Ivan Šuvalov

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ivan Šuvalov, Fjodor Rokotov vuonna 1760

Ivan Ivanovitš Šuvalov (ven. Ива́н Ива́нович Шува́лов; 12. marraskuuta (J: 1. marraskuuta) 1727 Moskova, Venäjän keisarikunta26. marraskuuta (J: 15. marraskuuta) 1797 Pietari, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen kulttuuripoliittinen vaikuttaja, koulutuksen kehittäjä, taiteiden ja kulttuurin suosija sekä taidekeräilijä, joka perusti muun muassa Moskovan yliopiston ja Pietarin taideakatemian.[1]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivan Šuvalov kuului Šuvalovin aatelissukuun.[2] Hänen isänsä oli köyhä kaartinkapteeni Ivan Maksimovitš Šuvalov nuorempi[3] (k. 1737), joka palveli Burkhard Christoph von Münnichin alaisena ja haavoittui vakavasti Otšakovon valtauksessa vuonna 1737, ja äiti Tatjana Rodionovna Ratislavskaja. Hänellä ei ollut muita sisaruksia ja hän vietti varhaislapsuutensa Moskovassa.[4]

Isänsä kuoleman jälkeen Šuvalov asui isoisänsä tilalla Smolenskin kuvernementissä. Moskovassa hän opiskeli ranskaa, saksaa ja matematiikkaa, hänellä oli yhteinen opettaja Aleksandr Suvorovin kanssa. Myöhemmin hän opiskeli itsekseen ja luki paljon, ja piti ranskalaisesta kirjallisuudesta.[5] Aikalaiset panivat merkille Šuvalovin laajan sivistyksen, hän keskusteli paljon Mihail Lomonosovin kanssa, tarkkaili tämän kokeita ja hahmotteli Lomonosovin retoriikkaa.[6]

Šuvalov kutsuttiin 14-vuotiaana paašipojaksi keisarilliseen hoviin vuonna 1742, vuosi sen jälkeen kun hänen serkkunsa Pjotr Šuvalov ja Aleksandr Šuvalov[1] olivat auttaneet keisarinna Elisabetia nousemaan valtaan. Ivan Šuvalovista tuli vuonna 1749 Elisabetin suosikki.[7] Hänet nimitettiin senaatin jäseneksi[8] ja hän sai suuren vaikutusvallan Venäjän keisarikunnan päätöksenteossa.[2] Šuvalovia on luonnehdittu pyyteettömäksi henkilöksi juonittelujen täyttämän hovielämän keskellä.[9][7] Hän sai vuonna 1760 kenraaliadjutantin arvon,[7][1] mutta torjui toistuvasti hänelle tarjotun Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtakunnankreivin arvon,[2][1] mitalin lyömisen omaksi kunniakseen,[8] senaattorin arvon sekä laajat maaomaisuudet. Hän suostui ottamaan keisarilta vastaan varoja ainoastaan filantrooppiseen toimintaansa.[4]

Ensimmäisinä palvelusvuosinaan hovissa Šuvalov koki onnettomasti päättyneen romanssin: hän kiinnostui ruhtinatar Anna Gagarinasta, rikkaasta ja älykkäästä tytöstä, joka oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Šuvalovin sukulaiset vastustivat heidän avioliittoaan, ja koska Ivan oli erittäin riippuvainen heistä, avioliittoa ei koskaan toteutunut. Todellinen syy Šuvalovien vastahakoisuuteen tämän avioliiton suhteen on täytynyt olla aikomus saada Ivan keisarinnan suosikiksi, johon heillä saattoi olla jo vuosina 1747-1748 jokin syy.[3]

Heinäkuussa 1749, kun Ivan oli vierailulla enonsa ruhtinas Golitzinin luona tämän maaseututalossa lähellä Moskovaa, Šuvalovin veljekset Pjotr ja Aleksandr järjestivät tapaamisen keisarinnan kanssa, joka oli tekemässä pyhiinvaellusta Savvino-Storoževskin luostariin Zvenigorodiin. Šuvalovit eivät olleet laskeneet väärin: 40-vuotias keisarinna huomasi komean, 22-vuotiaan paašin ja pyysi tätä seuraamaan häntä tulevalle pyhiinvaellusmatkalleen Uuden-Jerusalemin luostariin Istraan.[4]

Vuonna 1748 Šuvalov nimitettiin kamaripaašiksi,[1] ja hänen yhteytensä keisarinnaan alkoi. Vaikka serkut suunnittelivat käyttävänsä häntä pelinappulanaan hovijuonitteluissaan, Ivan kieltäytyi sotkeutumasta niihin. Hänen elämäkertansa kirjoittajiensa mukaan Ivan Šuvalov oli "miellyttävä ja ystävällinen kaikille" ja "hänellä ei ollut minkäänlaisia ​​vihollisia". Hän oli kamarijunkkeri (1749–1751), todellinen kamariherra (1751–1778), todellinen salaneuvos (1773) ja ylikamariherra (1778–1797).[1]

