K. V. Vaulo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
K. V. Vaulo
Henkilötiedot
Syntynyt31. toukokuuta 1871
Helsinki
Kuollut21. huhtikuuta 1918 (46 vuotta)
Tyrväntö
Ammatti opettaja, kansakouluntarkastaja

Kaarle Vihtori Vaulo (vuoteen 1902 Eriksson,[1] 31. toukokuuta 1871 Helsinki - 21. huhtikuuta 1918 Tyrväntö) oli suomalainen opettaja ja kansakouluntarkastaja.[2] Hän oli yksi lyhytikäiseksi jääneen Sosialidemokraattisen opettajaliiton perustajista. Sisällissodan aikana Vaulo teki yhteistyötä punaisten kanssa, mutta joutui lopulta heidän surmaamakseen ja päätyi sodan jälkeen valkoisten vapaussankarien joukkoon.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opinnot ja työura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

K. V. Viulu syntyi entisen Suomen kaartin sotilaan ja Helsingin kaupungin metsänvartijan Karl Gustaf Erikssonin (1939-1895selvennä) perheeseen. Vaulo kirjoitti ylioppilaaksi Porin lyseosta 1893, jonka jälkeen hän suoritti Helsingin yliopistossa opettajakandidaattitutkinnon 1898 ja valmistui filosofian maisteriksi 1907.[2][3] Opiskeluaikoinaan Vaulo vaikutti raittiusliikkeessä avustaen muun muassa Raittiuden Ystävien julkaisemaa Aamunairut-lehteä.[4] Vuosina 1898-1900 hän toimi Keski-Suomen kansanopiston johtajana.[5][6] Pari vuotta kestäneiden viransijaisuuksien jälkeen Vaulo työskenteli kansakouluntarkastajana Alavuksen kansakoulupiirissä 1906-1915 ja Hämeenlinnan piirissä 1915-1918.[2]

Vuola opiskeli myös psykologiaa Pietarissa. Opintomatkoillaan hän tutustui Iso-Britannian ja Keski-Euroopan koululaitoksiin sekä Norjan ja Tanskan kansanopistoihin. Kansakouluntarkastajana työskennellessän Vaulo kirjoitti aktiivisesti Opettajain Lehteen ja kuului Työkoulu-lehden toimituskuntaan. Vaulo kritisoi koulujen uskonnonopetusta sekä ajoi kirkon ja valtion eroa. Lisäksi hän vaati kansakoululaitoksen uudistamista muun muassa alakoulun ja jatkoluokkien perustamisella.[4][7] Vuonna 1914 Vaulo julkaisi opettajille suunnatun humaanin kasvatusoppaan Uusi henki koulukurissa, jossa hän vastusti ruumiillista kuritusta ja esitti nykyaikaisia kasvatuskeskusteluja. Vaulon näkemysten mukaan pääperiaatteena tuli olla opettajan ja oppilaiden molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus, eikä opettaja ollut erehtymätön auktoriteetti.[8] Vaulo suomensi sveitsiläisen pedagogin Johann Heinrich Pestalozzin tuotantoa sekä tanskalaisen N. F. S. Grundtvigin elämäkerran Yrjö Veijolan kanssa.

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaulo oli aluksi perustuslaillinen, mutta liittyi sosialidemokraatteihin tutustuttuaan opintomatkoillaan sosialismia kannattaneisiin opettajiin.[4] Syksyllä 1917 hän oli perustamassa Sosialidemokraattista opettajaliittoa.[9] Vaulo hyväksyi periaatteessa vallankumouksen, mutta sisällissodan käynnistyttyä hän kavahti syntyneitä väkivaltaisuuksia.[4] Vaulo vietti sodan kotonaan Tyrvännön Retulansaaren Ylikartanossa, jossa lehtitietojen mukaan majaili myös punakaartilaisia.[10] Helmikuun alussa kansanvaltuuskunta pyysi Vauloa Koulutoimen ylihallituksen korvaajaksi perustamansa kouluneuvoston jäseneksi, mutta hän kieltäytyi vedoten sydänvaivoihinsa sekä haluttomuuteensa muuttaa Helsinkiin. Kansanedustaja Hulda Salmelle lähettämässään kirjeessä Vaulo kuitenkin paljastaa todelliseksi syyksi pettymyksensä punaisten hallintoon.[4][11] Hieman myöhemmin kouluneuvosto antoi hänen tehtäväkseen laatia julkaisematta jääneen kirjasen Yhteiskunta, koulu ja opettajat. Maaliskuun puolivälissä Vauloa pyydettiin jäseneksi koululaitoksen uudistamista suunnittelevaan komiteaan, josta hän niinikään kieltäytyi.[12][13] Sodan aikana Vaulon kirjoituksia julkaistiin työväenlehdissä eri nimimerkeillä. Hänen viimeinen "Koulumies"-nimimerkillä kirjoittamansa artikkeli julkaistiin Työmiehessä päivää ennen Helsingin valtausta.[4]

