Kutsuntapiiri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kutsuntapiiri oli Suomessa käytössä ollut maantieteellinen alue asevelvollisten miesten kutsuntojen järjestämistä varten. Itsenäisessä Suomessa asevelvollisuuslaki määräsi, että isänmaan puolustamiseksi jokainen mies oli asevelvollinen. Armeijan ja laivaston vakinaisen henkilökunnan avuksi kutsuttiin vuosittain yksi väestön miespuolisten jäsenten ikäluokka eli ne miehet, jotka kutsuntavuonna täyttivät 20 vuotta.[1] Kutsuntapiirit olivat käytössä 1901–1905 ja 1919–1932, jonka jälkeen niiden tilalle muodostettiin sotilaspiirit. Vuoden 1878 asevelvollisuuslain aikana käytössä olivat kutsunta-alueet.

Kutsuntapiirit 1901–1905[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1901 annettu Suomen suuriruhtinaanmaan asevelvollisuuslaki määräsi Suomen miespuolisen väestön asevelvolliseksi. Palvelukseen kutsuttiin vain osa miehistä ja heidät määrättiin arvalla, joka täytyi ottaa vain kerran elinaikana. Arvanottoon kutsuttiin vuosittain yksi ikäluokka eli ne miehet, jotka vuoden alussa olivat 21-vuotiaita. Asevelvollisuuslain mukaan jokaisessa Suomen läänissä tuli olla yksi tai kaksi kutsuntapiiriä. Läänin kuvernöörin asiana oli laatia ehdotus läänin kutsuntapiirien lukumäärästä ja niiden alueesta. Kuvernöörien ehdotukset vahvisti keisarillisen Suomen senaatti sovittuaan asiasta sotaministerin kanssa. Asevelvollisuuslaki annettiin 12. heinäkuuta 1901 ja julistus maan jakamisesta kutsuntapiireihin julkaistiin 24. heinäkuuta 1902.[2][3]

Läänit oli jaettu kutsuntapiireihin seuraavasti:[3]

  • Hämeen lääni muodosti yhden kutsuntapiirin, jossa piirisotilaspäällikön asemapaikkana oli Hämeenlinnan kaupunki
  • Kuopion lääni oli jaettu kahteen kutsuntapiiriin siten, että ensimmäisen kutsuntapiirin piirisotilaspäällikön asemapaikkana oli Kuopion kaupunki ja toisen kutsuntapiirin piirisotilaspäällikön asemapaikkana Joensuun kaupunki
  • Mikkelin lääni muodosti yhden kutsuntapiirin Mikkelin kaupungin ollessa piirisotilaspäällikön asemapaikkana
  • Oulun lääni jakaantui kahteen kutsuntapiiriin siten, että ensimmäisessä kutsuntapiirissä piirisotilaspäällikön asemapaikkana oli Oulun kaupunki ja toisessa kutsuntapiirissä Raahen kaupunki
  • Turun ja Porin lääni oli jaettu kahteen kutsuntapiiriin; ensimmäisessä kutsuntapiirissä piirisotilaspäällikön asemapaikkana oli Turun kaupunki ja toisessa Porin kaupunki
  • Uudenmaan lääni muodosti yhden kutsuntapiirin, jossa piirisotilaspäällikön asemapaikka sijaitsi Helsingin kaupungissa
  • Vaasan lääni oli jaettu kahteen kutsuntapiiriin siten, että ensimmäisen kutsuntapiirin piirisotilaspäällikön asemapaikkana oli Nikolainkaupunki ja toisen Jyväskylän kaupunki
  • Viipurin läänissä oli kaksi kutsuntapiiriä siten, että ensimmäisen kutsuntapiirin piirisotilaspäällikön asemapaikka oli Viipurin kaupungissa ja toisen kutsuntapiirin piirisotilaspäällikön asemapaikka Sortavalan kaupungissa.

Kutsuntapiiriä pienempi alue asevelvollisuusasioissa oli kutsunta-alue. Yhteen kutsunta-alueeseen sai kuulua yksi tai useampi maalaiskunta tai kaupunkikunta, mutta kutsunta-alueella ei saanut olla vähempää kuin 5 000 asukasta eikä enempää kuin 50 000 asukasta. Ehdotuksen läänin jakamisesta kutsunta-alueisiin teki kuvernööri, joka sitten lähetti ehdotuksensa senaatin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi. Muodostetuista alueista annettiin tieto sotaministerille. Samoin toimittiin, jos kutsunta-alueita muutettiin. Lisäksi kuvernöörin tehtävänä oli määrätä jokaiseen kutsunta-alueeseen kokouspaikka arvanoton ja katsastuksen toimittamista varten.[2]

