Islamilainen kirjallisuus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Islamilainen kirjallisuus on keskeinen osa Välimeren alueen kirjallisuutta. Se on saanut vaikutteita vanhemmasta seemiläisestä kirjallisuudesta, esi-islamilaisesta Persiasta ja hellenistisestä maailmasta ja itse antanut vaikutteita kaikkialla Lähi-itään ja Afrikkaan sekä erityisesti keskiajalla Eurooppaan. Islamilais-arabialainen kirjallisuus voidaan jakaa perusjaksoihin, jotka ovat vain osittain yhteneviä arabien historian jaksojen kanssa. Arabialaisen kirjallisuuden varhaisin ja nykyaikaan asti esikuvallisena säilynyt jakso on esi-islamilaisen runouden kausi. Kirjallisuudessa esi-islamilaisen kauden voi ainakin eräiden lajien kohdalla hyvin katsoa jatkuvan pitkälle 600-luvun puolivälin jälkeen, sillä islamin syntyminen ei heti vaikuttanut kirjallisuuteen.[1] Islamilais-arabialaisen kirjallisuuden tunnetuimpia kertomuksia ovat persiasta arabiaksi käännetty Tuhat ja yksi yötä.

Runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esi-islamilainen runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ennen islamin syntyä Arabian niemimaan eri heimot olivat paljon tekemisissä toistensa kanssa. Niemimaalla oli suhteellisen yhtenäinen runoperinne, ja runoilijat tuntuvat käyttäneen hyvin pitkälle standadisoitua taidekieltä, jossa oli piirteitä eri murteista. Aivan kuten kaikissa esikirjallisissa kulttuureissa, myös Arabian niemimaalla sepitettyjä runoja säilytettiin aluksi muistitiedoissa. Kullakin runoilijalla oli oma oppipoikansa (rawi), joka aluksi opetteli ulkoa ja esitti mestarinsa runoja, mutta usein kehittyi lopulta itsenäiseksi runoilijaksi.

Sekä rawit että ei-ammatilliset runonlaulajat säilyttivät vanhojen mestareiden runoja ilmeisesti 500-luvun alusta alkaen. Jo 600-luvun puolivälissä runoja on ehkä merkitty muistiin, mutta varsinainen keräyskausi sijoittuu 600-luvun loppuun ja 700-luvulle, siis yli 200 vuoden päähän vanhimpien runojen sepittämisajasta. Useimmiten runojen tarkka muoto on kärsinyt varsinkin pitkän suullisen periytymisen aikana. Usein saman runon tapaakin vaihtelevissa asuissa: säkeiden määrä vaihtelee, niiden järjestyksessä on eroja, yksittäiset sanat on korvattu toisilla jne. [2]

Maxfield Parrishin maalaus Ali Babasta.

Qasida[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esi-islamilaisen runouden ydin on qasida, tavallisesti n. 30-80-säkeinen runo, joka rakentuu perinteen määräämistä osista. Qasidan lisäksi esi-islamilaiset runoilijat sepittivät lyhyitä runoja (qit'a), joiden sisältö vaihtelee hyvin laajoissa rajoissa. Pituudeltaan ja arvostukseltaan näiden kahden väliin jää esi-islamilaisen kauden kolmas runolaji, marthiya, sururuno (elegia).

Arabialainen kirjakielinen runo - muutamaa myöhemmin käsiteltävää poikkeusta lukuun ottamatta - koostuu yksittäisistä säkeitä eikä säkeistöistä. Yhden runon jokaisessa säkeessä on sama loppusointu läpi koko runon (ns. monoriimi), eikä myöskään mitta voi vaihtua kesken runon. Esi-islamilaiset säkeet olivat enimmäkseen pitkiä (9-10 sanaa), ja säe jakautui kahteen puolisäkeeseen, joista vain jälkimmäisessä on riimi.[3]

Qasidan rakenne:

  • Eroottinen osa (nasib)
  • Kameli- tai matkakuvaus (rahil)
  • Loppuosa

Nasib-osassa runoilija usein pysähtyy muistelemaan nuoruudenrakastettuaan tämän heimon entisille asuinsijoille. Keskeistä koko nasib-osalle on muistelu. Matkakuvaus (rahil) keskittyy tavallisesti runoilijan kamelin fyysiseen kuvailuun ja sen sitkeyden ja pelottomuuden esittelyyn; vaivihkaa runoilija pääsee näin puhumaan itsestään.