Hänen asemansa hovissa vahvistui Elisabethin viimeisten vuosien aikana 1750-luvulla, kun hän käytännössä katsoen yksin hallinnoi anomuksia, mikä syrjäytti keisarinnan edellisen suosikin ja huhujen mukaan aviomiehen Aleksei Razumovskin. Hän ilmoitti usein keisarinnan henkilökohtaisista määräyksistä senaatille ja korkeille virkamiehille; he kääntyivät hänen puoleensa vaikeissa tapauksissa, kun keisarinnalta vaadittiin erityismääräystä; senaatin kautta toimitettiin hallitsijalle osoitetut pyynnöt ja raportit.[8]

1750-luvulla ja varsinkin vuonna 1760-1761 Šuvalovin valta ulottui kaikille valtionhallinnon alueille, millä oli huomattava vaikutus Venäjän sisä- ja ulkopolitiikkaan. Šuvalov oli ainoa, jolla oli oikeus raportoida suoraan keisarinnalle, hän valmisteli monia asetuksia ja ilmoitti senaatille tai kuvernööreille keisarinnan käskyt. Erityisesti ulkopolitiikan alalla hän vaikutti merkittävästi Venäjän ja Ranskan suhteiden lähentymiseen.[5] Ivan Šuvalov allekirjoitti yhdessä kreivi Mihail Vorontsovin kanssa vuonna 1760 Venäjän keisarikunnan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vuoden 1758 liittosopimukseen; allekirjoitti Ranskan kuningaskunnan ja Tanskan kuningaskunnan kanssa ranskalais-tanskalaisen Kööpenhaminan sopimukseen vuonna 1758; allekirjoitti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kanssa Venäjän keisarikunnan sopimuksen ystävyydestä ja puolustusliitosta sekä sopimuksen sodan jatkamisesta Preussin kanssa vuonna 1760.[1] 1760-luvun alussa, useat aiemmin käsitellyt hankkeet huomioiden, hän hahmotteli valtion uudistusohjelman muutokset, kuten "perustuslakien" hyväksyminen: ortodoksisen uskonnon ensisijainen asema, kirkon tulojen ja maiden palauttaminen takaisin valtion hallusta, venäläisten etusija ulkomaalaisiin nähden valtiossa ja asepalveluksessa jne.[1]

Ivan Šuvalov, Anton Losenko, n. vuonna 1760

Kulttuurivaikuttaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Näkymä Ivan Šuvalovin taidegalleriasta, Andrei Zjablov, 1770-luku

Ivan Šuvalov perusti vuonna 1755 keisarillisen Moskovan yliopiston ja hänestä tuli sen ensimmäinen kuraattori.[2] Hän perusti samalla myös yliopiston kirjapainon "jotta tieto leviäsi"[8], joka alkoi julkaista Moskovskije vedomosti -lehteä.[7] Kirjapainon yhteydessä myös oli kirjakauppa ja kirjasinvalimo. Yliopiston alaisuuteen perustettiin myös aatelisille tarkoitettu Moskovan kymnaasi.[1]

Keisarillinen taideakatemia perustettiin yliopiston yhteyteen Moskovaan vuonna 1757 ja Šuvalov toimi sen johtajana vuoteen 1763 asti. Hänet tunnettiin myös suuresta taidekokoelmastaan ja taiteilijoiden tukemisesta. Hän lainasi laajan kirjastonsa Taideakatemian käyttöön, ja kun Taideakatemia vuonna 1763 erotettiin yliopistosta ja siirrettiin pääkaupunkiin Pietariin, se toimi aluksi Šuvalovin oman palatsin tiloissa.[9]

Šuvalovin aloitteesta perustettiin myös ei-aatelisille tarkoitettu Kazanin kymnaasi vuonna 1758.[1] Lisäksi hän tuki Mihail Lomonosovin tieteellistä toimintaa ja antoi Voltairelle idean tämän Venäjän historiaa käsitelleeseen teokseen Histoire de l'empire de Russie sous Pierre le Grand.[2]

Taideakatemia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Šuvalovin palatsi, arkkitehti Savva Ivanovitš Tševakinski[1] 1749-1756