Jokaisessa kutsuntapiirissä oli piiritoimisto asevelvollisuusasioita varten. Piiritoimiston puheenjohtajana toimi piirisotilaspäällikkö ja jäseninä yksi sotilaspäällikkökunnan määräämä upseeri, yksi kuvernöörin määräämä henkilö piirin kunnallishallitusten esimiesten tai jäsenten joukosta ja kuvernöörin lainoppineista henkilöistä valitsema toimiston sihteeri. Kun piiritoimisto kokoontui kunkin kutsunta-alueen kutsuntatilaisuudessa, otettiin mukaan yksi kuvernöörin määräämä poliisivirkamies ja kolme jäsentä jokaisesta kutsunta-alueen kunnasta. Kutakin kuntaa edustavat jäsenet valitsi kunta, kuitenkin siten, että maalaiskunnan kunnallishallituksen esimies oli piiritoimiston pysyvä jäsen. Kuntaa edustavilla jäsenillä oli äänivalta ainoastaan niissä asioissa, jotka koskivat heidän omaa kuntaansa.[2]

Jokaisessa läänissä oli asevelvollisuusasioita hoitava läänintoimisto. Sen puheenjohtajana toimi kuvernööri ja jäseninä yksi sotilaspäällikkökunnan määräämä esiupseeri, lääninsihteeri, kaksi kuvernöörin määräämää kunnallishallituksen esimiestä läänistä sekä läänintoimiston sihteeri.[2]

Vuoden 1901 asevelvollisuuslaki lakkautettiin 29. maaliskuuta 1905 annetulla julistuskirjalla ja asevelvollisuus tuli uudelleen käyttöön vasta itsenäisessä Suomessa.[4]

Kutsuntapiirit 1919–1932[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1919–1923 voimassa ollut Suomen valtakunnan väliaikainen asevelvollisuuslaki sääti, että läänit jaettiin kahdeksi tai useammaksi kutsuntapiiriksi ja kutsuntapiirit jaettiin kutsunta-alueisiin. Kussakin kutsuntapiirissä oli asevelvollisuusasioita käsittelevä kutsuntatoimisto, jonka puheenjohtajana toimi upseerin arvon omaava piiripäällikkö ja sihteerinä oikeustieteellisen tutkinnon suorittanut mies. Kutsuntatilaisuuksissa kutsuntatoimistossa oli mukana yksi jäsen jokaisesta alueen kunnasta, jolloin siitä muodostui lisätty kutsuntatoimisto. Jäsenellä oli äänivalta vain omaa kuntaansa koskevissa asioissa. Jäsenen valitsi kaupungissa maistraatti ja maalaiskunnassa kunnallislautakunta. Jokaisesta kunnasta valittiin lisäksi kaksi luottamusmiestä kutsuntatilaisuuteen antamaan tietoja. Luottamusmies toimi myös jäsenen sijaisena, jos jäsenelle tuli este olla paikalla.[1]

Vuoden 1922 asevelvollisuuslaki tuli voimaan 1. huhtikuuta 1923. Sen mukaan maa jaettiin tarpeelliseen määrään kutsuntapiirejä, ne jaettiin kutsunta-alueisiin ja kutsunta-alueet tarkastusalueisiin. Säännökset kutsuntapiirin muodostamisesta pysyivät samoina kuin väliaikaisessa asevelvollisuuslaissa. Kutsuntatoimiston tehtäviksi määrättiin kutsuntaluettelon tekeminen, asevelvollisten kutsuminen määrätyiksi päiviksi tarkastettaviksi kutsunta-alueiden kokouspaikkoihin, lykkäys- ja helpotushakemusten vastaanotto, asevelvollisten neuvonta, muiden asevelvollisuuden toimeenpanoon liittyvien kysymysten käsittely ja asevelvollisten valvonta. Lisätyn kutsuntatoimiston tehtäviä olivat kutsuntaluettelon tarkastaminen ja hyväksyminen, lykkäys- ja helpotuskysymysten ratkaisu silloin kun niitä jouduttiin tutkimaan kutsuntatilaisuudessa sekä kutsuttujen henkilöiden sotapalvelukseen kelpaamisesta päättäminen.[5]

Suomi oli jaettu 1. heinäkuuta 1923 – 12. joulukuuta 1932 kutsuntapiireihin seuraavasti:[6][7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Suomen valtakunnan väliaikainen asevelvollisuuslaki, Suomen asetuskokoelma 8.2.1919/11.
  2. ↑ a b c d Suomen Suuriruhtinaanmaan Asevelvollisuuslaki, Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetus-kokoelma 12.7.1901/26.
  3. ↑ a b Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus maan jakamisesta kutsuntapiireihin, 24.7.1902/21.
  4. ↑ Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja, koskeva 12 p:nä Heinäkuuta (29 p:nä Kesäkuuta) 1901 annetun Suomen Suuriruhtinaanmaan Asevelvollisuuslain toistaiseksi lakkauttamista käytännöstä, Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma 31.3.1905/15.
  5. ↑ Asevelvollisuuslaki, Suomen asetuskokoelma 270/1922.
  6. ↑ Asetus maan jakamisesta kutsuntapiireihin, Suomen asetuskokoelma 158/1923.
  7. ↑ Asetus maan jakamisesta kutsuntapiireihin, Suomen asetuskokoelma 64/1932.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kutsuntapiiri&oldid=14586114”