Vallan vaihduttua Vaulo hakeutui Helsinkiin ja liittyi suojeluskuntaan. Kouluhallituksen ylijohtajan apulainen K. A. Franssila piti Vauloa opportunistina, joka ansaitsi rangaistuksen yhteistyöstään punaisten kanssa ja teki ilmiannon, jonka seurauksena hänet erotettiin välittömästi Helsingin suojelukunnasta.[11] Vaulo palasi rintamalinjan yli kotiinsa Tyrväntöön, joka oli edelleen punaisten hallussa. Huhtikuun jälkipuoliskolla punaisten esikunta määräsi Vaulon kuulusteluihin Hämeenlinnaan, mutta hän kieltäytyi lähtemästä. Kolmatta kertaa käskyn toistamassa käyneet punakaartilaiset ampuivat lopulta yhteistyökyvyttömän Vaulon kotonaan sunnuntaiaamuna 21. huhtikuuta.[10][13] Toukokuussa hänet haudattiin juhlallisissa seremoniossa Tyrvännön hautausmaalle yhdessä viiden pitäjässä surmatun valkoisen kanssa.[14] Sodan jälkeen Vaulo pääsi myös H. J. Boströmin toimittamaan kirjaan Sankarien muisto, joka sisältää "Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta henkensä antaneiden" elämäkertoja.[13]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaulon puoliso oli Ylikartanon omistajasukuun kuulunut opettaja Aliina Maria "Maija" Rantanen (1872–1971), jonka isoisä oli valtiopäivämies Matti Retula. Pariskunnalla oli kolme lasta.[15]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pestalozzi, Johann Heinrich: Erakon iltahetki. Suomentanut Kaarle Vaulo. Sortavala: Karjalan kirjakauppa ja kustannusliike, 1902.
  • Schröder, Ludvig: N. F. S. Grundtvig : kansanopiston isä. Suomentanut Kaarle Vaulo ; Yrjö Veijola. Porvoo: WSOY, 1902.
  • Uusi henki koulukurissa. Kansakoulun työmaalta : muistoja, kokemuksia, toiveita 1. Helsinki: Sana, 1914.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Nimemme. Suomalainen Wirallinen Lehti, 29.1.1902, nro 23, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.9.2023.
  2. ↑ a b c Eriksson (→ Vaulo), Kaarle Vihtori. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu. Viitattu 9.9.2023.
  3. ↑ Yliopisto. Päivälehti, 1.6.1898, nro 123, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.9.2023.
  4. ↑ a b c d e f Rautama, Pauli: Kohti sivistystä ja tasa-arvoa, s. 31-32. Helsinki: Valtion alueellisen sivistyshallinnon virkamiehet VSV, 2009. ISBN 978-952-92619-3-2. Teoksen verkkoversio (PDF).
  5. ↑ Jyväskylästä ja lähiseuduilta : Keski-Suomen kansanopiston johtajaksi. Suomalainen, 5.8.1898, nro 88, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.9.2023.
  6. ↑ Keski-Suomesta : Keski-Suomen kansanopisto. Suomalainen, 4.5.1900, nro 51, s. 2–3. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.9.2023.
  7. ↑ Vakinaiset avustajat. Työkoulu, 1916, nro 1, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.9.2023.
  8. ↑ Vilen, Hannele: Rottinkia selkään vai lempeää ohjausta? Keskustelu kansakoulujen ruumiillisesta kurittamisesta vuosina 1905–1921, s. 40, 49–50, 52. Pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopisto, 2022. Teoksen verkkoversio (PDF).
  9. ↑ Sos.dem. opettajaliiton perustava kokous. Opettajain Lehti, 7.9.1917, nro 33, s. 358. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.9.2023.
  10. ↑ a b Tarkastaja K. V. Vaulon kohtalosta. Saarijärven Paavo, 16.7.1918, nro 81, s. 2–3. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.9.2023.
  11. ↑ a b Rantala, Jukka: Kansakoulunopettajat ja kapina : vuoden 1918 punaisuussyytökset ja opettajan asema paikallisyhteisössä, s. 38, 139–140. Historiallisia tutkimuksia 214. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-74637-3-1. Teoksen verkkoversio (PDF).
  12. ↑ Rinta-Tassi, Osmo: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena, s. 200. Punaisen Suomen historia 1918. Helsinki: Valtion painatuskeskus ; Opetusministeriö, 1986. ISBN 951-86007-9-1.
  13. ↑ a b c Harju, Aapo: Maalaiskansakoulujen tarkastustoimi vuosina 1861–1921, s. 386-387. Väitöskirja. Studia historica Jyväskyläensia 38. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1988. Teoksen verkkoversio (PDF).
  14. ↑ Tyrväntö : Veljessodassa surmattujen hautaus. Hämetär, 23.5.1918, nro 22 A, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.9.2023.
  15. ↑ Historia Ylikartano. Viitattu 9.9.2023.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=K._V._Vaulo&oldid=22293540”