Vuonna 1757 Ivan Šuvalov esitti hallintoneuvostolle hankkeensa, Pietari Suuren jo aikoinaan kaavaileman, kolmen "jalon" taiteen (maalaustaide, arkkitehtuuri ja kuvanveisto) akatemian perustamiseksi Pietarin palatsiinsa, joka sijaitsi lähellä keisarinna Elisabetin kesäpalatsia.[1] Tämän laitoksen, joka myöhemmin muutettiin Keisarilliseksi taideakatemiaksi, hän suunnitteli kaikkien yhteiskuntaluokkien lahjakkaimpien poikien koulutukseen. Aluksi Akatemiaan ei ollut muodollista pääsykoetta; jopa talonpoikien lapset kuten Fjodor Rokotov ja kuvanveistäjä Fedot Šubin pääsivät sisään Šuvalovin henkilökohtaisesta suosituksesta.[4]

Šuvalov toimi Akatemian ensimmäisenä johtajana vuoteen 1763 asti, jolloin hänen seuraajakseen tuli Ivan Betskoi. Vuonna 1758 hän lahjoitti Akatemialle oman kokoelmansa länsimaisia ​​piirustuksia ja maalauksia, jotka muodostivat ytimen sen valtavalle taidekokoelmalle. Tuolloin hänen palatsissaan esiintyi myös Venäjän ensimmäinen teatteriryhmä, jota johtivat Fjodor Volkov ja Ivan Dmitrjevski.

Keisarinna Elisabetin kuoleman ja Katariina II:n valtaistuimelle nousun jälkeen Šuvalov lähti Eurooppaan näennäisesti tarkoituksenaan parantaa heikkoa terveyttään. Neljätoista vuotta kestäneellä ulkomaanmatkallaan hän asui Italiassa ja hankki taideteoksia Akatemiaan sekäEremitaašiin Katariina II:lle. Hän tilasi myös kopioita Rooman, Firenzen ja Napolin hienoimmista roomalaisista veistoista ja lahjoitti ne myöhemmin Taideakatemialle.[1][8]

Mihail Lomonosovin patronaatti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin Katariina Suuren itsekkäät suosikit, Šuvalov päätti käyttää suosiotaan rakentavasti koulutuksen ja kuvataiteen edistämiseksi Venäjällä. Valistuneen hovimiehen malliedustajana hän ylläpiti kirjeenvaihtoa johtavien ranskalaisten ajattelijoiden Claude Adrien Helvétiuksen, Jean le Rond d'Alembertin, Denis Diderot'n ja Voltairen[1] kanssa. Hän toimitti jälkimmäiselle materiaalia, joka tarvittiin hänen Histoire de l'empire de Russie sous Pierre le Grand (Venäjän keisarikunnan historia Pietari Suuren aikakaudella, osa I 1759; osa II 1763) -kirjaansa varten,[8] ja auttoi myöhemmin sen julkaisemisessa Venäjällä.[4]

Šuvalovin toiminta toi hänet kosketuksiin Mihail Lomonosoviin, venäläiseen tutkijaan, joka halusi perustaa yliopiston Venäjälle. Lomonosov löysi Šuvalovista uskollisen suojelijan ja kiitti hänen saavutuksiaan omistamalla hänelle pari oodia ja "reasonings" "meditaatiota".[8] 23. tammikuuta 1755, Šuvalovin äidin Tatjana Rodionovnan nimipäivänä, keisarinna hyväksyi heidän hankkeensa perustaa keisarillinen Moskovan yliopisto "kaikenlaisille ja kaikenlaisille ihmisille". Tatjanan-päivää vietetään Venäjällä edelleen "opiskelijoiden päivänä" (nykyisin 25. tammikuuta uuden gregoriaanisen kalenterin mukaan).[4]

Šuvalovista tuli yliopiston ensimmäinen kuraattori, joka houkutteli sinne opettamaan parhaat tutkijat.[8] Hän keksi idean perustamansa yliopistopainon julkaisemaan sanomalehti Moskovski vedemostia (Московские ведомости), joka myös perustettiin Šuvalovin aloitteesta. Moskovan yliopistoon sidoksissa olevan aatelisille tarkoitetun kymnaasin lisäksi hän auttoi perustamaan ensimmäisen venäläisen, ei-aatelisille tarkoitetun kymnaasin Moskovan ulkopuolelle Kazaniin.[1] Hänet valittiin brittiläisen tiedeakatemian Royal Societyn jäseneksi vuonna 1758.[10]

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariinan II Suuren tultua Venäjän hallitsijaksi Šuvalov joutui aluksi epäsuosioon, hän menetti kaikki virkansa ja arvonsa Moskovan yliopiston kuraattorin tointa lukuunottamatta ja oleskeli vuosina 1763–1777 Italiassa.[8] Katariina II:n pyynnöstä hän hoiti diplomaattisia tehtäviä, hän sai paavi Pius VI:n korvaamaan Varsovan russofobisen nuntius Durinin, joustavammalla kreivi Giuseppe Garampinilla.[1][8]

