Latifundio

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Latinalaisen Amerikan suurtiloja. Antiikin Rooman maatiloista kerrotaan artikkelissa Latifundium.

Latifundio, fundo tarkoittaa Latinalaisen Amerikan suurtilaa. Nykyisenlainen latifundiolaitos alkoi syntyä paikoin jo siirtomaa-ajalla, mutta vasta alueen valtioiden itsenäistymisen jälkeen systeemi kehittyi nykyiselleen.

Toisia nimiä latifundioille ovat/olivat espanjankielisissä Boliviassa, Meksikossa, venezuelassa, Chilessä, Kuubassa hacienda, espanjankielisissä Argentiinassa ja Uruguayssa estancia ja Brasiliassa fazenda. Yli 500 hehtaarin laajuisten latifundioiden vastakohtana ovat Latinalaisessa Amerikassa olleet minifundiot, monesti alkuperäisasukkaiden alle 5 hehtaarin suuruiset tilat[1].

Latifundioita on pidetty yhtenä Keski- ja Etelä-Amerikan maiden epätasaisen tulonjakautumisen syynä.

Latifundioiden synty ja kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monesti väitetään latifundioiden syntyneen suoraan siirtomaa-ajan 1500-lukulaisen encomienda-järjestelmän tuloksena. Näin kävikin Karibialla jo 1500-luvulla. Muualla suurtilakehitys tapahtui kuitenkin pääosin vasta 1800-luvulla. Todellisuudessa siirtomaapolitiikka esti monin paikoin latifundioiden syntyä, koska siirtomaaisännät pyrkivät edes jossain määrin takaamaan intiaaneille oikeuksia. Toki 1600-luvulla eurooppalaisten tuomien tautien aiheuttama kylien tyhjeneminen edisti suurtilojen syntyä. Toisaalta muun muassa Andeilla intiaanit halusivat mieluummin tilojen alustalaisiksi kuin kaivostyöhön maksamaan työveroa[2]. Suurtilojen synty oli hitaampaa perinteisillä Latinalaisen Amerikan yhteiskunnallisesti järjestyneillä intiaanien asuttamilla maanviljelyalueilla muun muassa Perussa ja Meksikossa[3]. Kun espanjalainen Latinalainen Amerikka sitten itsenäistyi 1820-luvulla, Simón Bolívar lakkautti intiaanien yhteisöllisen maanomistuksen Perussa 1824–1825, koska hänen mielestään se haittasi intiaanien kehitystä, mutta tämä poisti intiaaneilta laillisen suojan[4]. Nyt siirtomaavirkamiesten kadottua vallitsi epäjärjestys ja valkoiset varastivat intiaanien ja kirkon maita ja keinottelivat niillä. Suurtilojen alustalaiset elättivät itseään työllään, mutta lisäksi toimivat halpana työvoimana suurille tiloille[4]. Joillain alueilla näillä alustalaisilla oli pieniä maatilkkuja suurtilojen ympärillä, tosilla ei omaa maata lainkaan vaan he tekivät työtä vain suurtiloilla saaden osan sadosta itselleen. Maasta tuli suurmaanomistajille itseisarvo, jota he pyrkivät hankkimaan lisää aina kun tilaisuus tuli. Kun suurmaanomistus yleistyi, suurmaanomistajat saivat itselleen valtaa politiikassa, He pyrkivät säädättämään lakeja, jotka muun muassa estivät työvoiman vapaata liikkumista. Talonpojat joutuivat myös monesti suurtiloihin sidotuksi velan kautta, ja velka periytyi jälkeläisille[4]. Suurtilojen tuottavuus oli alhainen, mutta ne tarjosivat omistajalleen monesti ylellisen elämän. "Perinteiset" hacienda-suurtilalliset keskittyivät kulutukseen eivätkä tuotantoon. Maanomaisuus oli heille hyvä turva taloudellisesti vaikeina aikoina. Trooppisen alueen vientiin suuntautuneet plantaasit ja muut suurtilat olivat erilaisia, tuottavilla plantaaseilla oli kausityövoimaa ja heikkotuottoisilla haciendoilla joka vuosi samat alustalaiset. Suurmaanomistus pyrki pysäyttämään yhteiskunnallisen tasa-arvoistumisen, koska tämä oli suurmaanomistajien edun vastaista. Suurmaanomistus koki ensimmäiset takaiskunsa Meksikon vallankumouksessa 1910-luvulla ja Perun intiaaniyhteisöjen maanomistusoikeuden palauttamisessa 1920-luvulla[5]. Laajemmin uudistuksen tarpeesta alettiin puhua Latinalaisessa Amerikassa vasta 1950-luvulla. Maareformeja tehtiin Boliviassa 1952 ja Perussa 1969[5]. 1960-luvulla muualla kuin Brasiliassa ja Argentiinassa tehdyt reformit olivat puolinaisia ja suurmaanomistajien sanelemia[6]. Kun Guatemalan vuoden 1954 maareformi vei yhdysvaltalaiselta United Fruit -banaaniyhtiöltä maita, Yhdysvallat kukisti reformin toteuttaneen presidentti Árbenzin[7]. Maanomistajien poliittinen asema heikkeni tuolloin myös kaupungistumisen myötä, niin kuin sotilashallitustenkin kontrolli heikensi maanomistajien paikallista valtaa. Muun muassa riisin ja vehnän tuonti muualla alkoi kilpailla paikallisten maataloustuotteiden kilpailukykyä. Tämä pienensi myös pientalonpoikien tuloja. Perinteiset suur- ja pientilat ovat säilyneet parhaiten maataloustuotannon suhteen ei-vientivoittoisilla syrjäseuduilla[5]. Vientilajikkeiden viljely on heikentänyt pientalonpoikien asemaa, vaikka onkin lisännyt vientituloja. 1980-luvun Meksikon maataloutta hallitsi 130 pääosin yhdysvaltalaista yhtiötä[8].