Qasidalle on leimallista vahva kuvailevuus ja kerronnan vähyys. Abbasidikaudella eroottisen osan tilalle tulee usein viini- tai luontokuvaus, joskus myös mietelmärunoutta. Kameli- tai matkakuvaus lyhenee tai jää kokonaan pois.

Umaijadikauden runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin synty ei heti vaikuttanut runouteen. Beduiinirunous jatkui melko samanlaisena usean vuosikymmenen ajan, viimeisenä beduiinirunoilijana mainitaan usein Dhu al-Rumma (k. 735). Muhammedin ympärille ryhmittyneet runoilijat noudattivat Profeetan ylistykseksi tai hänen vihollistensa pilkaksi sepittämissään runoissa samoja muotoja kuin pakanalliset edeltäjänsä ja vastustajansa, ja islam näkyy heidän runoissaan tavallisesti vain pinnallisena lisäyksenä.

Hieman selkeämmin islam alkaa näkyä runoissa vasta 600-luvun lopussa. Islamia edeltäneen ajan qasida - monine pakanuuden ajan ihanteineen - säilyi kuitenkin runouden esikuvana nykyaikaan asti, sillä islamilaiset teemat eivät syrjäyttäneet edeltäjiään, vaan tulivat niiden rinnalle. Selkeimmin islamin vaikutus näkyy 700-luvulla syntyvässä zuhdiyya- 1. askeesirunoudessa ja tietysti suufilaisessa runoudessa, joka kukoisti hieman myöhemmin.

Moni 800-luvun taitteessa kukoistukseensa kohonnut runolaji juontaa juurensa umaijadikaudelta. Näitä ovat esim. ideologiset runot, pilkkarunot, viiniruonot, jahtirunot ja rakkausrunot.

Abbasidikauden runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Umaijadikauden ja abbasidikauden alussa syntyneet rakkausrunon lajit eivät enää myöhemmin säilyneet puhtaina vaan risteytyivät: runoilijat yhdistelivät samoihin runoihin ei lajeista otettuja teemoja. Tärkeimmät kehityslinjat ovat:

  • Suorasukaisen eroottinen runous, joka usein hipoo rivon mujun-runouden rajoja.
  • Abbasidikauden poikarunous (mudhakkarat). Kun umaijadikaudella runoilijan rakastettu oli aina tyttö tai nainen (muannathat), abbasidikaudella vakiintui tavaksi kirjoittaa homoeroottisia rakkausrunoja, niin että vuoden 800 jälkeen on paljon vaikeampi löytää naisille kuin pojille osoitettua rakkausrunoutta. Poikarunouden synty perustunee persialaisiin vaikutteisiin, mutta osasyynä on myös voinu olla naisen yhteiskunnallinen asema.
  • Mystinen rakkausrunous. Kuvatessaan mystikon suhdetta taivaalliseen Rakastettuun uskonnolliset runoilijat lainasivat hyvin paljon aineksia maallisesta rakkausrunoudesta.