Hänen paluunsa Venäjälle vuonna 1777 aiheutti ihailun aallon, lehdissä julkaistiin useita ylistysrunoja ja Gavrila Deržavinin kuuluisa "epistola". Keisarinna antoi hänelle vuonna 1778 uudelleen ylikamariherran arvon sekä otti hänet yhdeksi keskustelukumppani suosikeistaan.[8] Šuvalovin palatsissa pidettiin yhtä Pietarin ensimmäisistä kirjallisista salongeista,[1] ja se oli vakiokokoontumispaikka uuden sukupolven venäläisillä intellektuelleille kuten Jekaterina Daškova, Denis Fonvizin, Mihail Heraskov, Ivan Dmitrjev ja Aleksandr Šiškov, monet heistä olivat Šuvalovin perustaman yliopiston tuotteita. Runoilija Jermil Ivanovitš Kostrov (n. 1755–1796) teki Iliaksen ensimmäisen venäjänkielisen käännöksen asuessaan Šuvolovin palatsissa.[8] Šuvalov auttoi muun muassa Jekaterina Daškovaa venäjän kielen sanakirjan laatimisessa sekä Sobesednik ljubitelei russkogo slova (ven. Собеседник любитель российского слова, "Venäläisen sanataiteen harrastajien käsikirja") 1783–1784 toimitustyössä.[7][2][8][4]

Katariina II osti palatsin vuonna 1781 ja myönsi Šuvaloville siihen elinikäisen asumisoikeuden. Elämänsä lopulla hänellä oli suuret velat, noin 100 000 ruplaa, jolloin keisari Paavali I myönsi hänelle 3 000 maaorjaa Orjolin, Pietarin ja Jaroslavlin kuvernementeistä.[1] Hän oli Venäjän tiedekatemian täysjäsen vuodesta 1783 lähtien.[1]

Keisarillisen rakastettunsa, ruhtinatar Anna Gagarinan kuoleman jälkeen Šuvalov ei koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ollut lapsia. Hän kuoli 70-vuotiaana kaupunkipalatsissaan Pietarissa 14. marraskuuta 1797. Keisari Paavali I:n käskystä kamaripaašit päivystivät hänen arkkunsa äärellä ja koko hovi osallistui hänen hautajaiskulkueeseensa. Hänen hautansa on Aleksanteri Nevskin luostarin Neitsyt Marian Ilmestyksen kirkossa.[4]

Vuonna 2003 Pietarin Taideakatemian sisäpihalla paljastettiin Šuvalovin Minerva-aiheinen muistopatsas. Kuvanveistäjä on Zurab Tsereteli, Šuvalovin perustaman Akatemian nykyinen johtaja.[4] Toinen muistopatsas pystytettiin Moskovan valtionyliopiston kirjaston eteen vuonna 2004.[1]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t ШУВАЛОВ ИВАН ИВАНОВИЧ • Большая российская энциклопедия - электронная версия old.bigenc.ru. Viitattu 20.7.2023.
  2. a b c d e f Nordisk familjebok (1917), s. 740 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 21.11.2014.
  3. a b РБС/ВТ/Шувалов, Иван Иванович — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 20.7.2023. (venäjäksi)
  4. a b c d e f g h i Magazine "DI" №5-6, 2004: 1757-1763 И.И.Шувалов - основатель и первый главный директор web.archive.org. 11.5.2006. Venäjän Taideakatemia. Viitattu 20.7.2023.
  5. a b Andrejev, A. Ju.: ŠUVALOV Ivan Ivanovitš, Imperial Moscow University: 1755-1917: encyclopedic dictionary. Russian Political Encyclopedia (ROSSPEN), Moskova 2010. Ss. 851-852. ISBN 978-5-8243-1429-8 [ru]
  6. Sadovnitši, Viktor Antonovitš: Ivan Ivanovitš Šuvalov (1727-1797). About the people of Moscow University. Publishing house of Moscow University, 2019, Moskova, 3. lisätty painos. S. 23. ISBN 978-5-19-011397-6 (venäjäksi)
  7. a b c d e Иван Иванович Шувалов (venäjäksi) Hrono.ru. Viitattu 21.11.2014.
  8. a b c d e f g h i j k l m ЭСБЕ/Шувалов, Иван Иванович — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 20.7.2023. (venäjäksi)
  9. a b Iliana Mejias-Ojajärvi: Venäjän maalaustaide: Ikoneista avantgarden kynnykselle, s. 14, 26. WSOY, Helsinki 2006.
  10. Shuvaloff; Ivan Ivanovitch (1727 - 1797) Website of the Royal Society of London (eng). Viitattu 20.7.2023.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]