Latifundiot, orjuus ja pakkotyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brasiliassa 1800-luvulla kahvinvientiin erikoistuneet fazendat edistivät orjuutta, mutta toisaalta mahdollistivat maan keskiluokan osittaisen elintason kasvun ja maan teollistumisen alkamisen. Kun Atlantin orjakauppa lakkasi, orjuus jatkui virallisesti vuoteen 1888. Käytännössä pakkotyö jatkui yhä tämän jälkeenkin. Vielä 2000-luvullakin arvioitiin, että jopa 50 000 Brasilian maatyöläistä elää orjuutta muistuttavissa oloissa. Muutenkin Latinalaisessa Amerikassa latifundioiden omistajaperheet ovat olleet rikkaita, ja työläiset köyhiä ja monesti alipalkkaisiakin. Joissain Etelä-Amerikan maissa latifundioita on haluttu pilkkoa osiin maareformein.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lindqvist, Sven: Maasta kasvaa valta, 1975, ISBN 951-35-1237-1, Suomentaja Timo Hämäläinen
  • Rossi, Matti: Väkivallan vuosi
  • Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia, Helsinki: Gaudeamus, 2001 ISBN 951-662-843-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. HONDURAS COUNTRY BRIEF:PROPERTY RIGHTS AND LAND MARKETS Richard T. Nelson Land Tenure Center, University of Wisconsin? Madison Under Subcontract to Development Alternatives, Inc. Financed by U.S. Agency for International Development, BASIS IQC LAG-I-00-98-0026-0 June 2003 Honduras Briefii
  2. Latinalaisen Amerikan historia, Pekka Valtonen, Gaudeamus ja Yliopistokustannus Helsinki 2001, paino tammer-Paino Oy Tampere 2001, ISBN 951-662-843-5, s 203
  3. Valtonen 2001, s. 203.
  4. a b c Valtonen 2001, s. 204.
  5. a b c Valtonen 2001, s. 206.
  6. Heittovarjo, Sven Lindquist, Weilin+Göös 1970, s 137
  7. Lindquist 1970, s. 137
  8. Valtonen 2001, s. 207.