–7 metrin korkeudessa ja niiden halkaisija on noin 15–25 senttiä. Pesä voi olla joko vapaana oksistossa tai valmiissa puunkolossa tai linnunpöntössä.[6] Sisäänkäynti on yleensä puunrunkoa vastapäätä. Metsäunikeko on hyvin reviiritietoinen ja pitää hallussaan halkaisijaltaan noin 65–100 metrin laajuista reviiriä.[8]
Levinneisyysalueen pohjoisosissa metsäunikeko nukkuu talven horroksessa. Euroopassa metsäunikeon horros kestää lokakuulta huhtikuuhun. Horrostuessaan se istuu takajaloillaan palloksi kiertyneenä, pitää häntäänsä ruumiin ympärillä ja painaa etujaloillaan poskia. Se saattaa välillä nousta syömään talvivarastojaan. Venäjällä metsäunikeot saattavat pysyä aktiivisina jopa koko talven.[8]
Metsäunikeon ääntely on monipuolista. Sen varoitushuutona näyttää olevan heikko, melodinen vingahdus. Tarhaolosuhteissa sen on huomattu päästävän myös toistuvina sarjoina ultraääniä, joita ihmiskorva ei kuule. Ultraääniä päästävät sekä urokset että naaraat, ja niiden uskotaan olevan osa lajin sosiaalista viestintää.[8]
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsäunikeko on kaikkiruokainen. Sen ravinto koostuu lehdistä, kukista, hedelmistä, pähkinöistä, niveljalkaisista, munista ja linnunpoikasista. Kesäisin metsäunikeko suosii eläinravintoa.[8]
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsäunikeon lisääntymiskauden pituus ja poikueiden määrä vaihtelevat levinneisyysalueen eri osissa. Israelissa metsäunikeot eivät talvehdi, ja siellä lisääntymiskausi ulottuu maaliskuulta joulukuuhun. Naaras saa alueella 2–3 poikuetta vuodessa.[8] Myös Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa poikueiden lukumäärä nousee kahteen.[9] Euroopassa lisääntymiskausi on touko-elokuussa, joten poikueita syntyy vuodessa yleensä vain yksi.[8] Kantoaika kestää 21–30 päivää. Naaras synnyttää 2–9, tavallisemmin 4–5 poikasta. Poikaset ovat syntyessään sokeita[9] ja painavat keskimäärin vain 2 grammaa.[8] Silmät avautuvat 14–16 päivän ikäisinä. Poikaset saavat emoltaan maitoa noin kuukauden ajan ja lähtevät vanhempien pesästä 40–45 päivän ikäisinä.[9] Koiraan mahdollista osuutta poikasten kasvatuksessa ei tunneta. Euroopassa metsäunikeot lisääntyvät ensimmäisen talvensa jälkeen.[8] Laji voi saavuttaa kuuden vuoden iän, mutta luonnonoloissa useimmat yksilöt elävät vain noin kaksivuotiaiksi.[6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h Batsaikhan, N., Kryštufek, B., Amori, G. & Yigit, N.: Dryomys nitedula IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 1.7.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Dryomys nitedula Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 20.11.2010. (englanniksi)
- ↑ Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Dryomys Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 20.11.2010. (englanniksi)
- ↑ a b Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet 2008. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto. Viitattu 16.11.2010. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b c d (toim.) Aula, Kimmo ; Kangasniemi, Kaija; Bergström, Irina: Kodin suuri eläinkirja 10 : Töy-Ä, s. 40–41. Weilin + Göös, 1981. ISBN 951-35-1703-9.
- ↑ a b c d Laukkanen, Anna-Maija; Virtanen, Matti: Koko perheen eläinkirja, s. 90. (Toinen painos). Vantaa: Kirjalito, 1997. ISBN 951-28-1927-9.
- ↑ Eskandar Firouz: The complete fauna of Iran, s. 100. I.B.Tauris Publishers, 2005. ISBN 185043946X. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.11. 2010). (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l Kimberly Skahan: ADW: Dryomys nitedula: Information 2004. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 9.11.2010.
- ↑ a b c d e f AgroAtlas - Pests - Dryomys nitedula Pallas - Forest Dormouse AgroAtlas. Viitattu 9.11.2010.
- ↑ Andrew T. Smith, Yan Xie: A guide to the mammals of China, s. 197. Princeton University Press, 2008. ISBN 978-0-991-0998-1-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.11.2010). (englanniksi)
- ↑ Valste, Juha: Luvassa uusia nisäkkäitä. Suomen Luonto, 2008, nro 4, s. 34. Suomen luonnonsuojeluliitto.