Arabialainen proosakirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koraania lukuun ottamatta arabialainen proosakirjallisuus syntyy huomattavasti runoutta myöhemmin. Sen yleisin laji on anekdootti, harvoin edes sivun mittainen, usein huvittava proosakertomus. Anekdoottikirjallisuus syntyy suullisena, ja myöhemmin muistiinmerkityt anekdootit voidaan usein jäljittää vuosiin 600-800. Parin seuraavan vuosisadan aikana arabialaiset kirjailijat muokkasivat aineistoa hyvin vapaasti ja loivat parhaimmillaan italialaista renessanssinovellia muistuttavia pienoiskertomuksia. Sittemmin anekdoottikirjallisuus taantui ja perittyä aineistoa siirrettiin kokoelmateoksesta toiseen hyvin vähäisin muutoksin, eikä varsinaisesta luovasta kirjallisuudesta voi juuri puhua.[4]

Arabialainen anekdootti pyrkii lähes aina näyttämään historialliselta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että anekdootit ovat joko historiallisia (mm. tosikertomukset historiallisista henkilöistä), pseudohistorillisia (historiallisten henkilöiden nimiin pantuja tarinoita) tai historiasta irrallaan (päähenkilöt ovat tyyppejä: eräs beduiini, muuan orjatyttö). Varsinaiset avoimen sepitteelliset tarinat ovat anekdoottikirjallisuudessa harvinaisia.

Adab-kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termiä Adab on vaikea kääntää tai edes määritellä tarkasti: sillä tarkoitetaan lähinnä kirjallisuudenlajia, jossa yhdistyy erilaista sivistyneen miehen kasvatukseen liittyvää ainesta, runonsäkeitä, anekdootteja, mallikirjeitä, puheita, puhtaasti filologista ainesta, sananlaskuja jne. Usein adabin tehtäväksi on määritelty huvittaminen ja opettaminen.

Adab-kirjallisuuden syntyyn vaikuttivat ratkaisevasti persialaisesta kirjallisuudesta saadut vaikutteet; kirjoitetun adabin voikin sanoa syntyneen 750 tienoilla persialaisten satujen, hovietikettiin liittyvän kirjallisuuden ja sananlaskujen tultua tunnetuiksi arabialaisina käännöksinä. Adabin syntyvaiheessa Ibn al-Muqaffa (k. 757) olii keskeisessä asemassa: persialaissyntyinen kirjailija käänsi mm. eläinsatukokoelman Kalila ja Dimna ja sepitti varhaisimman arabialaisen ruhtinaspeilin al-Adab al-kabir. Kuuluisimpia filologisia adabikirjailijoita on vuonna 868 kuollut tyylitaituri ja polygrafi al-Jahiz. Al-Jahiz käsitteli teoksissaan lähes kaikkea maan ja taivaan välillä, kuten käy ilmi valikoimasta hänen teostensa nimiä: Saiturit, Eläinkirja, Kirja kaunopuheisuudesta, muulit, Miksi neekerit ovat parempia kuin valkoiset, Salaisuuksien säilyttämisestä ja kielen kurissa pitämisestä, Kiista tyttöjen ja poikien peremmuudesta (rakastettuina), Kirjurien huonot tavat jne.[5]

Kuuluisimpia arabialaisia kertomuksia on Tuhat ja yksi yötä. Kokoelman varhaisin tunnettu muoto on persiasta arabiaksi käännetty versio 900-luvulta nimellä Hezär afsäneh, Tuhat kertomusta. Nykyisen muotonsa kokoelma sai Egyptissä viimeisten mamelukkisulttaanien aikana (1300–1400-luvuilla), jolloin tuntematon toimittaja järjesti sadut kokoelmaksi Alf laila wa laila, Tuhat yötä ja yksi yö. Kokoelman persialaista alkutekstiä tai kokoonpanoltaan alkuperäistä arabilaista käsikirjoitusta ei ole löydetty. Euroopassa Tuhat ja yksi yötä tuli laajemmin tunnetuksi vasta 1700-luvun alussa, kun ranskalainen Antoine Galland käänsi sen ranskaksi 1500-luvulta peräisin olevasta käsikirjoituksesta. Myöhemmin Euroopassa lapsille toimitetuissa versioissa alkuperäisten tarinoiden avointa seksuaalisuutta ja raakaa väkivaltaa on karsittu.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 359. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  2. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 360-361. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  3. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 362-363. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  4. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 376-377. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  5. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 382. Otava, 2005. ISBN 9789511133155